Lopullisesti kaksin jääneet

Hei.

Löytyisikö vertaistukea/keskusteluhalukkuutta niiltä, joiden kohdalla lapsettomuushoidot eivät ole mahdollisia tai hoidot eivät ole tuottaneet tulosta ja tulevaisuus tarkoittaa lopullisesti lapsettomana elämistä?

Olen täällä joskus kirjoitellut, lähinnä tuolla 35+ puolella harvakseltaan, silloin kun vielä itse hoidoissa olin. Edelleen käyn välillä kurkistelemassa josko vanhoja tuttuja nimimerkkejä vilahtelisi kirjoituksissa ja hienoa on ollut kuulla kuinka joidenkin kohdalla vuosien odotus ja yritys on päättynyt onnellisesti. Meidän kohdalla lapsettomuutta takana yli 11 vuotta ja tilanne nyt sellainen, ettei minun vaikean sairauden ja siihen liittyvän lääkityksen vuoksi lapsettomuushoitojen jatkaminen, saati raskaaksi tuleminen ole mahdollista.

Sen sijaan, että itseäni kiduttaen ja aika ajoin rehellisesti sanottuna kateellisena täältä lukisin niiden kertomuksia jotka ovat siinä ”onnekkaassa” asemassa, että pääsevät edes yrittämään lapsen saamista hoitojen kautta, toivoisin keskustelua niiden välillä, jotka elävät samassa tilanteessa kuin me puolisoni kanssa. Eli te, jotka olette jääneet lopullisesti kahdestaan, ilman omia/adoptio/sijaislapsia.

Minkälaisia ajatuksia, tuntemuksia itse kukin on käynyt lävitse? Kuinka parisuhteenne on selvinnyt, vai onko se selvinnyt? Mistä olette löytäneet voimaa tulevaisuuteen ja millä täytätte tulevaisuudessa elämänne, lapsettomana?

Rebec

 

Rebec, olen usein ajatellut, että olisi hienoa kuulla, miten lopullisesti kaksin jääneet ovat selvinneet ja jatkaneet elämäänsä. Tuntuu siltä, että ainoa "onnellinen loppu" lapsettomuustarinoissa on se, että lapsi on sitten kuitenkin saatu, tavalla tai toisella. Joskus olisi kiva kuulla myöskin muunlaisia onnellisia loppuja, koska tosiasia on kuitenkin se, että kaikki eivät saa lasta ollenkaan. Arvostan ihmisiä, jotka eivät jää rypemään suruun ja katkeruuteen loppuelämäkseen, vaan löytävät onnen lapsettominakin. Omaan tarinaani en vielä tiedä loppua, mutta toivon, että voin kuitenkin vanhana todeta eläneeni hyvän elämän, kävi miten kävi.

 

Tuo on aivan totta Milk@ mitä kirjoitit, eli useimmiten sitä saa lukea tai kuulla ainoastaan vain niitä tarinoita, joissa lopulta lapsi on saatu. Ja yhä uudestaan ja uudestaan meillekin on kerrottu tarinoita kumminserkunnaapurinkaimoista, jotka "sitten kun lopettivat kaiken yrittämisen" lopulta saivat sen lapsen. Mutta niin ei tosiaan kaikilla käy, ei vaikka kuinka kaikki hoidot on lopetettu ja mitään toivoa ei enää ole. On niitä joilla syystä tai toisesta, esimerkiksi kohtu ja munasarjat on jouduttu poistamaan. Eipä siinä paljoa yrittämisen lopettaminen auta. Itse olen noihin puheisiin lopen kyllästynyt, ja siksi todella toivoisin että voisin kuulla kertomuksia siitä minkälaiseksi elämä on muodostunut niillä joille omia lapsia ei kertakaikkiaan elämään koskaan ikinä kuunaan tule. En sitten tiedä, pysyvätkö nämä ihmiset poissa näiltä keskustelupalstoilta, vai enkö vain ole oikeaa lähdettä löytänyt vertaisten löytämiseksi....

Meillä yrittäminen on lopetettu jo aikapäivää sitten. Reilun 11 vuoden lapsettomuus on pitkä aika, yhtä pitkään en ole täällä törmännyt kenenkään kirjoituksissa. Toki välillä joku kirjoittaa lyhyesti siitä kuinka pelkää, että hoidot eivät onnistu ja jää lopullisesti lapsettomaksi, mutta nämä kirjoitukset yleensä melko pian sivuutetaan, kukaan ei tietenkään hoidoissa ollessaan haluaisi moista asiaa edes ajatella, ja se on tietenkin luonnollista. Lopullisen lapsettomuuden pelko ei kuitenkaan ole sama asia kuin elää jo sitä elämää jolloin lapsettomuus on lopullista, eikä toivoa asian muuttumisesta ihan oikeasti ikinä ole eikä tule. Mutta pitkä aika tai ei, lopullinen lapsettomuus on se mihinkä vertaistukea kaipaisin itse.

Minä olen näinä vuosina "pärjännyt" aaltoillen, välillä lapsettomuus on ollut raskaampaa, ja muiden raskaana olevien ja lapsiperheiden kohtaaminen on ollut todella vaikeaa, välillä jopa mahdotonta. Olen käynyt lävitse ties minkälaisia tunteita, valtavan raskaasta toivottomuudesta jopa elämänhaluttomuuteen. Mutta sitten taas välillä ei ole ollut ollenkaan niin vaikeaa. Nyt tuntuu, että elämä on hyvää juuri tällaisenaan. Enää en koe itseäni kummajaiseksi muiden lapsiperheiden keskellä. Ehkä silloin kun paikalla on pelkkiä äitejä ja itse olen ainoa jolla ei lapsia ole, on vaikeampaa, jotenkin orpo-olo. Mutta se nyt on ihan luonnollista missä tahansa samankaltaisessa tilanteessa. Jotenkin koen oppineeni hyväksymään itseni naisena ja aviovaimona, ilman lapsia. Meillä on omat rakkaat lemmikkimme, ja sukulaistemme lapset, joihin saamme hoivaviettiä purkaa ihan mielinmäärin. Ja se tuntuu nyt riittävän minulle. Elämä tällaisenaan on ihan hyvää, nautittavaa. Tämän asian saavuttaminen on vienyt todella paljon aikaa, mutta nyt siitä kyllä iloitsen suunnattomasti.

Ehkä me länsimaiset ihmiset olemme niin tottuneet aina saamaan kaiken mitä haluamme. Sosiaalinen paine perheen perustamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään on edelleen nyky-yhteiskunnassa melko voimakas, mutta ei kuitenkaan ehkä enää niin voimakas kuin muutama vuosikymmen sitten. Nyt on olemassa niin monenlaisia erilaisia perheitä, uusioperheistä ja samaa sukupuolta olevista perheistä koira- ja kissaperheisiin, joissa ei ole lapsia. Emme siis ole enää samalla tavalla kummajaisia kuin ennen. Helppoa lapsettomuuden hyväksyminen ei kuitenkaan missään tapauksessa ole ollut, en pysty edes sanoin kuvaamaan sitä itkun ja tuskan määrää mitä itse olen kokenut. Aika on ollut tässä paras lääke, kun ikää on tullut lisää, on asiat saaneet kovin erilaisen merkityksen. Muistellessani muutaman vuoden takaisia tuntojani, tuntuu ihan hullulta miten olenkin voinut antaa lapsettomuuden niin valtavan paljon vaikuttaa elämääni. Enää en sitä halua, niin paljon jää kokematta jos jatkuvasti märehdin ja murehdin sitä mitä en ole saanut. Minulla on kuitenkin elämässä niin paljon kaikkea muuta hyvää ja niistä asioista haluan pitää kiinni ja niistä nauttia. Ja kuten Milk@ kirjoitit, minäkin toivon että vanhana voin todeta eläneeni hyvä elämän, kävi miten kävi.

 

:wave: Heippa!

Minä taidan kuulua nyt tähän ryhmään, vaikka se tuntuu tällä hetkellä niin lohduttomalta todeta ääneen saati hyväksyä. Surutyö on nyt kipeimmillään päällä ja elämä on yhtä tuskan läpikäymistä. Koskaan en ole lapsen saamista pitänyt itsestään selvänä ja hoitojen aikaankin olin täysin realisti sen suhteen, että meidän kohdalla epäonnistuminen oli paljon todennäköisempää kuin onnistuminen, en juurikaan uskaltanut edes haaveilla onnistumisesta. Silti se ei tee tätä surua yhtään pienemmäksi.

En tiedä kuulostaako tämä oudolta, mutta koen tämän surun yhtä voimakkaana kuin sen, kun lapsenana ollessani toinen vanhemmistani sairastui syöpään ja lopulta menehtyi siihen. Elämä ei ole kaiken kaikkiaan mennyt kuin elokuvissa, eikä tämä ole minulle ensimmäinen suuri vastoinkäyminen. Toki tiedän sen, että surun pystyy käymään läpi ja elämä jatkuu ja myös surun jälkeen voi olla onnellinen.

Lapsettomuuden surun läpikäyminen on vain niin monimutkaista ja toisten ihmisten ymmärrys sitä kohtaan on erilaista. Lopulliselle lapsettomuudelle ei ole erikseen hautajaisia, jossa voisi jättää hyvästit sillle lapselle, jota ei koskaan tullutkaan. Ei ole olemassa hautaa, jonka luona voisi hiljentyä. Ulkopuoliset ihmiset eivät konkreettisesti tule ottamaan osaa suureen suruun ja kysele, miten tämän surun keskellä jaksamme. Päällisin puolin emme ole menettäneet mitään. Meillä lapsettomillahan ei ole huolta, vastuuta, kiirettä eikä lasten takia valvottuja öitä. Mehän pääsemme niin paljon helpommalla. Rahaakin on käytettävissä vaikka kuinka. :m Vaikka kaikki mahdollinen ja vähän velaksikin on käytetty tuloksettomiin lapsettomuushoitoihin. Eikä siitä saa olla katkera vaan ymmärtää lapsiperheiden rahanmenoa ja vaikeaa elämäntilannetta. Koska lapsiperheethän ovat niitä yhteiskunnan tärkeimpiä yksikköjä.

No on minulla jotain lohduttavaakin sanottavana. Onnellisin tuntemani varttunut pariskunta, tällä hetkellä 60-v on tahattamasti lapsettomia. En alunperin tiennyt, että he ovat lapsettomia. En tiedä heidän lapsettomuuden syytä, mutta sen tiedän, että heidän lapsettomuus ei ole oma valinta. He todella viihtyvät toistensa kanssa ja heillä on aktiivinen sosiaalinen elämä. He harrastavat yhdessä kaikenlaista moottoripyöräilysta ravihevosiin. He pitävät huolta kunnostaan. Heillä on kaunis koti, jossa käy paljon vieraita, usein myös kauempaa olevat viikonlopun yli. He eivät ole varakkaita tai korkeasti koulutettuja vaan ihan normaalituloisia, mutta ainakaan he eivät elä loppuelämäänsä säästäen perintöä "jollekin", eikä tietenkään tarvitsekaan, vaan nauttivat elämästä. Heilläkin on varmaan ollut joskus se todella raskas vaihe elämässä, kun omaa lasta ei ole tullut. Mutta ainakin he ovat pariskuntana ainakin miellyttävämpää seuraa kuin toisiaan nälvivät, katkeroituneet vanhat parit, joiden ainoa ilon häivähdys elämässä on lapsenlapset, ja ainut puheenaihe kun ne lapsenlapset käy kerran kahdessa kuussa kylässä, voi sitä onnea ja iloa! No on tietenkin monenlaisia tapauksia.Sen vaiin voi todeta, että ei se lapsi yksistään ole tae onnellisesta elämästä. Kaikenlaisia perhehelvettejä ja masentuneita äitejäkin löytyy.

No kaiken kaikkiaan, minä kuulun nyt tähän porukkaan ja haluan elää hyvän loppuelämän. Haluaisin myös juuri tällä hetkellä tilaa ja ymmärrystä surulleni. Kumpa tätä surua ei väheksyttäisi ja tuomittaisi. Tämä on yksi asia elämässä, joka ei ole mennyt toiveideen mukaan, mutta ei se tee tästä yhtään kevyempää, vaikka aikaisempiakin suuria surua on ollut.

Otan luurin käteen ja varaan ajan psykologille.:'(

 

Hei,

vastaan nyt lyhyesti, kiirusta pitää, mutta halusin niin sanoa jotakin sinulle Höpsötin. Olen todella todella pahoillani teidän puolestanne :'( Ikinä kuunaan ei toivoisi sitä, että tähän ryhmään pitäisi kenenkään kuulua, joka lasta todella haluaa. Mutta näin meille vaan joillekin käy, ja itse pidän tärkeänä, että tästäkin asiasta voidaan täällä puhua.

Saat tietenkin surullesi tilaa ja ymmärrystä. En voi uskoa, että kukaan meistä, jotka ovat lapsettomuuden kanssa itsekin kamppailleet, haluaisi sinun suruasi väheksyä saati tuomita. Sinulla ja meillä kaikilla on oikeus ihan kaikkiin tunteisiin. Ne jotka eivät ymmärrä, pysykööt täältä poissa. Itse ainakin toivon tältä keskustelulta tukea, ei tuomitsemista tai väheksymistä.

Halusin nyt vain toivottaa sinulle kaikkea hyvää ja voimia tähän ihan kamalan raskaaseen elämäntilanteeseen. Minäkin koen lopullisesti lapsettomaksi jääneenä surun yhtä suureksi kuin läheisen menettämisen. Vaikka sitä lasta ei ole koskaan syliin annettu, on hän ollut todellinen minun ajatuksissani. Olen häntä rakastanut vaikkei häntä ole koskaan ollutkaan, jo ennenkuin hän on saanut alkunsa. Ja siksi mielestäni, meillä on ihan kaikki oikeus surra ja saada tilaa ja aikaa surullemme, kuin sellainen ihminen joka on läheisensä menettänyt. Minäkin olen menettänyt toisen vanhemmistani, ihan liian nuorena. Eli tiedän myös omalta kohdaltani mitä menettäminen on.

Voimia sinulle Höpsötin. Toivon että jos jaksat niin tule vain tänne juttelemaan ja kertomaan kuinka jaksat. Mutta ymmärrän täysin, jos et vielä jaksa täällä kovin positiivisia ajatuksia jaella. Eikä mielestäni pelkästään positiivisten asioiden pohtiminen olekaan tarpeellista, yhtä tärkeää on saada tuoda esille se kuinka hirveältä lopullinen lapsettomuus tuntuu ja mitä se elämään vaikuttaa.

Ja kiitos tuosta pariskunnasta josta kerroit. Minua tuo kertomus ainakin voimaannutti. Jotenkin koen että meidän parisuhteessa on jotain samanlaista, olen tuonkaltaisia asioita joskus pohtinutkin meidän kohdalla, verratessani meitä muihin pariskuntiin.

Voimia sinulle ja voimia meille kaikille. :hug:

Rebec

 

Rebec, me olemme joskus pari kolme (?) vuotta sitten vaihtaneet ajatuksia samassa 35+-ketjussa. Höpsöttimenkin nimimerkki on tuttu.

Itsekin kaipasin tällaista keskustelua jossain vaiheessa, ja ehkä kaipaan edelleen joskus. Tilanteeni on kuitenkin siten erilainen, että nyt, reilun kuuden vuoden lapsettomuuden ja viiden ivf:n jälkeen olemme adoptiotiellä. Tie on kuitenkin todella pitkä ja mutkainen, ja kaikkea voi vielä tapahtua. Olemme sen verran iäkkäitäkin, että emme voi laskea sen varaan, että tämä(kään) välttämättä onnistuisi. Tiedostan edelleen, etten voi rakentaa tulevaisuuttani lapsihaaveen varaan, ja yritän siksi tehdä elämästä hyvää juuri tässä ja nyt.

Nyt kun viimeisen hoidon päättymisestä on reilu vuosi, minulta on haihtunut kaikki katkeruus ja kateus lapsia saaneita kohtaan. Panostan siekailematta omaan elämääni ja yhteiseen elämään miehen kanssa. Ei siihen välttämättä rahaakaan tarvita. Se voi olla vaikka vain ajan ottamista huvittaviin päähänpistoihin: kuplajuoman korkkaamista keskiviikkoiltapäivänä, landelle pyyhkäisyä ex tempore perjantai-iltana. Nautin ihan täysillä siitä, että nyt ollaan aikuisia, vapaita ihmisiä ja voidaan tehdä melkein mitä vain lupaa kyselemättä tai huonoa omatuntoa potematta. Emme ole tekemisistämme muulle maailmalle tai perhekulttia ylläpitävälle nyky-yhteiskunnalle tilivelvollisia.

Emmekä lopulta edes läheisillemme. Sekin on ollut tärkeä ja vapauttava huomio! Missään maailman säännöissä ei siis tosiaankaan sanota, millainen on vaikkapa hyvä täti. Minä olen omanlaiseni tätä veljeni lapsille. Olen heidän elämässään läsnä ehkä vähemmän kuin joku muu voisi olla, mutta ainoastaan tasan tarkkaan sen verran, minkä itse iloisella mielellä kestän - ja varmasti silti ihan riittävästi. Voimme vielä lähentyä joskus aikanaan, kun lapset ovat isompia.

Tätäkin siis tuli jossain vaiheessa podettua kovin, että voi pee, kun pitäisi tässä nyt esittää jotain onnellista tätiä, vaikka oikeasti haluaisi vain itse äidiksi. Voi sitä vaikean ja hankalan olon määrää ja kiemurtelua ennen "pakollisia" kyläilyjä ja niiden jälkeen! Nyt kun menen eteenpäin häpeilemättä omilla ehdoillani, olen paljon onnellisempi, ja uskon että myös muut ympärilläni ovat. Mitäpä iloa on hapankärsäisestä ja tuskailevasta tädistä, vitsikäs ja leppoisa tätsky on paljon parempi.

Ihmeellistä ylipäätään se, miten hurjan perhekeskeistä maailmankuvaa meille tarjotaan mediassa, markkinoinnissa ja mainonnassa, vaikka Suomessa(kin) on niin julmetun paljon yksineläviä ja lapsettomia. Takana on tietenkin bisneslogiikka: lapsiperheet kuluttavat paljon, siinä on siis markkinoinnillisesti kiitollinen kohderyhmä. Toisaalta uskon, että perheidyllistä haetaan turvaa ja liennytystä vaikeina ja epävakaina aikoina, ja perhekuvastolla on siksi helppo myydä aatteita ja tavaroita.

Minua on auttanut eteenpäin myös uusien tavoitteiden asettaminen elämässä. Joku voisi puhua haaveistakin. Tavoitteet ovat minusta konkreettisempia ja asettamaansa tavoitteeseen voi koettaa päästä vaikka heti tässä kuussa, tai tämän vuoden loppuun mennessä. Haaveet ovat vähän epämääräisempiä, mutta ne voivat ajan kanssa konkretisoitua selkeiksi tavoitteiksi - jotka lopulta toteutuvat! Itselläni on tällä hetkellä haaveasteella jonkinlainen maalle muutto, ehkä talon rakentaminen. Ehkä se vielä joskus toteutuukin! Eräs lapseton ystäväni toteuttikin jo vastaavan haaveen (nämä elävän elämän esimerkit ovat tosiaan voimaannuttavia, Höpsötin ja Rebec!). Viihdytän itseäni jo nyt katselemalla tontteja... Lisäksi minulla on tiukkoja, kunnon kohottamiseen liittyviä tavoitteita, joita kohti mennään hitaasti mutta varmasti. Niissä on hienoa se, että etenemistä voi selkeästi mitata. Ylipäätään tuntuu, että oman elämän ohjakset ovat nyt paljon tiukemmin omissa hyppysissä, kuin mitä ne olivat koskaan hoidoissa ollessa.

Toivottavasti en yksinkertaistanut asioita vuodatuksessani liikaa. Nämä ovat kuitenkin todella monimutkaisia ja henkilökohtaisia juttuja, kuten Höpsötin sanoit. Jokainen suree omalla, ainutlaatuisella tavalla menetystään. Uskon ja toivon kuitenkin, että jokainen löytää myös sen oman, ainutlaatuisen polun ulos surustaan, Sinäkin.

Kirjoitan nyt silläkin uhalla, että tähän ei kukaan enää vastaa... Olisi silti hauskaa kuulla lisää pohdintoja ja nimenomaan selviytymistarinoita, vaikka enemmistö palstalaisista on tietenkin vielä hoidoissa. Valtavan paljon voimia etenkin Rebecille ja Höpsöttimelle. Jos tänne vielä satutte, kertokaa toki kuulumisia!