Voi
@kuvituksia oon niin pahoillani tapahtuneesta..
Voimia sinne!
Minulla eilisen kaltaista rusehtavaa (valko?)vuotoa on ollut vähän myös tänään.. Koitan ajatella rauhallisesti, että ei kannata panikoida, nyt vain seuraillaan, ja kaikesta huolimatta kaikki voi olla ihan hyvin.
Alavatsalla on ollut myös pientä menkkamaista nipistelyä ja juilimista myös tänään, mutta toisaalta sitä on tainnut olla kyllä melkein joka päivä viimeiset pari viikkoa, ja sekin voi olla ihan normaalia. Joten ei paniikkia. Väsyttää todella paljon enkä jaksa kuin maata sohvalla (sain kuitenkin viime yönä nukuttua), ruoka ei oikein maistu (vaikka tänään ei ole edes pahoinvointia - se tuntuu menevän tosi vuoristoratamaisesti, kun loppui taas eilisen jälkeen kuin seinään) ja lämmönsäätely on sekaisin (ensin olin viikon aivan tosi jäässä koko ajan (se on minulle aika normaalia muutenkin), ja nyt etenkin iltaisin tulee niin kuuma, etten voi nukkua kuin alusvaatteisillani ja saatan ottaa kylmägeelipussin pakastimesta alkuyöksi otsalleni).
Olen ollut tänään siis yksin kotona sairauslomalla ja ehtinyt ajatella paljon asioita. On tämä alkuraskaus kyllä aika kamalaa odotusta, kun huoli kaikesta siitä mikä voi mennä vikaan, on suuri.. Oma oloni on välillä todella haavoittuvainen. Yritän pysyä tyynen rauhallisena ja pitää järjen ja faktatiedon mukana, mutta välillä ajatustenjuoksu saa yliotteen. Minulla on ihana mies, jolle puhun rehellisesti näistä asioista, mutta välillä tuntuu, että olisipa kiva kertoa tästä raskaudesta ja alkuviikkojen huolista jollekin ystävälle (kahdella tärkeimmällä ystävälläni on itselläänkin lapsia) ja jakaa mietteitä naispuolisen ihmisen kanssa. En ole silti vielä kertonut, koska pelkään, että jos kerron niin sitten ainakin tapahtuu jotain pahaa enkä halua hajota, vaan olla vahva ja yksin (miehen kanssa) sitten jos jotain pahaa oikeasti tapahtuu. (Että se siitä järjestä sitten.) Tiedän, että tässä mennään päivä kerrallaan, mutta hitto, että päivät tuntuvat nyt hitailta! Huomaan miten paljon toivon tätä raskautta (ehkäisyttä on menty jo viime heinäkuusta saakka), mutta en silti uskalla ajatella vielä mitään vauvajuttuja. Luen ja selaan netissä paljon keskusteluja ja juttuja, mutta vain alkuraskauteen liittyviä.
Kuinka paljon te jaatte alkuraskauden iloja ja suruja ystävien tai perheenjäsenten kanssa?
Toivon todellakin, että kunhan päästään ensimmäisestä neuvolasta ja sikiöseulonnoista yli (ja tiedetään varmasti, että kohdussa kasvaa ihan oikeasti terve ja sykkivä möykky) ja ollaan saatu kertoa uutiset perheelle ja raskaus alkaisi tuntua kasvavana vatsana niin voisin alkaa luottaa elämään ja ruveta nauttimaan tästä raskaudesta (haaveeni on ollut kauniisti kasvava vauvamaha ja hehkeä raskausaika, mutta ne ei tunnu vielä yhtään todellisilta)! Välillä vieläkin, kun on hetkiä, ettei tunnu minkäänlaisia oireita, alan epäillä itseäni ja sitä että olenko minä muka todellakin raskaana juuri nyt tässä hetkessä?
Ja missä kaikki elokuvista tutut kliseiset raskaushormonitunnemylläkät, kun itketään kaikille mainoksille, joissa on vauvoja tai eläinlapsia ja raivotaan niin että tavarat lentää ja huudetaan puolisolle likaisista sukista lattioilla naama punaisena? :"D Tällä raskaudella ei ole ollut vielä mitään vaikutusta minun tunneskaalaani: en muistakaan milloin viimeksi olisin itkenyt eikä ole vituttanutkaan tavallista enempää (edes eilen vaikka sain parkkisakon lääkärikäynnin aikana, kun en oireista järkyttyneenä muistanut laittaa parkkikiekkoa...)! Toivottavasti tämä tunnemylläkän puuttuminen ei enteile mitään pahaa..