Kuulostaa tutulta. Itse olin hiljattain suuressa leikkauksessa josta kotiuduin yli viikon osastohoidon jälkeen edelleen hyvin huonokuntoisena ja nostelukielto ja painoraja oli kuukaudeksi...Ensimmäiset pari päivää mies hoivasi, mutta ei silloinkaan auttanut esim. peseytymisessä pyynnöistä huolimatta, lupasi kyllä tehdä sitä sun tätä, mutta se jäi helposti tekemättä jos ei tosiaan nalkuttanut asiasta. (Sairaalassa oloaikani mies oli ollut henkisesti kovilla ja ilmeisesti kun palasin kotiin katsoi, että voi ottaa rennosti kun ei enää ole hengenvaaraa). Miehen apu loppui ekan viikon jälkeen ja kahden viikon kuluttua alkoi tulla valitusta siitä, etten siivoa, ei sitä imuria tarvitse nostaa, sen voi vetää ym. Ei sulla noin kovat kivut voi olla, raivoa jos sattui yöllä heräämään kun uikutin ennenkuin lääke vei kivun pois.
Myös miehen sukulaiset, vanhemmat ja kaverit jotka kävivät ihmettelivät kun en siivonnut ja ehdottivat miehelle että X:hän voi tehdä sen ja sen, näille mies sentään sanoi nostelukiellosta, mutta kun jäätiin kaksin alkoi taas hirveä huuto, nalkutus ja valitus siitä miten hävettää kun käy vieraita ja on epäsiistiä kun en siivoa. Koko aikana mies teki kerran ruuan, tokana kotiutumispäivänä ja muutenkin oletus oli, että hoidan kahvitukset vieraille, (myös vierailla). Mies jonkin verran tuona aikana teki itse, mutta asenne yleensä on ilmeisesti koko porukalla, että nainen tekee kaikki kotityöt. Pidin silti mahdollisuuksien mukaan kiinni lääkärin ohjeista ja jätin tekemättä sen mihin en kyennyt.
Minua auttoi käytännössä eniten siskoni, jonka luokse pakenin vähäksi aikaa toipumaan. Ilmeisesti varsinkaan miehen lähipiiri ei tajunnut miten sairaana olin, mutta silti jäi sellainnen olo, etten mielelläni jatkossakaan turvaudu heidän apuunsa. Myös suhde mieheen kärsi melko paljon.