Lastenvihaajat?

[hmmm]

Minulla on ystävä joka ei halua lapsia. Se on minulle ok, ei halua ja sillä selvä. Hän ei halua lapsia "tänne lisää" ja senkin ymmärrän. Mutta asia joka minua häiritsee - hän ei tajua arvojeni muuttuneen lasten saannin myötä. Se miten olen muuttunut pehmeäksi ja rakastavammaksi. Viihdyn itseni kanssa ja rakastan itseäni ja pehmeyttäni ja lapsiani.

Ymmärrän, ettei hän halua lapsia ja aikookin kai steriloinnin ottaa, mutta mikä mua mietityttää, en voi edes puhua lapsistani hänelle koska tiedän, että hän vihaa minunkin lapsia. Kaikkea, mikä liittyy lapsiin. Lapsi on kirosana. Aika iso osa onnestani rajautuu pois kun en voi hänen seurassaan olla se, jota olen oppinut äitiyden myötä.

Oletteko törmänneet samanlaiseen ilmiöön? Pakko vaan jossain ihmetellä tätäkin asiaa...

 

[bud]

Jospa hän tietää,ettei voi lapsia saada ja purkaa sen noin.

 

[vieras]

Joskus elämässä jotkut ystävät vaan jää syystä tai toisesta..surullista mutta sellaista se joskus on...

 

[ap]

Jospa hän tietää,ettei voi lapsia saada ja purkaa sen noin.

Kyse ei ole siitä... tiedän koska hän on itse puhunut sterilisaatiosta.

 

[vieras]

No anna hänen ihan rauhassa vihata sinunkin lapsiasi, mutta totta ihmeessä puhut lapsistasi aivan normaalisti. Jos hän ei kestä kuunnella mitään lapsiin liittyvää, ehkäpä hänen olisi sitten syytä etsiä jatkossa ystävänsä vapaaehtoisesti lapsettomien keskuudesta. Mikäs ystävä se sellainen on, jonka seurassa ei voi olla oma itsensä ja joutuu koko ajan miettimään sanomisiaan?? Mitä saat teidän ystävyyssuhteesta irti?

 

[vieras]

No anna hänen ihan rauhassa vihata sinunkin lapsiasi, mutta totta ihmeessä puhut lapsistasi aivan normaalisti. Jos hän ei kestä kuunnella mitään lapsiin liittyvää, ehkäpä hänen olisi sitten syytä etsiä jatkossa ystävänsä vapaaehtoisesti lapsettomien keskuudesta. Mikäs ystävä se sellainen on, jonka seurassa ei voi olla oma itsensä ja joutuu koko ajan miettimään sanomisiaan?? Mitä saat teidän ystävyyssuhteesta irti?

Peesi!

 

[ap]

Vaistoan jotenkin, että hän ei halua hyväksyä lasta itsessään, siis sitä puolta joka on tarvitseva ja avuton. Selvästi "sairastunut vahvuuteen". Koitan olla empaattinen ja antaa sen anteeksi hänelle tämän. Mutta se ei tarkoita että hyväksyisin kaiken ja jaksaisin kaiken sen.

Totta kai hänellä on omat syynsä enkä missään nimessä tarkoita, että hänen pitäisi rakastaa lapsia saati lisääntyä. Mutta ajatusleikkinä: jos hän pehmenisi ja myöntäisi miten ihania lapset ovat, olisiko vaarana, että hän ehkä haluaisikin oman? Onko tuo lapsiviha pelkkää kovistelua ettei hän vaan missään nimessä haluaisi lasta, kun on monta vuotta kuitenkin vaahdonnut ettei lapsia pidä tehdä yhtään lisää maapallolle.