lapsista miehen näkökulmasta

[fränk]

Terve,

Taidan olla poikkeus kun harva mies tänne näkyy kirjoittelevan.
Asiani koskee siis tätä uusperhe hommaa. Oon ollut yhdessä nykyisen avopuolisoni kanssa reilun vuoden. Minulla on kaksi lasta, 7 ja 5v., edellisestä liitostani. Avopuolisollani ei lapsia ole.
Lapset on ollu aika kova paikka naiselleni heti alusta alkaen. Sopeutuminen on ollut vaikeaa. Uuttahan tämä on ollut kaikille, eniten tietenkin hänelle kun ei tälläiseen elämään ole tottunut. Edelleen asia hiertää meidän välejä. Kyllä hän lapsista välittää mutta ei sitten paljoa muuta. Lapset tykkäävät hänestä kovasti. Hän tekee pitkiä päiviä töissä joten iltaisin olen lähes yh-isä. Haen hoidosta, teen ruoan yms. Eli suunnittelen menoni sen mukaan koska lapset on meillä koska tiedän että häneen ei tässä asiassa voi luottaa.

Väillä hän pohtiikin että onko tässä mitään järkeä koska tuntee näin. Tiedän että hän rakastaa minua paljon. Ja minä häntä. Siksi tässä varmaan vielä yhdessä ollaankin.
Heti ensitapaamisella kerroin hänelle että minulla on lapsia mutta siitä huolimatta hän halusi jatkaa. Molemmat tiesimme että ei tämä tule olemaan helppoa ja ajattelimme että ajan myötä tämä helpottaa. Vielä se aika ei ole tullut täyteen. Mietinkin nyt että tuleeko se koskaan. Vai onko vielä "toivoa". Eli kysynkin nyt teiltä naiset ketkä ovat samassa tilanteessa että kuinka te miehenne lapsista ajattelette ja onko tilanne ajan myötä parantunut.

 

[Tiippo]

Heippa! tuntuupa kovin tutulta. Vaikka meidän uusperheessämme on kaksi molempien lasta niin silti oma suhtautumiseni mieheni lapsiin on vaatinut pitkän ja välillä kovinkin mutkikkaan tien. Olimme yhdessä reilut pari vuotta ennen kuin muutimme saman katon alle. Lähinnä juuri sen vuoksi että lapset saavat tottua ajatukseen ja tutustumme kaikki kunnolla. Neljästä lapsesta yksi oli silloin murkkuiän pahimmassa vaiheessa ja kolme muuta aloittelemassa koulua. Kolme pienintä ovat siis syntyneet yhden vuoden sisään. Eli ovat kovin samanikäisiä.
Mutta kun sitten muutimme yhteen se olikin alkusoittoa monelle vaikeallekin asialle. Hirvittävän paljon jouduin kamppailemaan itseni kanssa ja sen asian kanssa että se rakkaus omiin biologisiin lapsiin vaan on erilaista kuin näihin toisiin lapsiin vaikka kaikki asuvat meidän kanssamme ja kaikkien kanssa jaetaan arki ihan tasapuolisesti. Kun lopulta itse hyväksyin sen, niin kaikki muuttui helpommaksi. Olen syvästi kiintynyt lapsipuoliini (yök mikä sana) mutta erilailla kun omiini. Sanoisin että meni reilu vuosi yhteenmuuton jälkeen ennenkuin kaikki alkoi helpottaa.
Joten voin kuvitella että sinun avopuolisollasi on monta sopeutumisen paikkaa jos hänellä ei omia lapsia ole laisinkaan. Jo se lapsiperheen elämä on tietysti ihan omanlaistaan, varsinkin suht pienten lasten kanssa.
Itse sanoisin että kaikkein tärkeintä on että puhutte keskenänne, kerrotte ihan avoimesti miltä tuntuu vaikka se olisi vaikeaakin. Itse puhuin paljon hyvän ystävättäreni kanssa kun kaikki tuntui kaikkein vaikeimmalta. On tärkeää että on joku jolle voi todella avoimesti sanoa asian juuri niinkuin sen kokee. Toivoa teillä on ihan varmasti. Itse olen aina tiennyt että mieheni on minun elämäni suurin rakkaus mutta silti välillä on ollut hetkiä kun olen ajatellut luovuttaa.
Joten olkaa kärsivällisiä, olkaa toistenne tukena mutta antakaa myös sitä tilaa ja omaa aikaa toisillenne.

 

[fränk]

Kiitokset Tiipolle!
En tietenkään halua että hänestä tulisi äiti lapsilleni koska sellainen jo on. En tiedä onko sana kaveri tässä tilanteessa oikea. Tai hyvä ystävä. Tuki ja turva lapsille. Ihminen kehenkä voivat luottaa. Se riitäisi mulle.
Niin, kyllähän näistä on keskusteltu aina silloin kun asia pulpahtaa pintaan. Muuten meillä on asiat loistavasti, hieno koti, työt, kaverit, yhteiset haaveet ja ajatukset tulevaisuudesta yms. Ja rakkautta ja läheisyyttä riittää! Mutta tämä asia vie välillä pohjan näiltä kaikilta ja hänen mielestään silloin ei ole mitään järkeä jatkaa. Täytyy vaan jatkaa keskustelua asiasta ja yrittää "lypsää" lisää aikaa sopeutumiselle. Luovuttaa en aio.

 

[Tiippo]

Niinhän se on - eikä varmasti ole tarkoituskaan että hänestä äitiä lapsillesi tulisi tai että hän siihen edes pyrkisi. Itse koen että vaikka olen mieheni lapsille läsnä jokaisessa arjen jutussakin (tapaavat äitiään vain jokatoinen vkloppu) niin silti olen enemmänkin se turvallinen aikuinen, ihminen joka välittää ja on läsnä niissä kaikissa arkisissakin asioissa. Mieheni lapset ovat tyttöjä ja omani ovat poikia eli opettelemista oli itselleni siinäkin että omaksuin miten tytöt ajattelevat ja toimivat kun olin tottunut toimimaan vain poikien kanssa. Olen hyväksynyt sen,että sitä minun rakkauttani mieheni lapsia kohtaan on se hiusten harjaaminen saunan jälkeen, miettiminen sopiiko tämän väriset sukkahousut tuon paidan kanssa, illalla sänkyyn peittelyt jne. Toivon että tytöt aikuistuttuaan näkevät minut juurikin siten, että olen ollut se aikuinen jonka puoleen on voinut kääntyä missä tahansa asiassa. Äiti heillä on muualla. Olen myös antanut itselleni armon nimenomaan niiden omien tunteideni kohdalla. Alussa ehkä uskoin ja odotin itseltäni että rakastan ihan yhtä ehdottomasti ja samoin heitä kun omiakin lapsiani. Sitten kun ymmärsin että rakastan kyllä mutta erilailla ja se on ihan sallittua, olo helpottui hirveästi.
Tiedän sen tunteen kun tuntuu että tästä ei vaan tule mitään ja että helpompi olisi pakata kassi ja unohtaa koko juttu. Mutta ihan vähällä ei kannata luovuttaa, eikä varsinkaan jos kaikki muut asiat ovat kunnossa.
Tsemppiä ihan hirveästi teille ja jaksamista vaikeidenkin asioiden keskellä!

 

[Emonkorvike]

Mulla ei ole biologisia lapsia ja varmaan en niitä saakkaan (ikä+muut jutut). Miehen kolme lasta (alle kouluikäsiä) asuvat täysaikaisesti samassa huushollissa. Lapsilla on äiti, mutta siitä huolimatta pyrin kohtelemaan lapsia niin kuin olisivat omiani. Äidiksi en anna kutsua, vaikka keskimmäinen välillä ehdotteleekin. Välillä lapset käy hermoille, mutta varmasti kävisivät vaikka oisivat itsetehtyjäkin. Minusta tämmöisen eibiologisen vanhemmankin pitää olla " vanhempi" perheessä oleville lapsille eli asettaa rajoja/pitää sylissä/kantaa vastuuta/kannustaa= kasvattaa. Joillakin naisilla kuulemma vaatii ensin oman lapsen saannin, että osaa suhtautua puolison lapsiin. Minusta se on kyllä osittain tietoinenkin ratkaisu, ainakin itsellä oli. Mun tilanne on tietty sikälikin poikkeuksellinen, että minä kai oon se joka näistä lapsipuolista (yök mikä ilmaisu) pääasiallisen toimintavastuun kantaa tällä hetkellä. Oletko koskaan keskuskustellut puolisosi kanssa miksi hän kokee vaikeaksi lasten olemassa olon? Pelkääkö ottaa vastuuta vai vertailua lasten äitiin? Mustasukkainen?

 

[fränk]

Kyllähän asiasta on keskusteltu. Ja paljon. En tiedä onko tälläinen tilanne naisille "vaikampaa" kuin miehille. Vaikka onkin lapseton niin sieltä jostain selkärangasta kumpuaa se äidin vaisto. Ja tilanne muuttu vaikeaksi kun lapset ei olekkaan omia. Varmasti on myös mustasukkaisuutta kun on aikaisemmin tottunut saamaan kaiken huomion mieheltä ja nyt sitä huomiota onkin jakamassa kaksi muuta. Jotka kutsuvat mua isiksi ja häntä etunimellä.
Onhan tässä sopeutumista kaikilla, lapsilla uusi aikuinen yms. Se ero on että kaikki muut ovat tottuneet elämään lapsiperheessä mutta avovaimoni ei. On myös minua viisi vuotta nuorempi eli itselläkin vielä aikuistuminen vielä kesken.