Ihan rehellisesti, miten yleistä on mies suostuu lapsenhankintaan vain koska haluaa parisuhteensa? Miten haitallista sellainen lähtöasetelma on miehen sitoutumiselle tulevaan perheeseen?
Miesystäväni on ollut oikeastaan koko elämänsä jyrkästi omien lasten hankintaa vastaan, vaikka on mahtava muiden lasten kanssa (hän on nyt 40-v). Minä olen kuitenkin kertonut hyvin selvästi ensimmäisistä treffeistä lähtien, että minä ehdottomasti haluan lapsia (olen 34-v). Tämä on ollut tietysti todella ongelmallista ja on tavallaan järjetöntäkin että aloimme siitä huolimatta seurustelemaan. Olemme seurustelleet nyt yhdeksän kuukautta ja suhde on muuttunut tunteiden osalta syväksi. Olen kuitenkin koko ajan tavallaan asettanut yhteenmuuton, suhteen syvenemisen ja homman jatkumisen ehdoksi lupausta siitä, että lapsi voidaan joskus hankkia. Asiasta on tasaisin väliajoin keskusteltu ja olemme melkein lopettaneet suhteen tämän takia usemman kerran. Lasta ei siis tarvitse hankkia nyt, eikä tietenkään olisi mitään järkeäkään näin lyhyellä tuttavuudella, mutta en vaan voi seurustella miehen kanssa ilman ajatusta siitä, että suhde johtaisi johonkin lopullisempaan kuin hengailuun.
Miehen perusteet sille ettei halua lasta ovat seuraavat:
- hänellä on aikaavievä harrastus josta ei halua luopua. Hänellä ei ole aikaa lapselle eikä hän halua tinkiä elämästään
- hän jää kakkossijalle suhteessamme. Kävimme kerran teoreettista keskustelua viimeisestä pelastusvenepaikasta ja mies järkyttyi syvästi, kun kerroin että valitsisin lapsemme hänen ohitseen, jos viimeinen paikka olisi jaossa (toki antaisin myös omani).
Mies myös jollain lailla kokee, että olen joustamaton kun en kykene kompromissiin (mihin?) ja etten rakasta häntä riittävästi, koska olisin valmis uhraamaan suhteemme jos hän ei suostu.
Eilen oli taas keskustelua aiheesta. Mies kertoi taas jyrkän kantansa ja lukuisia syitä miksei hän halua omia lapsia. Oli raskas keskustelu, itkin, olin epätoivoinen ja lopulta toivoton. Istuin hiljaa ja olin jo sanomassa hänelle etten voi jatkaa itseni kiduttamista rakastamalla häntä, kun tästä ei tule mitään. Mies istui kylmänä sohvalla ja sanoi sitten yhtäkiä, että hän varmaan katuu tätä, mutta hän voisi suostua yhteen lapseen koska niin kovasti haluan, mutta korosti että hän ei todellakaan itse haluaisi. Sen jälkeen hän vetäytyi kuoreensa ja sanoi että toivottavasti ymmärrän mikä tuollaisen lupauksen hinta on. Sanoin etten tiedä, mutta hän ei suostunut selittämään. Sanoi ettei halua puhua asiasta enempää.
Millainen lähtökohta on parisuhteelle ja yhteiselle vanhemmuudelle, jos toinen kokee asian noin negatiivisena ja suostuu vain säilyttääkseebn suhteen? Hirveän vaikea myös luottaa tuollaiseen lupaukseen. Hän voi milloin vaan vetäytyä siitä, mutta saa nyt kuitenkin ostettua aikaa lisää.
Olen siinä uskossa, että kuitenkin monesti tilanne on se, että nainen on nimenomaisesti se, joka patistelee ja "pakottaa" miehen lastenhankintaan vaatimalla asioiden etenemistä. Onko lopputulos ollut onneton?
Miesystäväni on ollut oikeastaan koko elämänsä jyrkästi omien lasten hankintaa vastaan, vaikka on mahtava muiden lasten kanssa (hän on nyt 40-v). Minä olen kuitenkin kertonut hyvin selvästi ensimmäisistä treffeistä lähtien, että minä ehdottomasti haluan lapsia (olen 34-v). Tämä on ollut tietysti todella ongelmallista ja on tavallaan järjetöntäkin että aloimme siitä huolimatta seurustelemaan. Olemme seurustelleet nyt yhdeksän kuukautta ja suhde on muuttunut tunteiden osalta syväksi. Olen kuitenkin koko ajan tavallaan asettanut yhteenmuuton, suhteen syvenemisen ja homman jatkumisen ehdoksi lupausta siitä, että lapsi voidaan joskus hankkia. Asiasta on tasaisin väliajoin keskusteltu ja olemme melkein lopettaneet suhteen tämän takia usemman kerran. Lasta ei siis tarvitse hankkia nyt, eikä tietenkään olisi mitään järkeäkään näin lyhyellä tuttavuudella, mutta en vaan voi seurustella miehen kanssa ilman ajatusta siitä, että suhde johtaisi johonkin lopullisempaan kuin hengailuun.
Miehen perusteet sille ettei halua lasta ovat seuraavat:
- hänellä on aikaavievä harrastus josta ei halua luopua. Hänellä ei ole aikaa lapselle eikä hän halua tinkiä elämästään
- hän jää kakkossijalle suhteessamme. Kävimme kerran teoreettista keskustelua viimeisestä pelastusvenepaikasta ja mies järkyttyi syvästi, kun kerroin että valitsisin lapsemme hänen ohitseen, jos viimeinen paikka olisi jaossa (toki antaisin myös omani).
Mies myös jollain lailla kokee, että olen joustamaton kun en kykene kompromissiin (mihin?) ja etten rakasta häntä riittävästi, koska olisin valmis uhraamaan suhteemme jos hän ei suostu.
Eilen oli taas keskustelua aiheesta. Mies kertoi taas jyrkän kantansa ja lukuisia syitä miksei hän halua omia lapsia. Oli raskas keskustelu, itkin, olin epätoivoinen ja lopulta toivoton. Istuin hiljaa ja olin jo sanomassa hänelle etten voi jatkaa itseni kiduttamista rakastamalla häntä, kun tästä ei tule mitään. Mies istui kylmänä sohvalla ja sanoi sitten yhtäkiä, että hän varmaan katuu tätä, mutta hän voisi suostua yhteen lapseen koska niin kovasti haluan, mutta korosti että hän ei todellakaan itse haluaisi. Sen jälkeen hän vetäytyi kuoreensa ja sanoi että toivottavasti ymmärrän mikä tuollaisen lupauksen hinta on. Sanoin etten tiedä, mutta hän ei suostunut selittämään. Sanoi ettei halua puhua asiasta enempää.
Millainen lähtökohta on parisuhteelle ja yhteiselle vanhemmuudelle, jos toinen kokee asian noin negatiivisena ja suostuu vain säilyttääkseebn suhteen? Hirveän vaikea myös luottaa tuollaiseen lupaukseen. Hän voi milloin vaan vetäytyä siitä, mutta saa nyt kuitenkin ostettua aikaa lisää.
Olen siinä uskossa, että kuitenkin monesti tilanne on se, että nainen on nimenomaisesti se, joka patistelee ja "pakottaa" miehen lastenhankintaan vaatimalla asioiden etenemistä. Onko lopputulos ollut onneton?
Jos mies on jo kerran nelikymppinen (vrt esim parikymppisen mielipiteeseen) eikä koskaan ole halunnut lapsia niin eiköhän se asia ole jo mietitty useampaan kertaan läpi hänen päässään. Et voi jäädä kuvitelmaan että vuosikymmenten päätös karisee siinä hetkessä kun hänen ei-toivomansa lapsi vihdoin putkahtaa maailmaan miehen ollessa ehkä jo 45-vuotias! Ei siinä iässä ihmiset jotka eivät lapsia alun perinkään halunneet kovin innokkaasti jätä yöuniaan vauvan takia ja aivan varmasti hän tulisi kokemaan olevansa paljon vähemmän tärkeämpi suhteessa enää. Sitähän hän olisi! Jos olisit käytännössä yksinhuoltaja vaikkakin suhteessa niin vauva vie KAIKEN AIKASI ja ajatuksesi. 
