Lapsi ei kunnioita muiden lasten rajoja

Pian 4 v. täytettävän lapsen kanssa ongelmana, ettei hän oikein osaa kunnioittaa muiden lasten rajoja. On kiinnostunut muista lapsista, mutta herkästi menee liian lähelle, ottaa tiukan halauksen tai jopa hakee huomion negatiivisella käytöksellä (tönii tms.). Tätä jatkunut yli vuoden.
Mennään vanhempina tilanteisiin väliin, käydään yhä uudestaan läpi, mitä tarkoittaa toisen rajat ja miten kysytään ensin, saako koskea ja miten kosketaan toista. Lapsi on kielellisesti lahjakas ja sanoja kyllä olisi, mutta näissä tilanteissa kysyminen unohtuu.
Muut lapset aivan ymmärrettävästi torjuvat hänet herkästi, kun hän on niin raju. On ollut päiväkodissa jo pari vuotta, ja siellä samaa, ja huolena vanhempana onkin, pääseekö hänelle kaverisuhteita syntymään. Lapsi kuitenkin kovasti toivoo, että olisi kavereita.

Olen lukenut paljon lapsen kehityksestä, kasvatuksesta, positiivisesta vanhemmuudesta jne. Tunnetaitoja harjoitellaan paljon arjessa. Tuntuu, ettei omat keinot riitä, kun tilanne ei tunnu muuttuvan. Kääntöpuolena lapsella tuntuu olevan tosi tiukat omat rajat: leikkipuistossa hän saattaa sanoa, että tämä on minun liukumäki, muut eivät saa tulla.

Voiko tämä olla vaihe? Onko kokemuksia vastaavasta ja mistä on ollut apua? Mitä vanhempana voin tehdä asiassa? Kaikki vinkit otan kiitollisena vastaan.
Lapselle sanoitetaan kotona myös vanhempien rajoja, mutta toisinaan hän ei tunnu ottavan tosissaan, että esimerkiksi äidin päällä hyppiminen sattuu eikä sitä saa tehdä.

 

Siis tuohan on ihan vaan tavallista kurittomuutta/tottelemattomuutta.

Ymmärrän, että ehkä haluat pitäytyä noissa positiivisuus- ja tunnetaitojutuissa mitä kasvatukseen tulee. Mutta jos olisin sinä, niin kokeilisin kyllä ihan sitä perinteistäkin kuria pitää lapselle. Eli uhkailu, kiristys ja lahjonta niissä tilanteissa, missä lapsi ei tottele selviä sääntöjä. Se on yllättävän tehokasta varsinkin, jos on johdonmukainen ja löytää sellaiset rangaistukset ja palkinnot jotka juuri siihen omaan lapseen tehoavat. Eli rangaistuksia joilta lapsi haluaa tosissaan välttyä ja palkintoja joita hän himoitsee.

 

Pipunan oma napa - kirja käsittelee tätä aihetta, ehkä jotain sellaista kirjaa voisi lukea yhdessä lapsen kanssa. Ehkä ainakin vanhempien päällä hyppimisestä voisi olla jotain seuraamustakin, jos se on kiellettyä. Itse olen käyttänyt samanikäisellä lapsella, joka jyrää välillä pikkuveljen eikä katso eteensä kun juoksee ja törmäilee, erilaisia sanktioita kuten pelikieltoa tai sammuttanut tv:n ja puhutellut tiukasti ja sanon usein että pyydetään anteeksi (ei pyydä, mutta saattaa paijata. Joskus on omatoimisesti pyytänyt anteeksi muttei koskaan pyydettäessä) Lisäksi on aina ollut sitä tunteiden ja tilanteiden sanoittamista. En tosin tiedä onko nuo keinot pitkäjänteisesti hyviä, lyhyellä tähtäimellä toimii mutta ongelma ei kokonaan katoa. Uskoisin että selkeät rajat on kuitenkin tärkeät pitää, ja että jos on sääntö ettei äidin päälle hypätä niin siitä pidetään aina kiinni, vaikka ei joka kerta jaksaisi käydä samoja asioita läpi. Meillä lapsi pudotteli kirjoja hyllystä vaikka olin kieltänyt monet kerrat, sitten otin vähän tiukemman asenteen, sanoin että olet jo iso eikä kirjoja pudotella ja lapsi sen kai aisti sen asennemuutoksen äänensävyssä kun kirjat ovat pysyneet hyllyssä siitä lähtien..

 

Eihän lapsi ole pelkkiä taitoja. Halu ja motivaatio ovat vähintään yhtä tärkeitä. Sitä paitsi se on aika rajallista että mitä tuon ikäinen edes voi oppia asioiden syy- ja seuraussuhteista. Pienen lapsen elämässä on paljon itkua ja hammasten kiristystä, kun aikuiset eivät vaan anna toimia niin kuin hän haluaisi. Niin se vaan menee mutta ei lapsi siitä rikki mene, kunhan tarjolla on myös paljon kehuja kun asiat menevät oikein.

 

Pipunan oma napa - kirja käsittelee tätä aihetta, ehkä jotain sellaista kirjaa voisi lukea yhdessä lapsen kanssa. Ehkä ainakin vanhempien päällä hyppimisestä voisi olla jotain seuraamustakin, jos se on kiellettyä. Itse olen käyttänyt samanikäisellä lapsella, joka jyrää välillä pikkuveljen eikä katso eteensä kun juoksee ja törmäilee, erilaisia sanktioita kuten pelikieltoa tai sammuttanut tv:n ja puhutellut tiukasti ja sanon usein että pyydetään anteeksi (ei pyydä, mutta saattaa paijata. Joskus on omatoimisesti pyytänyt anteeksi muttei koskaan pyydettäessä) Lisäksi on aina ollut sitä tunteiden ja tilanteiden sanoittamista. En tosin tiedä onko nuo keinot pitkäjänteisesti hyviä, lyhyellä tähtäimellä toimii mutta ongelma ei kokonaan katoa. Uskoisin että selkeät rajat on kuitenkin tärkeät pitää, ja että jos on sääntö ettei äidin päälle hypätä niin siitä pidetään aina kiinni, vaikka ei joka kerta jaksaisi käydä samoja asioita läpi. Meillä lapsi pudotteli kirjoja hyllystä vaikka olin kieltänyt monet kerrat, sitten otin vähän tiukemman asenteen, sanoin että olet jo iso eikä kirjoja pudotella ja lapsi sen kai aisti sen asennemuutoksen äänensävyssä kun kirjat ovat pysyneet hyllyssä siitä lähtien..

Hurjaksi on mennyt tämä nykykasvatus. Ainoa sanktio mikä enää on sallittu on tuo peli- tai ruutukielto ja siitäkin mammat kokevat huonoa omaatuntoa. Muuten joka paikka on täynnä tuota "sanoitusta". Me wanhat muistamme ajan siinä reilut puolenkymmentä vuotta sitten kun kukaan ei edes ollut kuullut koko sanoituksesta... Toisaalta epäilenpä, että tuo sanoitus aatteena tuskin on kovin pitkäikäinen.