S
Surkeena toisten puolesta
Vieras
No niin, taas on yksi läheinen pariskunta päätynyt eroon lapsettomuuden vuoksi. Pariskunta, jonka en ikinä olisi uskonut eroavan. Pariskunta, jolla on ollut aina hymy herkässä, paljon yhteistä elämässä ja paljon asioita, mistä iloita; hyvät ammatit ja kivat työpaikat, innostavat ja molempia yhdistävät harrastukset, kaunis koti, lämpimät suhteet läheisiin...
Mutta, lasta ei kuulunut. Ja kun vihdoin kuului, meni raskaus kesken. Surin tätä kovasti, sillä olisin niin kovasti suonut heille sen onnen. He surivat asiaa niin, että ajautuivat lopulta murheen sokaisemina eroon. Unohtivat sen kaiken muun hyvän elämässä ja katkeroituivat.
Heillä oli elämässä niin paljon muuta hyvää. Jokaisella meistä on elämässämme tragedioita, ennemmin tai myöhemmin, ja niiden kanssa on pakko vaan yrittää elää. Miksi se ei lapsettomuuden kohdalla onnistu millään..? Minä olen joutunut luovuttamaan perheenjäseniä kuolemalle, eikä avioero olisi heitä tuonut takaisin. On ollut muitakin suuria murheita, mutta avioero ei olisi niitä ratkaissut. En ymmärrä, miksi tuskassa pitää työntää toinen pois ja hautautua syvälle murheen syövereihin niin, että menettää paljon muuta hyvää elämässään. Miksi hukata se kaikki muu hyvä, kun monilla ei ole elämässään edes sitä. Miksi antaa muuten onnellisen parisuhteen hajota tuhansiksi sirpaleiksi kun lapsettomuus ei siitä välttämättä kummene. Voi olla, ettei koskaan löydy enää toista onnea ja samanlaista rakkautta, voi olla ettei löydy rakkautta ollenkaan. Ja jos löytyykin, voi olla, että lapsettomuusongelma on vielä sittenkin läsnä. Onko lapsi juuri se ainoa ONNI elämässä??
Minä olisin mielelläni pitänyt vanhempani elossa (kuolivat liikenneonnettomuudessa kun olin aika nuori), mutta niin ei minulle suotu. Oli noustava jaloilleen elettävä elämää sitten ilman vanhempiani. Eikö voi elää elämää ilman lapsia??? Niin, että osaisi olla onnellinen muista elämän osa-alueista??? Lapsettomuuden suhteen on vielä kuitenkin erilaisia mahdollisuuksia, kun taas kuolleita vanhempiani ei tuo takaisin mikään. Jos ei ole lasta tullakseen, voi aina harkita adoptiota, sijaisvanhemmuutta jne. Toisinaan hoidotkin auttavat pitkän yrittämisen jälkeen. Lapsettomuuden ei tarvitse olla niin totaalista. Mutta silti se tuntuu olevan sitä monille.
Ymmärrän avioerot, jos rakkautta ei ole. Jos sitä ei ole ollut vuosikausiin. Tai jos on väkivaltaa, toisen epäkunnioittamista, henkistä väkivaltaa. Että erotaan kun ei olla onnellisia oltu vuosiin ja on kasvettu erilleen, mutta se, että erotaan 2 vuotta häiden jälkeen (tätä ennen yhteisiä vuosia takana paljon) lapsettomuuden vuoksi ei mene jakeluun. Mihin se yrittäminen jäi kun oli elämässä kuitenkin niin paljon hyvääkin. Harmittaa niin, sillä heille molemmille toivoisin vain kaikkea hyvää elämässä. Ja heillä sitä on oikeasti ollutkin. Mutta tämä kriisi on heille niin suuri, että se menee kaiken edelle ja repii heidät kappaleiksi. Miksi?