Lapsettomuuden surusta voi selvitä ilman lastakin...

Teillä on kyllä ihania kirjoituksia ja ajatuksia

Täällä alkoi lauantaina tuhruvuoto ja eilen aukesi hanat ihan kunnolla. Edellisen kierron pituudeksi jäi siis 64 päivää ja onneksi Terolutit auttavat pienellä annoksella, että saadaan edes vuoto tulemaan... Just tässä mietin, että JOS olisi sattunut niin ihanasti, että olisi tärpännyt heti ekasta pillerittömästä kuukaudesta, niin meille olisi voinut ensi kuun alussa syntyä vauva. Mutta, minkäs teet kun kroppa ei pelaa. En ole ovuloinut ollenkaan tässä melkein 9 kk:n aikana ja vuoto saadaan tulemaan vain Teroluteilla. Jes.

Mutta enpä jaksa tässä hirveästi masentua. Töissä alkaa kiire lisääntymään ja koulujuttuja täytyisi katsella. On tässä muutakin tekemistä kuin murehtia omaa toimimatonta kroppaansa.

 

Polkka ja lumileopardi, hyvin puette asiat sanoiksi!

Hyvää viikon alkua kaikille! Itse voin erinomaisen hyvin ja ymmärrän toisaalta myös hyvin sen, että joitain lukemaan eksyneitä positiivisuus saattaa ärsyttää ja ahdistaa. Kun itse olin huonoimillani lapsettomuuden syövereissä, kaikki ongelman vähättely oli suututtavaa. Sitä halusi elää siellä surussa. Joskus "vahingossa" innostui jostain ihan muusta asiasta ja olo oli suht hyvä, mutta tuollaiset oli kuitenkin poikkeuksia. Nyt se on mun arkipäivää, että elän ja nautin ellämästä. Luen just sattumalta yhtä kuolemasta kertovaa romaania ja tajuan miten jo pelkkä elämä on upea lahja. Sitä harva tajuaa, kun pitäis saada sitä ja tota...

Tää saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta kaikilla on ongelmansa. Ei ne, jotka ovat saaneet lapsen helpolla, ole 100% onnellisia, vaan aina on jotain mikä mieltä painaa. Suhde, raha-asiat, terveys, mielenterveys/jaksaminen, ihmissuhteet, työkuviot jne. Nuorisolla ongelmia on kasapäin, vanhuksilla yksinäisyyttä jne. Joten, kun ongelmia on kaikilla, niin lopulta asenne ratkaisee millaisena elämänsä kokee. Onnellisimmat kansat on monesti kaikkein köyhimpiä... elämänilo ratkaisee.

Toivon ettei kukaan ärsyynny tästä. Jokaisen tuska on juuri niin suuri kuin se on. En kirjoittaisi tällaista, ellen itse olisi ollut pohjalla.

Aurinkoa päiviinne toivottaa Saigon!

#muokkaus# Hennulle:hug: En huomannut viestiäsi, kun meni uudelle sivulle. Turha sun on tollatavalla kelata, harvalla tärppää heti ekasta kierrosta, tosi monilla kestää useempi kierto et hormonit ylipäätään tasottuu... Itselläni oli l.a. tasan vuosi sitten. Ei sellasia kannata ajatella tai alkaa suruttaa. Mulla on voimakas tunne, että viimeistään hoidoilla saisitte lapsen. <3 Se vaatii hirveesti jaksamista, mutta ainakin sitten tietää,että oma suhde kestää mitä vaan. Sun diagnoosissa on se hyvä puoli, että ainakin tiedetään missä vika on ja sille voi tehdä jotain. Meillä taas vuosikausia ilman mitään virallista syytä ja kokoajan oon miettinyt ja epäillyt eri asioita, mut mitään ei oo ratkennut.

Sorry kun en nyt muista joko kerroit, mutta oletteko menossa lapsetomuustutkimuksiin, jotta pääsisitte hoitoihin? Kannattaahan se tuossa tilanteessa jo ennen sitä vuotta todellakin. Vaikket siihen jaksa uskoakaan, on PCOS kropan häiriötila, joka VOI lieventyä. Tuo insuliininerityksen kontrollointi nimittäin hillitsee muita hormoneja, jotka aikaansaa noita ongelmia. Täytyy vielä naurahtaa, että ei mulla sentään jalkapohjissa oo sitä karvaa, vaan jalkapöydillä, eli jalan päällä&varpaiden tyvissä. Eikä sellasta tosiaan ole aina ollut. Mut karvatkaan ei haittaa yhtään verrattuna akneen... Ciao!

 

Saigon Kiitos sanoistasi

Tiedän, ettei kannata alkaa murehtimaan olemattomia laskettuja aikoja ym. Olen myös melko paljon lukenut PCO/PCOS:sta ja tullut siihen tulokseen, että oireet voivat tosiaan lieventyä ja tila voi jopa joskus parantua kokonaan, varsinkin painonpudotuksen ei luulisi huonoa tekevän asialle

Se on myös hyvä asia, että tosiaan avomieheni kanssa tiedämme, että vika on minussa, kun ei tärppää. On ainakin joku syy eikä tarvitse elää epätietoisuudessa kuukaudessa toiseen, niin kuin monet muut Saigon :hug:

Hoidoista. Mulla on gyneaika varattuna marraskuun alkupuolelle. Jos tärppiä ei sitä ennen kuulu eikä kierrot ala tasaantumaan (en siis ala ovuloimaan), niin sitten edessä on ainakin hormoniverikokeet ja ehkä miehen siittiöiden tutkiminen. Avuksi sitten vielä Clomit. Vielä en kuitenkaan noita ole jaksanut hirveästi miettiä Kilpirauhasarvot multa otettiin jo viime keväänä ja niissä ei ollut mitään.

Kuten Saigon kirjoitit, minustakin tuntuu, että viimeistään hoidoilla pikkuinen saa alkunsa Se voi olla jo ehkä ensi vuoden puolella

Ainakin tässä lyhyessä ajassa on kasvanut siihen, että vielä joku päivä meistä tulee vanhempia ja voin sanoa, että lapsi tulee todellakin olemaan toivottu pikkuinen pakkaus! Hetkittäin mulla tosin tulee tunteita, etten halua lapsia ollenkaan, mutta ne ajatukset ovat vain hetken mielenhäiriöitä. Kyllähän näin mahtavan ihmisen geenit täytyy lisääntyä Enkä malttaisi odottaa sitä, että appivanhemmistani tulisi ensimmäisen kerran isovanhempia, samoin isästäni. Äidilläni on jo 5 lastenlasta

Mutta on tämä elämä jännä juttu... Itselleni selitän asiaa niin, että kohtalo on sitä mieltä, ettei me olla vielä valmiita vanhemmiksi? Kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä. Oli kyse hyvästä tai huonosta asiasta.

Joka tapauksessa elämästä pitäisi osata nauttia näillä eväillä, mitä meille on annettu.

 

Hennu86 > Kokemasi kuulostaa ihan diagnoosikriisiltä. Itselläni kyseinen kriisi käynnistyi samaan aikaan ehkäisyn pois jätön kanssa, koska oireilun vuoksi tarkistin tilanteen yksityisellä gynellä. Hyvä että tarkistin, niin oli sitten lähtökohta selvillä. Yk10 sain Terot säännöllistämään 19-47kp pituisia kiertoja. Jossain vaiheessa kokeiltiin Metformiinia, josta ei tuntunut olevan apua. Yk13 lähti polille lähete ja noin kolmen kuukauden päästä oli eka käynti. Hoidoksi tuli ovulaation induktio. Apteekin ostoslistalla neljää eri lääkettä, joista kaksi follin kypsyttelyyn, yksi irroitukseen ja viimeinen tukemaan kiinnittymistä. OI2 päätyi haamun kautta uuteen kiertoon ja hoitotaukoon kesän vuoksi.

Toisen hoitokierron alussa lapsettomuuden katkeruus valtasi. Olin taistellut kaikin voimin irti diagnoosikriisistä ja tsempannut itseni positiiviseksi kierto kerrallaan. Tilalle tai paremminkin jatkeeksi tulikin uusi kriisi. Olen entistä vihaisempi oireyhtymälle, joka ei meinaa millään suostua yhteistyöhön. Lääkkeet on vaihdettu tujumpiin ja kalliimpiin. Yk21 tuhlaantuu kystan kiukutteluihin, mutta seuraavaan on sotasuunnitelma valmiina. Onnistuminen tuntuu kaukaiselta, mutta olen päättänyt nousta suosta aina uudelleen.

Käyt läpi tärkeää prosessia ja olet edennyt siinä hyvin. Asenteesi on rohkea ja vahva. Toivottavasti onnistut pitämään sen. Vaikka mielen ja kehon antaisikin välillä levätä, mikä onkin suotavaa, ei pidä antaa periksi. Toivoa on. Itsekin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä joskus oivallamme, mikä tämän kokemuksen tarkoitus on. Oman matkani varrelle mahtuu useampi kemiallinen ja ainakin yksi varhainen km (rv6). Koskaan en ole pitänyt lapsen saantia itsestäänselvänä tai helppona vaikka esikoinen nopeasti tulikin. Sen sijaan osasin aavistaa tämän. Joku tarkoitus tällä on.

 

macy gray Täytyy sanoa, että nyt meinasi tulla pitkästä aikaa tippa linssiin, kun sinun tekstisi luin. Myönnän, etten ole aikaisemmin ajatellut tilannettani diagnoosikriisinä, mutta voi tosiaan hyvinkin sopia meikäläiseen. Olen seurannut sinun kuulumisiasi tuolla Terolut-mimmit -pinossa ja olen niin toivonut, että teillekin pärähtäisi plussa testiin ja esikoisenne saisi sisaruksen.

Sinäkin olet ihanasti selvinnyt ja huomaan, ettet ole katkeroitunut, vaikka elämä onkin potkinut päähän. Rankkaa kokemuksestasi on tehnyt se, että olet kokenut kemiallisia ja yhden varhaisen km:n. Seuraavan kerran, kun pikkuinen meinaa kiinnittyä, niin saa luvan pysyä loppuun asti mukana matkassa

Silloin, kun itse jätin pillerit pois 12/10 tiesin itsekin, ettei tästä helppoa tule. Välillä vain olen yllättynyt, miten rankkaa tämä voi henkisesti olla ja mieleen tulee aina, että toiset käyvät henkisesti paljon rankempaa taistelua... On jännä huomata, mihin kaikkeen ihmisen voimavarat voivat henkisesti riittää!

Fakta on tietysti sekin, että koemme erilaiset kriisit ja stressitilanteet eri tavalla. Itse olen elämäni aikana kokenut suhteellisen paljon paskaa aina masennuksesta läheisen ystävän kuolemaan asti, joten yritän pitää jonkunlaisen suhteellisuuden tajun yllä tässä meiningissä. Olen kuitenkin terve.

Työkaverini ja hyvä ystäväni sairastui viime talvena kilpirauhasen vajaatoimintaan ja hänen tukemiseensa on mennyt jonkin verran myös minun energiaani.

Hänelle diagnoosi tuntuu hetkittäin olevan maailmanloppu, mutta uskon hänen selviävän siitä, kunhan lääkitys saadaan kohdalleen ja elämänlaatu paranee. Minä olen yrittänyt ymmärtää hänen olotilaansa ja sitä, mitä hän käy läpi (käyn jopa netistä lukemassa muiden kokemuksia asiasta), mutta nämä minun ongelmani ovat ihan pikkujuttu. Piupaut, "Kyllä se vielä tärppää", sanoo hän usein eikä ymmärrä, jos totean, ettei tuo lause paljon lohduta silloin, kun on huonompia päiviä. Itse olen hänelle pari kertaa erehtynyt sanomaan "Kyllä se sinun olosikin helpottuu, kun lääkitys saadaan kohdalleen", vastaukseksi saan "Joo, saa vaan v***u nähä, kuinka kauan siihen menee. Tuskin tää olo äkkiä helpottaa!" Hän oikein rypee siinä itsesäälissä ja surkeudessa... Ei varmasti auta henkisesti asiaa.

Eihän näitä asioita voi keskenään verrata, mutta meillä molemmilla kyseessä on fyysinen ongelma, joka vaikuttaa myös henkisesti. Hän syö loppuelämänsä lääkkeitä ja saa sillä toivottavasti pidettyä vajaatoiminnan kurissa. Minä taas uskon, toivon ja luotan, että mun munasarjat ja muu kroppa suostuisivat yhteistyöhön joku kaunis päivä ja onhan niitä hoitojakin tosiaan olemassa.

Anteeksi tämä pitkä vuodatus, mutta pakko oli avautua.

 

Hennu86 > :hug: Tuollaisen ihmisen ystävänä on raskasta. Muistathan pitää huolen itsestäsi ja kieltäytyä roskasäkkinä olemisesta, jos alkaa mitta tulla täyteen. Jokainenhan tosiaan kokee ja käsittelee asiat omalla tavallaan, mutta joillaikin on taipumus kaataa oma painolasti läheisten niskaan ja oikein nauttia siitä. Se ei kuitenkaan auta kenenkään oloa. Positiivinen ja sinnikäs asenne sen sijaan auttaa kestämään tilannetta eteen päin ainakin vähän kerrallaan. Hienoa, että olet ollut ystäväsi tukena.

On mullakin katkeruutta, joten ihan kokonaan en ole siltä onnistunut välttymään. En vain anna sille yliotetta. Katkerat ajatukset ja tunteet ovat osa tämän asian käsittelyä, mutta yliotteen saadessaan myrkyttävät mieltä haitallisesti. Itselläni oli helpotus saada oireille syy ja lähtötilanne tietooni. Oli myös lohdullista ymmärtää, että diagnoosi sai aikaan kriisin, joka sekin on ihan luonnollinen reaktio. Se olisi huolestuttavaa, jos tuollainen ei vaikuttaisi mieleen mitenkään.

Uskon myös, että kriisin läpi käyminen auttaa vahvistumaan ja kestämään pettymyksiä, jos hoidoistakaan huolimatta vauvaa ei ala kuulua. Kun oireyhtymän kanssa pääsee sinuiksi, on sen kanssa helpompi elää ja voi olla itselleen armollisempi. Sen sijaan, että vihaisin kehoani, voin kohdistaa negatiiviset tunteet oireyhtymään. Sen sijaan, että soimaisin itseäni paino-ongelmista, huonosta ihosta ja hormonihäiriön aiheuttamista kiukkuiluista, voin kohdistaa syyttelyn oireyhtymään. Se on helpotus, sillä syyllisyystaakan poistumisella on suora yhteys siihen, kuinka jaksan koota itseni pettymyksen jälkeen.

Joku kaunis päivä kroppa suostuu yhteistyöhön. Apuja on saatavilla ja hoitoa voidaan hienosäätää. Positiivinen asenne ja luottamus omaan kehoon ei heikennä mahdollisuuksia, mutta negatiivinen asennenne ja stressaaminen voi vaikeuttaa tilannetta. Kilpirauhasen vajaatoiminta on elinkautinen, mutta ei maailman loppu. Senkin kanssa voi elää, jopa varsin normaalisti sopivan lääkityksen löydyttyä. Pco(s) on elinkautinen ja senkin kanssa voi elää vaikka oireita ei kummoisesti voidakaan hoitaa silloin, kun raskaustoivetta ei ole. (Yhdistelmäpillereillä ilmeisesti on ihan hyvä teho vähentämään oireita, mutta ne eivät kaikille sovi)

Tsemppiä! :wave:

 

Hmm.. Nyt vissiin (?) uskaltaa jo tulla kertomaan, että positiivinen oli tiistainen testi.. Ja kävin eilen varmuuen vuoksi veritestisäki. Onnesta ymmyrkäisenä, mutta toellisuuesa nyt ne piinapäivät mulla vasta alakaaki! Aikasemmin menny kesken ennen varhaisultraa tai sitten toettu asia siinä.. Joten jos mie seleviän iliman vuotoja ulrtaan ja syke näkys sillon 28.9. olevasa ultrasa, niin sitten uskallan ehkä hengittää. Hieman epätoellinen olo mulla.. Jotaki oiretta on kyllä, mutta mutta.. Yritän olla luottavaisin mielin tähän raskauteen ja ajatella sen kestävän loppuun asti. Pettymys on ihan yhtä kova jos kesken mennee huolimatta siitä ennakoiko sitä huonoa lopputulosta tai luottaako onnelliseen tulokseen.

-Nippe, Kirppu vai Kirpumpi vaiko jopa molemmat..-

 

Nippe ja kirput, varovaiset onnittelut täältä! Huh kun on tolkuttoman pitkä aika tuonne kuun lopulle... Kolmen viikon piina. Tsemppiä!

 

Nippe onnea! Jospa teidän pitkä odotus vihdoin palkittaisiin... Meinasinkin jo udella... :hug:

Itsellä hivenen tyhjä olo ollut viime päivinä, vaikka kaikkea ihan mukavaa olen koittanut tehdä. Kävin tänään ultrassa (kp 11) ja se tuntui olevan ihan turha, ei mitään oikein sanottu, lasku tulee tyhjästä, jota en itse ole bookannut, vaan lääkärit. Ja tuntuu, että kaikkea, mitä sanon, vähätellään, esim. aknea vähäteltiin.#%#% Motivaatio on hukassa, kun tuntuu, ettei siitä lasta tuolta kuitenkaan saada. Mutta pakko se on jaksaa tuolla ravata, kun edelleenkin yritetään. Tsemppiä toivon meille kaikille eri tilanteissamme. Kävi miten kävi, olemme ihmisinä hienoja ja ainutlaatuisia jokainen!

 

Kiitos Polkka ja Saigon =)

Saigon: Mie niin uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu tuon vähättelyn suhteen. Se pistää niin sapettammaan ku ei oteta toesta vaikka ite kuitenki on oman kroppansa asiantuntija! Huolimatta siitä, että tietty osa-alue on olemasa, mitä ei ole tuntunu ymmärtävän sitten niinku millään.. Jaksamista! :hug:

(.) Ajatukset on vieläki vähän sekasin, välilä olen niiiiiiin hangon keksinä ja välilä taas pelottaa vietävästi! Voiko tämä kaheksan vuoen yritys toelaki päättyä tähän? Ja vielä onnellisesti?!?! Huh.. En voi unohtaa tätä asiaa hetkeksikkään ja se tekkee tästä kolomesta viikosta entistä pitemmän ajan. Mahasa on siis jatkuva painon tunne + muut tuntemukset, turvotus, rintavarustus on kipiä, palelee jatkuvasti, väsyttää ja on sitä kuvottavvaa oloaki. Mutta en siis valita, en toelakkaan! Vaikka inhoan oksentamista, niin tuskin valittasin siitäkkään. Nämä oireet kuitenki helepottaa tuota ommaa mieltä..

Oikein hyvvää päivää kaikile!

 

nippe81 Varovaiset onnittelut myös täältä Pidän oikein kovasti peukut ja varpaat pystyssä, että pikkuinen pysyisi nyt kyydissä. Varmasti sulla tulee nyt piinaavat viikot! Voimia ja jaksamista!

 

Syssy :hug: Olet niin oikeassa! Kuinka vaikeaa onkaan aina jaksaa nähdä jo se mitä meillä on! Sen unohtaa niin helposti! Toisinaan joku leffa tai kirja herättää mutkin huomaamaan kaiken sen kauniin mitä mun ympärilläni on. Tämän kauniin peittää usein se edellä mainittu musta mörkö, joka peittää kaiken taakseen.

Saigon Turhaan klinikalla ramppamisen tuntuu niin pöhköltä, itsekin sitä tehneenä. Mut jos tavoite on selkeänä mielessä, on ehkä joskus tehtävä myös turhia käyntejä. Se on myös rasittavaa, kun lääkärit ei ota todesta "omia oireita" eli just mainitsemaasi aknea.

Täällä on meneillään hyvä kausi, en oikein edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että viimeiset kaksi vuotta on menneet niin huonosti, ettei paljon huonommin ainakaan voi mennä. Ajattelen usein mielessäni näitä tämän ketjun juttuja ja olen tyytyväinen, että Saigon perustit tämän! Ehkä olin kypsä tähän ketjuun (en siis kypsänä! ), että oma tuskainen olo oli jo niin suurta, ettei ollut ehkä vaihtoehtoja kuin löytää valoa olemassaolevasta. Ja sen ymmärtäminen kuten Syssy kirjoitti, että jokainen päivä on annettu lahjaksi, on auttanut minua paljon.

Ja tietty Nipelle onnittelut!

 

Do diih.. Sori tästä omanapasuuesta, mutta.. Kirput on poistunu kyyistä eli kesken siis meni tämä onni. 6pv sitten otettu hcg oli 255 ja tännään otettu 359, eli se siitä. Tämä oli arvattavisa ku viikonloppuna (la ja su) vuosin taas verta. Tätä niin per*een tuttua kaavaa siis taas toistetaan.. Mutta ei kait se auta ku laittaa leuka rintaan ja mennä taas kohti uusia pettymyksiä. Noh, en ole ranteita auki viiltämäsä enkä muutenkaan niin pohojile tipahtanu ku vois olettaa. Voiko tähän jo jotenki tottua / turtua eikä siksi tunnu niin pahalta?!?! Tämähän on siis jo kolomas kerta ku asiat mennee tämän kaavan mukasesti.. No eipä siinä, oottelen lääkärin soiton vielä, että saan luvan lopettaa lääkityksen ja saan tämän asian käsiteltyä pois päiväjäriestyksestä, jonka jäläkeen uuteen yritykseen. Kerta niitä mahollisuuksia vielä kolome on..

Että tämmöstä tällä kertaa.. Toivottavasti muila on mukavampi viikon alotus!

 

No voi kettu, Nippe!! Perhana. Voisko kuitenkin olla mahdollista, että toinen on vielä matkassa..?

Halituksia sulle ja kohti uutta yritystä sitten vaan, jos tämä ei nyt sitten suvainnut olla vielä Se Kerta.

 

Polkka en toelakkaan ossaa sanoa mitä tapahtuu. Lääkäri käski eilen jatkaa lääkitystä torstaihin asti ja käyä torstaina ottamasa uus hcg-arvo. Ok, ku lääkäri käskee, niin tämä tyttöhän tottellee, mutta hieman eppäilyttää, että turhaa se on. Ei oma usko riitä nuila hcg-arvoila mihinkään positiivisseen lopputulokseen. Sannoinki ukole eilen, että jos hcg-arvo nousee hyvin torstaihin mennesä ja toivoa jatkosta olis, niin sitten tämä tyttö saa jo alakaa uskoa johonki hieman isompaan voimaan, kuhan vain tietäs, että mihin Se la-su vuoto ei toelakkaan ollu mittään runsasta, muutamia hyytymiä tuli, varsinaisesti verta en vuotanu. En sitten tiä, että voiko hcg romahtaa sillon ku toinen alakio tullee ulos vaikka se toinen jäis vielä kasvammaan...?!?! Hieman kyllä eppäilyttää moinen. Mutta näilä mennään ja ootellaan sitä ylihuomista uusine mittauksinneen. Uskon, että to lääkäri antaa sitten luvan lopettaa ne lääkkeet. Mutta kattellaan.. Raskausoireet hävis viikonlopun aikana aika totaalisesti, mutta nyt ne tuntuu taas lissääntynneen. Eilen illala jopa nippaili taas vattaa ja rinnat on taas menny aikasta araksi. Lisäksi minua väsyttää taas ihan käsittämättömästi, meinasin nukahtaa tännään kodinhoitohuoneeseen aamula, seisaaltaan.. Tiä sitten. Kyllä sitä taas pientä ihimistä koetellaan ja pietettään hullua jännityksesä.

 

Nippe:hug: voi voi kun olen pahoillani tuosta... sun odotus pitäis kyllä ehdottomasti jo palkita, vaan eipä tämä elämä niin reilu ole. Miten tilanne nyt, kävitkö uudessa testissä? Peukkuja pidän vielä!!!?

Tervehdys kaikille taas! Olen seikkaillut maailmalla, enkä ole ehtinyt tänne. Tunne lapsettomuudesta on edelleen aika samanlainen, kuin ketjua aloittaessa: seesteinen, en keskity siihen koko ajan. Joku vois ajatella, etten lasta siinä tapauksessa taida haluta, mutta te, jotka olette lukeneet juttujani, tiedätte että minäkin olen läpikäynyt vuosien tuskan ja vasta hiljattain päästänyt siitä irti. Melkein sapettaa tutkimukset, vaikka tiedän, että ne on hyväkin juttu. Mutta että uudestaan samat verikokeet, uudestaan samat ultrat... Ja että ihan leikkaukseen vauvahaaveen takia, vaikka kuinka oliskin vaan tähystysleikkaus!? Oikeastaan ainoa ero tähystysleikkauksessa on se, että arvet jää pienemmiksi ja toipuminen on ehkä nopeampaa. Siis potilaan kannalta. Te, keitä yököttää: sorry!!! Mä oon tavallaan yrittäjä/freelancer, enkä saa mitään sairaslomakorvauksia, vaikka sitä 1-2 viikkoa myönnettäis. Eli en voi työskennellä kunnolla, mut en saa rahaakaan. ARGH.

Musta on melkein huvittavaa, kun ihmiset sanoo, että sorry tämä omanapaisuus ja kertoo itsestään: juuri niitä juttuja on mukava lukea! Yksikään asia ei ole liian mitätön tänne.

Syssy, vai tekin selittämättömiä... Tai ei meille sitä koskaan ole sanottu ääneen, mutta selkeää syytäkään ei ole löydetty. On se rassaavaa. Yli 4 vuotta takana, eikä yhtään hoitoa tehtynä... raskaus kun alkaa luomuna. Mä olen spekuloinut syitä A:sta Ö:hön, osa niistä saattaa olla tottakin ja osa osoittuneet vääriksi. Ainakin mulla on ollut matalat rauta-arvot ja serotoniini (siihen nähden pitäis olla ylpeä jaksamisestani, kun serotoniini vaikuttaa hyvinvointiin). Spermakaan ei ole ollut täydellistä... se toki vaihtelee. Progesteroni mulla on alarajoilla -> on aiheuttanut endoa. Muut sairauteni. Kaiken näköisiä isoja- ja pikkujuttuja, joista joku VOI olla se ratkaiseva tekijä tai sitten ei. Meillä vika on ainakin kiinnittymisessä, en sit tiedä jos raskaus jatkuisi, niin taitaa myös hyytymistekijät olla kohonneet ja siitä aikaisemmin km. Se vasta spekulaatio-tasolla. KM:n syitä on niin monia. Onko sulla Syssy omat spekulaatiot myös, vai onko mahdolliset syyt, joita keksit, suljettu kaikki pois?

Lumileopardi, miten mukavaa kuulla, että tämä ketju on hyvä! niin minustakin! Ootte niin oikeassa, että jo elämä pelkkänään on lahja, joka ei ole itsestäänselvyys!

Muuten: oon sivusta seurannut, kuinka tuttujen parisuhteet ovat huonontuneet lapsen saannin myötä... Eli kun raskaudutte, niin muistakaahan pitää varanne ja arvostaa sitä puolisoa vielä väsyneenäkin. Tämän mukava kääntöpuoli on se, että meidän lapsettomuudesta kärsivien on mahdollista panostaa suhteeseemme ja jo sitä kautta olla onnellisia. Ainakin minä olen.

Hyvää viikkoa toivottelee Saigon!

 

Saigon Kyllä mie kävin uuesa verikokkeesa, mutta kuten arvata saattaa, niin minun ei tarvitte alakaa uskommaan mihinkään ihimistä isompaan voimaan eli hcg oli jo laskusa. Se siitä siis, taas. Vaikka aikasemmin kirijotinki, että en ole kovin pohojile menny tämän keskenmenon kans, niin nyt vissiin häätyy jo perua puhheita. Kovile on ottanu viime to jäläkeen ja kovile ottaa eelleen.. Kaikki ajatukset ei lapsettomuuesa pyöri, mutta aika palion on kuitenki pyöriny pääsä ne iänikuset kysymykset, kuten; Miksi tämän elämän häätyy melekein kaikila alueila mennä vaikiamman kautta? Jos jokkaisele kärsimyksele / koettelemuksele on olemasa syy, niin mihin h*ttiin tämä meitä nyt oikein valamentaa? Mikä oikeutus on siinä, että alakoholistit, narkomaanit yms. saa lapsia, joista eivät välttämättä huolehi ja me, joila kaikki olis kunnosa, ei onnistuta? Nämä nyt osa niistä mielesä pyörinneistä kysymyksistä..

Kuten Saigon ja Syssy, niin meki ollaan selittämättömiä. On meiläki ollu toettu jottain pientä häikkää siimahännisä ja mulla ei ole varmuutta ovulaatiosta (joskus ovuloin, joskus en) ja limakalavon paksuuntumisesa ollu häikkää hormonikierrosaki. Mutta näitten ei pitäs olla mittään semmosia asioita, jotka estää tottaalisesti raskaaksi tulemisen. Joskus sitä ainaki ajattellee, että asioitten käsitteleminen olis helepompaa ku tietäs sen syyn.. Tiä sitten. Olen kyllä alakanu jo miettimmään kaiken maailman kromosomiasioita ja pohin, että pitäskö asiaa tutkituttaa. Tosin ei meilä ole ku kolome mahollista siirtoakkaan ennään..

Tännään hoitaja soitti ja kerto, että ens siirto yritettään tehä Clomi-kierrola ja ovulaatiotestien voimin.. Pikkusen tuli semmonen "lyön hanskat tiskiin"-fiilis jo heti kättelysä! Kuten jo aikasemmin sannoin, niin minun ovulaatiosta ei ole mittään takkeita. Hoitaja yritti tsempata kovasti ku kuuli minun äänestä ja puhheista sen epätoivon. Hoitaja sano, että suuntaus on semmonen, että nuista hormonikiertoon tehtävistä PASseista pyritään luopummaan kokonaan. Niistä ei ole kuulemman mukkaan saatu semmosta hyötyä ku pittäis. Eikä ole ainoastaan minun käyttämän sairaalan meininki ja toteamus. Noh, ei kait se auta ku yrittää ajatella, että ne lääkärit tietää mitä ne tekkee..

Olipa hyvä purkaa vähän mieltä, ehkä mie nyt tämän voimala saan hoiettua tämän työpäivän kunniala loppuun asti. Ja yritän taas saavuttaa sen aikasemman hyvän olon näitten hoitojenki suhteen.

 

Nippe:hug: Sanotaanko näin, että sua kyllä viilattiin linssiin ja pahasti. Sulla on täysi oikeus ja syy surra ja sitä kautta taas kilpesi vahvistuu kun jatkat uusiin koitoksiin. On se nega kuitenkin NIIN paljon helpompi kestää sellaisenaan, kuin plussan kautta!!!!!

Toivottavasti tästä ei kukaan loukkaannu, mutta itse olen täysateisti, enkä usko, että mikään ylempi voima tällaisia koettelemuksia vain päättää heittää joidenkin elämään. Tässä elämässä kun paha ei saa aina palkkaansa, saati sitten hyvä. Jotain mystiikkaa ja energiaa toki maailmankaikkeuden taustalla on, mutta sekin on lopulta jotain ihan luonnollista, tiede ei vain vielä ymmärrä sitä. Näin uskon itse, mutta toki ymmärrän uskon olevan monille tärkeä asia. Sen vuoksi suvaitsen kaikki näkemykset.

Syssy, kiitos tarkennuksesta! Vai aloititte yksityisellä. Meille oli selvää mennä julkiselle, koska mulla sairauksia jne. ja tutkimukset pääasia. Kiva sit, jos joskus ekasta hoidosta tärppäisikin... Että ollaan 4v ooteltu ilman hoitoja siis, huh. Mutta toi nyt oli pelkkä heitto, enkä suoraan sanottuna usko, että hoidoista on meidän tapauksessa apua.

Itseasiassa, koko raskautuminen ja lapsen saaminen on mulle täysin utopistinen ajatus. Niin vaikea mun on uskoa siihen enää... Vaikka sitä on käynyt niin lähellä, saanut plussata ja saanut nähdä ultrassa sykkeen jne. Niin nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta, kuin unelta vaan, joka ei koskaan toteudukaan.

Syssylle vielä, että tähystys on tosiaan turha, jos ultrassa ei poikkeamia tai endometrioosi-oireita ei ole. Että sinänsä kaikki teillä tosiaan tehty... Ainoa hyvä asia siinä on se, että tutkittujen juttujen suhteen asianne ovat kunnossa, niissäkin nimittäin vois olla vikaa sen selvittämättömän syyn lisäksi. T. toinen tyroksiini-käyttäjä. :hug:

 

P.S. Nippe, onko sulla kokemusta clomeista, onko siis niidenkin kanssa ovishäikkää? Yleensä Clomit tehoaa, joillekin liiankin hyvin, mutta itsellä ei kokemusta ja varmasti on paljon naisia, joilla edes clomeilla ei joka kiertoon saada ovista aikaiseksi. Mutta jos ovis menis pieleen ens kierrossa, niin eihän alkioita silloin tuhlattaisi, vai?? Hyvin se menee, tsemppiä ja kerrohan kuulumisia!

T.nyt minä poistun välittömästi täältä palstalta!

 

Saigon Minä olen myös täysateisti. Kirkosta erosin heti 18-vuotiaana enkä usko mihinkään ylempään olentoon, joka ohjailisi meidän elämää... Mutta kuten kirjoitit, jokaisella on omat näkemyksensä ja jokainen uskoo siihen, mihin itse haluaa Minä en tuputa omaa näkemystäni muille, kunhan muut eivät ole tuputtamaan omaansa mulle...

nippe81 Paljon haleja ja voimia lähetän sinulle!! :hug:

ON: Täällä ei taida yk 7 tulla ihan puskista Hellät hetket makuuhuoneen puolella jäivät kahteen kertaan: kp 12 ja kp 16. Kp 15 aloitin Terolutit, joten vuotoa voi odottaa joskus ensi viikon lopulla.

Isännän 23-vuotias pikkuveli kysyi multa lauantaina, että koska hänestä tulee setä. Hän kuulemma haluaisi sedäksi niin kovin paljon. Selitin, että melkein vuosi ollaan jo yritetty eikä tärppää. Tähän hän totesi, että kannattaa jättää e-pillerit ja kortsut pois, niin vois tärpätä helpommin Sitten kerroin kaikessa yksinkertaisuudessa, että yritetty on, mutta mun kroppa ei tällä hetkellä pelaa niin kuin pitäisi. Hän ei kyselly enempää, mutta meni poika aika hiljaisen ja vakavan oloiseksi. Olin myös surua huomaavinani...

Olen nimittäin nyt päättänyt, että jos tutut, sukulaiset tms. alkavat kyselemään, niin olen rehellinen ja kerron, ettei mun kroppa vain pelitä. Melkein ventovieraille ei tarvi niinkään paljon sanoa eikä heidän kyllä tarvi udellakaan.

Vissii flunssa tulossa pitkästä aikaa. Viimeksi ollut kipeä heinäkuussa 2010 ja silloinkin ihan vain parin päivän räkätauti ilman kuumetta. Nyt vähän kurkku kipeä ja otsalohkoa jomottaa enteilevästi... Katsotaan, mihin tämä kehittyy...

Voimia ja jaksamista kaikille!

 

Hennu, mäkin erosin kirkosta samalla tapaa kuin sä. Jännää, että tuon ikäinen mies kyselee lapsi-asiaa, mutta minusta se on kovin sympaattista ja on hienoa, että päätit sanoa totuuden, etkä myhäillä vaan jotain, että ei me vielä... Avoimuus on paras lääke ongelmaan kuin ongelmaan!

Mulle asiasta kertominen avasi ovet "toipumiseen", siihen asti asia oli kuin avohaava. Valehtelemaan joutui kysyttäessa ja samalla oma sydän särkyi, kun vähätteli itselle tärkeää, jopa elämän tärkeintä asiaa.

Mä juttelin aikaisemmin siitä mahdollisesta tapaamisesta. Onko täällä vielä porukkaa, jota kiinnostaisi? Stadissa nääs. Mua kyllä kiinnostaisi edelleen, voisi olla hauskaa.

Hyvää päivän- ja viikonjatkoa toivottelee Saigoninne!

 

Mulle asiasta kertominen avasi ovet "toipumiseen", siihen asti asia oli kuin avohaava. Valehtelemaan joutui kysyttäessa ja samalla oma sydän särkyi, kun vähätteli itselle tärkeää, jopa elämän tärkeintä asiaa.

Noin minäkin koen. Tarvitsen mahdollisuuden puhua myös läheisille ihan oman päänikin kestämisen vuoksi. Mies puolestaan ei halua puhua eikä oikein haluaisi minunkaan puhuvan läheisillemme. Olen koittanut sanoa, että avoimesti tilanteesta puhuminen helpottaisi molempien elämää, mutta hän ei ainakaan vielä ole siihen valmis. En tiedä onko koskaan. Onko sinulla mies samoilla linjoilla kanssasi ja onko tämän puhumisasian osalta ollut helppoa vai vaikeaa löytää yhteinen sävel? Tunnen olevani kuin kahlittuna, mutta en voi tehdä vastoin mieheni tahtoa. Olen kyllä puhunut, mutta hyvin rajalliselle porukalle. Useampi tietää pco-oireilustani, mutta lapsitoiveesta ei kovin moni.

 

Macy: :hug:

Ajattelin että halaan sua täällä enkä Kiukkuketjussa. Aika teinimeininki siellä... Ethän moisesta lannistu.

Nipelle erityishalitukset! Kova paikka, taas kerran.

Saigon: eikö joku jo ollutkin tapaamisesta kiinnostunut? Itsellenikään ei täysin mahdoton ajatus, jos kohta jotenkin kaukainen. Ryhmä Selviytyjät, eikö vain?

Kaikille muillekin Selviytyjille hännän huispaus! Kirsu vastatuuleen, tiukka mutru huuleen.

 

Macy: :hug:

Ajattelin että halaan sua täällä enkä Kiukkuketjussa. Aika teinimeininki siellä... Ethän moisesta lannistu.

Kiitos tuosta! :kiss: En minä lannistu, mutta ikävältähän se hyökkäys tuntui. Teksteissä ei näy ilmeet, eleet ja äänensävy, joten väärinymmärryksiä tulee joskus väkisin. Nyt vain tuli hyvin vahvasti sellainen mielikuva, että kirjoittamaani ei ole edes luettu ennen vauhkoamista. No, se pino ei sitten ole minun paikkani vaikka välillä kiukuttaa kovastikin ja on ollut helpottavaa lueskella muiden kiukuista. On lohdullista tietää, ettei ole kiukkujensa kanssa yksin.

 

Nyt pitääkin oikein käydä Kiukkuketju lukemassa, kun en ole vähään aikaan käynyt...