Lähtisitko televisio-ohjelmaan, jossa kerrottaisiin arjestasi?

Minä sanoisin että todellisuus on muutaKIN kuin noita.
Toki nuokin osalla osa sitä.

Mutta yhtä mieltä ollaan arvostuksesta niitä kohtaan jotka "uskaltavat".

Totta. Mua harvoin kiinnostaa mitä ihmiset höpisee sillä niin usein se on vaan se mitä he haluaisivat olla tai tehdä. Se mikä minua kiinnostaa on ne hiljaiset hetket, ilmeet ja eleet sen kaiken hössötyksen takana. Se paljastaa paljon ja on usein se totuus. Nämä hetket vaan niin harmillisen usein leikataan sillä niillä ei ole viihdytysarvoa.

 

Suurin osa dokumenteista menee kuitenkin ihan ohi, niin plussan kuin muidenkin palstan arvostelijoilta Toki jos täällä etukäteen mainostaisi, niin sitten. Ja nämä realitysarjat omana osionaan, koska tuntuu että niitä katsotaan vain siksi, että ihmisiä voisi arvostella. (Anteeksi jos joku katsoo niitä muista syistä, en ole itse niitä seurannut ja mielikuvani perustuu juuri näihin keskustelupalstoihin).

Tavallaan en tiedä, että onko sillä kovin paljon eroa, että kertooko avoimesti elämästään netissä vai televisiossa. Liikkuva kuvako siitä tekee jotenkin julkisempaa?

Hyvä kysymys tuo viimeinen.
Minä itse en miellä netissä (blogeissa, keskusteluissa, kotisivuilla) avoimena oloa oikeastaan ollenkaan julkisuudeksi. Nettijulkisuus kun on mielestäni sellaista "yhtenämiljoonastasamanlaisestajulkisuutta".
Minä itse esmerkiksi "säännöstelen" lehti-, radio- ja telkkujuttuja aivan toisella tavalla kuin nettiä. Netissä pyrin tietoisesti kaikki auki niin pitkälle kuin ikinä pystyn-politiikkaan. Muussa mediassa sitten määrä- ja laaturajoja.

Mutta tuo tietenkin hyvin subjektiivinen juttu. Jollekin jo pelkkä blogilistalla olo on "julkkuna" oloa.

Realitysarjat eivät mielestäni taas mene dokumenttien kategoriaan vaan viihteeseen.
Toisaalta hyvä dokkarikin voi viihdyttää... (miettii vaikka Michael Mooren juttuja)

 

Totta. Mua harvoin kiinnostaa mitä ihmiset höpisee sillä niin usein se on vaan se mitä he haluaisivat olla tai tehdä. Se mikä minua kiinnostaa on ne hiljaiset hetket, ilmeet ja eleet sen kaiken hössötyksen takana. Se paljastaa paljon ja on usein se totuus. Nämä hetket vaan niin harmillisen usein leikataan sillä niillä ei ole viihdytysarvoa.

Tuo varmasti totta.
Sisällöntuottajat haluavat tuottaa kiinnostavaa sisältöä ja siinä varmasti mennään enemmistön maun mukaan...

 

En lähtisi ! En halua julkkikseksi, koska sen jälkeen ei ole enää mitään yksityisyyttä
eikä omaa rauhaa.

 

En lähtisi ! En halua julkkikseksi, koska sen jälkeen ei ole enää mitään yksityisyyttä
eikä omaa rauhaa.

Uskotko oikeasti että yksi televisiodokumentti saisi tuollaiset seuraukset?

 

En. En pystyisi elämään normaali arkea, jos kotonani on ulkopuolisia henkilöitä. esim.p ukeutuisin heti sängystä noustuani. Siivoaisin enemmän, puhuisin teennäisesti. En huutaisi. en istuisi koneella. En kävisi paskalla jne. jne.

 

[QUOTE="dii";23377780]En. En pystyisi elämään normaali arkea, jos kotonani on ulkopuolisia henkilöitä. esim.p ukeutuisin heti sängystä noustuani. Siivoaisin enemmän, puhuisin teennäisesti. En huutaisi. en istuisi koneella. En kävisi paskalla jne. jne.[/QUOTE]

 

en. mun elämä ei ole niin kiinnostava että saisin yhtään mitään irti sellaisesta kokemuksesta. tuskin kukaan kattelisi edes.

 

Hyvä kysymys tuo viimeinen.
Minä itse en miellä netissä (blogeissa, keskusteluissa, kotisivuilla) avoimena oloa oikeastaan ollenkaan julkisuudeksi. Nettijulkisuus kun on mielestäni sellaista "yhtenämiljoonastasamanlaisestajulkisuutta".
Minä itse esmerkiksi "säännöstelen" lehti-, radio- ja telkkujuttuja aivan toisella tavalla kuin nettiä. Netissä pyrin tietoisesti kaikki auki niin pitkälle kuin ikinä pystyn-politiikkaan. Muussa mediassa sitten määrä- ja laaturajoja.

Mutta tuo tietenkin hyvin subjektiivinen juttu. Jollekin jo pelkkä blogilistalla olo on "julkkuna" oloa.

Realitysarjat eivät mielestäni taas mene dokumenttien kategoriaan vaan viihteeseen.
Toisaalta hyvä dokkarikin voi viihdyttää... (miettii vaikka Michael Mooren juttuja)

Minä en taas oikein osaa ajatella dokumentteja sillä tavalla julkisuutena, tai edes sellaisia dokumentaarisia sarjoja (vaikkapa Sairaala, tai mitä näitä tämän tyyppisiä on).

Toki yksi ongelma tulee jo siitä, että lehdistö tuntuu suhtautuvan jo tiettyihin sarjoihin osallistuviin sillä asenteella, että nämä ovat julkista riistaa (i.e. esimerkkinä vaikka Idolsin karsinnoissa olevan henkilön luottotietojen tarkistaminen).

Mutta ohjelmaan osallistuminen ei minusta tee ihmisestä julkkista, edes kotikutoista. Suurin osa näistä ihmisten arjesta kertovista ohjelmista menee täysin ohi, ihmiset eivät niiden vuoksi ala vainota tai niissä esiintynyt hlö ei menetä yksityisyyttään. Katsojat yleensä muistavat ne tarkoituksella sensaatiohakuisesti tehdyt ohjelmat, eivät niitä oikeasti tavallisesta arjesta kertovia.

 

No tuota, sanotaan että niin voisi käydä ja en haluaisi ottaa sitä riskiä.

Niin tämä vastaus Mummeliisalle.

 

Tuo varmasti totta.
Sisällöntuottajat haluavat tuottaa kiinnostavaa sisältöä ja siinä varmasti mennään enemmistön maun mukaan...

En minäkään mitään pelkkää hymistelyä jaksa katsoa, myönnän. Mutta silloin tällöin näkee näitä tilanteita kun esim. Äiti leikkii lapsen kanssa, on yhtä hymyä, iloa ja energiaa, ja kun lapsi poistuu paikalta kaikki tämä on poissa. Se ilo ja energia on poissa ja tilalla huoli tai hyvä olo tai väsymys. Tai vieraille ollaan mielin kielin ja niin onnellista mutta kun ovi menee kiinni niin totuus paljastuu. Tämä on näitä esimerkkejä mitä olen nähnyt irl.

En tietenkään tarkoita että kaikki olisivat pohjimmiltaan surullisia. On myös näitä jotka muokkaantuvat seuransa mukaan. Jos toisella on rankkaa niin itsellä on myös (ainakin tuhannesti rankempaa mutta kun tämä henkilö poistuu ja paikalle tulee iloinen elämäänsä tyytyväinen ihminen on tämä ihminen ihan yht äkkiä maailman onnekkain. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa kun tällaisella henkilöllä ei ole sitä peilikuvaa. Nähdä se todellisuus.

 

No tuota, sanotaan että niin voisi käydä ja en haluaisi ottaa sitä riskiä.

Niin tämä vastaus Mummeliisalle.

Ok.

 

Minä en taas oikein osaa ajatella dokumentteja sillä tavalla julkisuutena, tai edes sellaisia dokumentaarisia sarjoja (vaikkapa Sairaala, tai mitä näitä tämän tyyppisiä on).

Toki yksi ongelma tulee jo siitä, että lehdistö tuntuu suhtautuvan jo tiettyihin sarjoihin osallistuviin sillä asenteella, että nämä ovat julkista riistaa (i.e. esimerkkinä vaikka Idolsin karsinnoissa olevan henkilön luottotietojen tarkistaminen).

Mutta ohjelmaan osallistuminen ei minusta tee ihmisestä julkkista, edes kotikutoista. Suurin osa näistä ihmisten arjesta kertovista ohjelmista menee täysin ohi, ihmiset eivät niiden vuoksi ala vainota tai niissä esiintynyt hlö ei menetä yksityisyyttään. Katsojat yleensä muistavat ne tarkoituksella sensaatiohakuisesti tehdyt ohjelmat, eivät niitä oikeasti tavallisesta arjesta kertovia.

Olen samaa mieltä.
Pidän itse kovin ns. syvistä lehtijutuista jotka kertovat nimenomaan ihmisten arjesta, samoin kuin arkidokkareista erilaisten ihmisten elämästä.
En koe niissä olevia ihmisiä julkkiksiksi (julkkis on ihminen jolle julkisuus on ammatti?) vaan vain hetkeksi elämänsä avanneiksi taviksiksi.

 

Niin ja siis, jotta vastaisin oikeasti siihen kysymykseenkin. Niin en, en tässä elämänvaiheessa/tilanteessa.

 

En lähtisi. Toisaalta siksi että juurikaan en halua sitä valtavaa haloota mikä aina syntyy (kuten esim. satuhäistä)... lihavista naisista, nössöistä miehistä, liian laihoista naisista, pelimies-miehistä, rumista lapsista, rumasta kodista jne.

Toisaalta olisi ihan mielenkiintoistakin, mutta perheemme kokoonpano on sellainen että ei mahdollista. Perheessämme on biologisia ja sijoitettuja lapsia ja sijaislasten vanhemmat/sossut eivät varmasti antaisi lupaa ohjelmassa esiintymiseen.

Mielenkiintoisen ja vauhdikkaan dokkarin kyllä saisi =) Perheessä kun on vaikeavammainen lapsi, adhd+tourette lapsi, diabeetikkolapsi ja sitten useampi lapsi ihan ilman diagnoosia. Kuntoutuksia, terapioita ja polikäyntejä ja palavereja saa joskus sumplimalla sumplia ennenkuin löytyy jokaiselle osapuolelle sopiva aika, onneksi osa terapioista on kotona!

Ääntä lähtee niin äidistä kuin lapsistakin ja meno on välissä kuin villissä lännessä ja tapahtumarikas päivä voi olla vasta alussa=) Rakkautta perheessä riittää vaikka muille jakaa, mutta myös rajat ovat tiukat ja varmasti se olisi yksi asia mistä nousisi haukkumisryöppy.

Mutta juu, toisaalta voisi olla ihan hauskaakin. Joskus lapsena lapsuudenperheeni oli eräässä dokumentissa mukana ja se oli ihan mielenkiintoista aikaa.

 

En lähtisi. Toisaalta siksi että juurikaan en halua sitä valtavaa haloota mikä aina syntyy (kuten esim. satuhäistä)... lihavista naisista, nössöistä miehistä, liian laihoista naisista, pelimies-miehistä, rumista lapsista, rumasta kodista jne.

Toisaalta olisi ihan mielenkiintoistakin, mutta perheemme kokoonpano on sellainen että ei mahdollista. Perheessämme on biologisia ja sijoitettuja lapsia ja sijaislasten vanhemmat/sossut eivät varmasti antaisi lupaa ohjelmassa esiintymiseen.

Mielenkiintoisen ja vauhdikkaan dokkarin kyllä saisi =) Perheessä kun on vaikeavammainen lapsi, adhd+tourette lapsi, diabeetikkolapsi ja sitten useampi lapsi ihan ilman diagnoosia. Kuntoutuksia, terapioita ja polikäyntejä ja palavereja saa joskus sumplimalla sumplia ennenkuin löytyy jokaiselle osapuolelle sopiva aika, onneksi osa terapioista on kotona!

Ääntä lähtee niin äidistä kuin lapsistakin ja meno on välissä kuin villissä lännessä ja tapahtumarikas päivä voi olla vasta alussa=) Rakkautta perheessä riittää vaikka muille jakaa, mutta myös rajat ovat tiukat ja varmasti se olisi yksi asia mistä nousisi haukkumisryöppy.

Mutta juu, toisaalta voisi olla ihan hauskaakin. Joskus lapsena lapsuudenperheeni oli eräässä dokumentissa mukana ja se oli ihan mielenkiintoista aikaa.

Ymmärrän että sijoitettujen kuvauslupa olisi vaikea/mahdoton.
Mutta myönnän että olen myös harmissani: Teidän arjenkuvauksenne olisi taatusi mielenkiintoista ja avartavaa katseltavaa.

 

kyllä voisin lähteä.

ihmettelen suuresti ketjun kommentteja julkisuudenkipeydestä ja oletuksesta, että ihmisestä tulee televisiodokkarin perusteella julkkis.

minusta on tehty "dokkari" (osa erästä ajankohtaisohjelmaa vuosia sitten), jonka katsojamäärä oli suuri. dokkarin esityksen jälkeen minua ei todellakaan tunnistettu missään eikä ohjelmasta seurannut minulle kuin muutama positiivinen yhteydenotto.

en tajua myöskään, että joku ajattelee, että ohjelmaan lähteminen olisi julkisuudenkipeyttä. itse ajattelen asian siten, että jos minun arjestani tulisi dokkari televisiosta, voisin sitä kautta hälventää esim yksinhuoltajuuteen liittyviä vääriä käsityksiä ja ennakkoluuloja.

ps. perheeni on myös mainoksissa, eipä ole koitunut niistäkään mitään, tosi harva edes tunnistaa. nytkin pyörii telkkarissa.

 

Mie oon itseasiassa tuossa Mummeliisan blogia lukiessani, että olisi mielenkiintoista nähdä päivä/jakso heidän elämää.

 

Itseasiassa sain mailia toimittajalta siitä ja jäin miettimään itseäni eli miksi olen nyt haluttomampi kuin olin aikoinaan vaikka aamutv-juttuihin jne. Ja silti niistä ennen tehdyistä jutuista on poikinut vain hyvää... Olenko siis jonkun tällaisen negatiivisen palstan vaurioittama tms?

Voit ihan vapaasti milloin tahansa siirtyä jollekin ns. positiivisemmalle palstalle. :kiss.

 

En ja pääsääntöisesti siitä samaisesta syystä kuin moni muukin, eli mä olen niin tylsä ja mulla on niin tylsä elämä ettei siitä saa ohjelmaa aikaiseksi.

Ja jos siinä elämässä tapahtuisi jotain raportoimisen arvoista niin sitten se jakaisi mielipiiteet kuten satuhäätkin...ja siten mua riivittäis kaikilla pölöillä keskustelupalsoilla. Ei kiitos.

 

En lähtisi. Ensinnäkin olen työssä jossa on vaitiolovelvollisuus, vaatisi melkoista säätämistä ettei henkilöitä tunnistettaisi. Toisekseen ei mun arjessa nyt kovin kummoisia tapahdu joten en usko sen kiinnostavan ketään. Kolmanneksi en halua julkkikseksi ja kuitenkin möläyttelisin kaikkea "järkevää" kameran edessä.

 

En. Semmoiseen kun lähtee, saa kuraa ämpärikaupalla, vaikka arki olisi ihan normaalia. Mitähän mä saisin, kun ihmiset hokais, että mun arki on törkeän helppoa ja vaivatonta ja epäsäännöllistä ja kaikkea, mitä naisen arki ei saisi olla. Ei ikinä.

 

Itseasiassa voin kuvitella että siitä saisi mielenkiintoisen arkidokkarin.

joo, no ehkä siitä sais sellaiselle, jolle tää touhu on utopiaa. kun tekis sen siltä päivältä, jolloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

 

En mä lähtis. Varjelen yksityisyyttäni ja mielipiteitäni ehkä turhankin kovasti (en koskaan avaudu asioistani kenellekään) joten en todellakaan kykenisi avautumaan kameroiden edessä koko kansalle.

Itse kyllä tykkään katsoa tavallisten ihmisten arkea, just dokkareita. Kovin surulliset mua ahdistaa ja tulee huono omatunto siitä että itsellä menee paremmin, joten niitä kovin surullisia sitten vältän katsomasta.

Mummeliisan perheen arkea varmasti seuraisin iloisena ja mielenkiinnolla, teidän perhe vaikuttaa hyvin onnelliselta. Mene ohjelmaan, mene

 

Kyllä mä voisin lähteäkin, todistaakseni että oon maailman paras äiti. Hehehee, ei vaan, en osaa sanoa perusteluja.

Mielelläni myös seuraisin jotain ohjelmaa, missä olis ihan vaan jonkun lapsiperheen arkea. Oon niin utelias