Lähtisitko televisio-ohjelmaan, jossa kerrottaisiin arjestasi?

Ilman muuta lähtisin, jos mun arki olisi niin mielenkiintoista että se ketään kinnostaisi. Mutta kun ei ole, käyn vaan töissä ja lapsi on isänsä kanssa kotona, ja 1,5 kk päästä jään lapsen kanssa kesäksi kotiin, sitten lähden opiskelemaan.

 

[QUOTE="vieras";23376890]Voi hyvät ihmiset tuon kateutenne kanssa. Mummeliisan elämästä jos on kateellinen niin kovin on sitten huonosti asiat.
Jotain kaunista ja rikasta julkkista voiskin kadehtia, vaan ei kannata. Tykkään niin omasta elämästäni.[/QUOTE]

Minä olen samaa mieltä mummeliisan kadehtimisesta. Se olisi tyhmää.
Tosin en kyllä kadehtisi rikasta ja kaunista julkkistakaan. Olisi mielestäni yhtä tyhmää.

Toisaalta ei ilmeisesti ole mitään hupsuusrajaa siinä miten hassuja asioita ihmiset voivat kadehtia.

 

Mun arkeni on tätä nykyä niin totaalisen tylsää, että kukaan ammattitaitoinen tuottaja ei ikipäivinä tekis siitä televisio-ohjelmaa. Ketään tuskin kiinnostaa katsoa, kun näpyttelen päivät pitkät opinnäytetyötä ja illat pelataan pojan kanssa afrikantähteä tms. No tulishan siinä ainakin hiukan toisenlainen kulma opiskelijaelämään, tämä ei tosiaankaan ole mitään yhtämittaista biletystä

 

olisihan se houkutelevaa kokeilla, mutta todennäköisesti en lähtisi mukaan kun meidän arki kirvottaisi todennäköisesti sellasia arvosteluita että tulisi vain suotta paha mieli

 

en. koska ketä se nyt kiinnostaisi mitä tällainen viisikymppinen maatalon emäntä touhuaa

Itse en lähtisi koska en ole julkisuudenkipeä.
Ja tuollaista ohjelmaa katsoisin vain siinä tapauksessa että se olisi juuri maatilan (karja/puutarha tms) elämästä.

 

Varmaan onki, ja ehkä joskus myöhemmin jossaki koko surkean elämäntarinan voin kertoakki ihan julkisesti, mut ainakkaan se hetki ei ole nyt, eikä varmaan vielä vuosiin. Tuntuu että pitäs ensin ite selvitä kuiville kaikista vaikeuksista jne, sitte voi ylpeänä kertoa selviytymistarinansa muillekki. Nyt se olis lähinnä ittensä säälimistä ja liian tunnepitoista koko touhu.

Minä ymmärrän sinun ajatteluasi, mutta saanko silti polkea vähän jalkaa ja selittää miksi toivoisin, että olisit avoimempi jo nyt?

Minä itse sairastin aikoinaan pahalaatuisen syövän ja jätin pitkälle (ei tosin kokonaan) dokumentoimatta asiat niiltä vaikeilta, sekavilta, itsesäälisiltä, masennuksen ja ruikutuksentäytteisiltä vuosilta.
Nyt, jälkikäteen, ymmärrän että ilman tietoa ja näkemystä niihinkin, selviytymistarina ei ole kokonainen.
Jos nyt sanon että "olipas rankat 18 kuukautta ja veemäiset vuodet sen jälkeen, mutta siitäkin selvittiin" niin se toki totta, mutta jollekin toiselle, jolla omassa tarinassaan menossa kuukausi nro 5 niistä 18:sta se on lähinnä pilkkaa.
Vain jos saa oikeasti kurkata siihen toisen oloon, tajuta että se oli yhtä kipeä, surkea, lapsellinen, irrationaalinen jne ja SILTI selvisi aikanana uudelleen ehyeksi ja jaloilleen, voi oikeasti antaa sillä selviytymisellään toiselle jotain.
Toisaalta sen kurkkausikkunan avaaminen vaatii kyllä kanttia.
Paljon.

Eli en tiedä olisiko minusta siihen vaikka olisinkin tämän jälkiviisauden kyllästämä jo niinä vuosina.

 

Ilman muuta lähtisin, jos mun arki olisi niin mielenkiintoista että se ketään kinnostaisi. Mutta kun ei ole, käyn vaan töissä ja lapsi on isänsä kanssa kotona, ja 1,5 kk päästä jään lapsen kanssa kesäksi kotiin, sitten lähden opiskelemaan.

Näin uskoinkin.
Mutta miellänkin sinut poikkeuksellisen rohkeaksi naiseksi muutenkin.

 

Mun arkeni on tätä nykyä niin totaalisen tylsää, että kukaan ammattitaitoinen tuottaja ei ikipäivinä tekis siitä televisio-ohjelmaa. Ketään tuskin kiinnostaa katsoa, kun näpyttelen päivät pitkät opinnäytetyötä ja illat pelataan pojan kanssa afrikantähteä tms. No tulishan siinä ainakin hiukan toisenlainen kulma opiskelijaelämään, tämä ei tosiaankaan ole mitään yhtämittaista biletystä

Toisenlainen näkökulma opiskelijaelämään.
Ei huono vaikka sarjan osana...

 

olisihan se houkutelevaa kokeilla, mutta todennäköisesti en lähtisi mukaan kun meidän arki kirvottaisi todennäköisesti sellasia arvosteluita että tulisi vain suotta paha mieli

Tämä on ymmärrettävä, mutta turhauttava syy.
Ikävä ajatella, että pahantahtoisilla ja ilkeillä niin paljon valtaa.

 

Mun ensimmäinen ajatus oli myös että en lähtisi.Sillä mitä mä siitä hyötyisin kun ei mulla ole mitään tarvetta tuoda itseäni "julki".

Mutta jos nyt siis puhutaan sun kohdalla jostain suurperhe-dokkarista niin se ois kyllä eriasia.Koska teillä,sen käsityksen minkä oon saanut,hoidetaan asiat vähän eri tavalla kuin muilla,niin vois olla ihan "järkevääkin " olla mukana tollasessa.

Itse voisin siis ehkä lähteä mukaan sellaiseen missä olisi ns. järkevä aihe.Ja oma mukana oloni olisi jotenkin myös järkevää eli toisi jotain uutta kyseiseen ohjelmaan.
Esim.jos synnyttäisin kotona voisin mennä vaikka siihen sydänääniä ohjelmaan.Eli ohjelmiin jotka on dokumentaarisia eikä mitään bikpratereita.

Mitä tohon ohjelman jälkeiseen kommentointiin tulee niin ainahan voi jättää lukematta.Ja jos on varustettu terveellä järjellä ja itsetunnolla niin ei ikävien kommenttien pitäisi edes haitata.Jotkut nyt vaan on eri mieltä,ei siitä pidä loukkaantua,ja jotkut vaan on idiootteja eikä siitäkään pidä loukkaantua

 

En. Mä inhoan "valokeilassa" olemista. Työni takia se on toisinaan välttämätön paha, mutta yksityiselämääni en haluaisi koskaan julkisuuteen. Mä olen sellainen ihminen, joka haluaa pitää yksityisyytensä yksityisenä, ja muu perheemme on samanlainen. Enkä mä halua lukea netin ihmeellisestä maailmasta satoja sivuja jankutusta siitä, miten meillä syödään vääränlaisia omenoita ja pestään hampaat väärällä kädellä väärään aikaan. Tai haukkuja kodistamme, perheestämme. Kyllä sen tällä palstallakin näkee, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät. "Mulla on oikeus ilmaista mun mielipide, mitäs menitte kaiken kansan pällisteltäviksi."

Tykkään kuitenkin katsella dokumentteja erilaisten ihmisten elämästä. Nimenomaan tavallisten ihmisten. Viimeisin "dokkarisarja", josta olen kovasti pitänyt, on ollut tuo Yleltä tullut Sydänääniä-sarja. Samoin muutama vuosi sitten tuli tosi hyviä tanskalaisia dokkareita tavallisten ihmisten elämästä. Minusta on hienoa, että joillain ihmisillä on rohkeutta ja halua osallistua tuollaisiin projekteihin. Heitä en pidä millään lailla "julkisuudenkipeinä". Sen sijaan mitään Big Brothereita tms. en tajua.

 

Mun ensimmäinen ajatus oli myös että en lähtisi.Sillä mitä mä siitä hyötyisin kun ei mulla ole mitään tarvetta tuoda itseäni "julki".

Mutta jos nyt siis puhutaan sun kohdalla jostain suurperhe-dokkarista niin se ois kyllä eriasia.Koska teillä,sen käsityksen minkä oon saanut,hoidetaan asiat vähän eri tavalla kuin muilla,niin vois olla ihan "järkevääkin " olla mukana tollasessa.

Itse voisin siis ehkä lähteä mukaan sellaiseen missä olisi ns. järkevä aihe.Ja oma mukana oloni olisi jotenkin myös järkevää eli toisi jotain uutta kyseiseen ohjelmaan.
Esim.jos synnyttäisin kotona voisin mennä vaikka siihen sydänääniä ohjelmaan.Eli ohjelmiin jotka on dokumentaarisia eikä mitään bikpratereita.

Mitä tohon ohjelman jälkeiseen kommentointiin tulee niin ainahan voi jättää lukematta.Ja jos on varustettu terveellä järjellä ja itsetunnolla niin ei ikävien kommenttien pitäisi edes haitata.Jotkut nyt vaan on eri mieltä,ei siitä pidä loukkaantua,ja jotkut vaan on idiootteja eikä siitäkään pidä loukkaantua

Hyviä pointteja. Tietenkään kenestäkään dokkari dokkarin vuoksi ei olisi mielekäs vaan pitää olla jotain mikä kertomisen arvoista eli jotain mikä avaa katsojalle uutta näkemystä ja antaa ajateltavaa.

 

Tämä on ymmärrettävä, mutta turhauttava syy.
Ikävä ajatella, että pahantahtoisilla ja ilkeillä niin paljon valtaa.

niin, ei se olis paha asia että kaikille näkyis miten me eletään.. mutta kun on nähnyt miten vääristellään asioita, tuomitaan näkemättä koko kuviota jne. niin siitä voisi syntyä liian suuria ongelmia. mutta saattaahan se olla että jos sellaista tilaisuutta tarjottaisiin niin siihen tarttuisin, ihan vain sen takia että voisi näyttää erilaista arkea ja miten siitä selviää

 

Minä ymmärrän sinun ajatteluasi, mutta saanko silti polkea vähän jalkaa ja selittää miksi toivoisin, että olisit avoimempi jo nyt?

Minä itse sairastin aikoinaan pahalaatuisen syövän ja jätin pitkälle (ei tosin kokonaan) dokumentoimatta asiat niiltä vaikeilta, sekavilta, itsesäälisiltä, masennuksen ja ruikutuksentäytteisiltä vuosilta.
Nyt, jälkikäteen, ymmärrän että ilman tietoa ja näkemystä niihinkin, selviytymistarina ei ole kokonainen.
Jos nyt sanon että "olipas rankat 18 kuukautta ja veemäiset vuodet sen jälkeen, mutta siitäkin selvittiin" niin se toki totta, mutta jollekin toiselle, jolla omassa tarinassaan menossa kuukausi nro 5 niistä 18:sta se on lähinnä pilkkaa.
Vain jos saa oikeasti kurkata siihen toisen oloon, tajuta että se oli yhtä kipeä, surkea, lapsellinen, irrationaalinen jne ja SILTI selvisi aikanana uudelleen ehyeksi ja jaloilleen, voi oikeasti antaa sillä selviytymisellään toiselle jotain.
Toisaalta sen kurkkausikkunan avaaminen vaatii kyllä kanttia.
Paljon.

Eli en tiedä olisiko minusta siihen vaikka olisinkin tämän jälkiviisauden kyllästämä jo niinä vuosina.

Mie olen kirjottanu paljonki tuntemuksia, monilta hetkiltä. Ja ne on hyvin tallessa. En oikeastaan vain itteäni varten ole kirjottanu vaan myös miestä varten ja muita läheisiä, koska olen niin huono puhumaan. Siinä vaiheessa jos alkaisin minun elämäntarinaa kertomaan, voisin myös ne kirjotukset vetää esille, mut osittain neki on niin henkilökohtasia että aika paljon joutus pätkimään asioita pois. Kai niistä tärkein jäis silti jäljelle...
Suurin osa niistä on kirjotettu niin että ne on suoraan osotettu miehelle, ne ei niinkään ole yleistä juttelua vain. Myöhemmin niitä lukeneena suorastaan hävettää se katkeruus ja surkeus mikä niistä paistaa läpi. Niin paljoa en haluais paljastaa ikinä kellekkään muulle kuin sille omalle miehelle. Seki johtunee osittain siitä että elämä on minut keittäny kovaksi kuoreltani enkä halua liian monien näkevän kuinka pehmeä sisältä voin olla...

 

[QUOTE="haga";23377025]
Tykkään kuitenkin katsella dokumentteja erilaisten ihmisten elämästä. Nimenomaan tavallisten ihmisten. Viimeisin "dokkarisarja", josta olen kovasti pitänyt, on ollut tuo Yleltä tullut Sydänääniä-sarja. Samoin muutama vuosi sitten tuli tosi hyviä tanskalaisia dokkareita tavallisten ihmisten elämästä. Minusta on hienoa, että joillain ihmisillä on rohkeutta ja halua osallistua tuollaisiin projekteihin. Heitä en pidä millään lailla "julkisuudenkipeinä". Sen sijaan mitään Big Brothereita tms. en tajua.[/QUOTE]

Hyvin ja kauniisti kirjoitettu.
Tuo rohkeus nimenomaan se avainsana joka tulee minullakin usein mieleen hyvistä dokkareista.

 

Mie olen kirjottanu paljonki tuntemuksia, monilta hetkiltä. Ja ne on hyvin tallessa. En oikeastaan vain itteäni varten ole kirjottanu vaan myös miestä varten ja muita läheisiä, koska olen niin huono puhumaan. Siinä vaiheessa jos alkaisin minun elämäntarinaa kertomaan, voisin myös ne kirjotukset vetää esille, mut osittain neki on niin henkilökohtasia että aika paljon joutus pätkimään asioita pois. Kai niistä tärkein jäis silti jäljelle...
Suurin osa niistä on kirjotettu niin että ne on suoraan osotettu miehelle, ne ei niinkään ole yleistä juttelua vain. Myöhemmin niitä lukeneena suorastaan hävettää se katkeruus ja surkeus mikä niistä paistaa läpi. Niin paljoa en haluais paljastaa ikinä kellekkään muulle kuin sille omalle miehelle. Seki johtunee osittain siitä että elämä on minut keittäny kovaksi kuoreltani enkä halua liian monien näkevän kuinka pehmeä sisältä voin olla...

Minä toivon että tarina joskus tulee ulos, muodossa tai toisessa.
Ja toivon, että olen lukuetäisyydellä sen lukemaan.

 

niin, ei se olis paha asia että kaikille näkyis miten me eletään.. mutta kun on nähnyt miten vääristellään asioita, tuomitaan näkemättä koko kuviota jne. niin siitä voisi syntyä liian suuria ongelmia. mutta saattaahan se olla että jos sellaista tilaisuutta tarjottaisiin niin siihen tarttuisin, ihan vain sen takia että voisi näyttää erilaista arkea ja miten siitä selviää

Tuo minustakin tuntuu niin turhauttavalta. Siis moni hieno juttu jää näkemättä kun puututaan johonkin yksittäiseen asiaan ja aletaan väännellä sitä. Tuskin kenenkään elämä ihan virheetöntä on niin helposti saa ihan turhaakin tuomitsemista osakseen ja lopulta koko jutun idea voi kadota. Harmi sinänsä, mutta siitä tulee helposti olo että se ns. hyöty jää pienemmäksi kuin haitat.

Jollain lailla ajattelisin jonkun haastatteluohjelman olevan helpompi kynnys, siinä kuitenkin pysyttäisiin asiassa eikä keskeisimmäksi ongelmaksi nouse se kuinka huonosti olkkarin verhot sopivat yhteen sohvan kanssa, onko vauva "liikaa" sitterissä tai nukkuuko koira sängyssä.

 

En lähtisi. Minä olen tosi ujo eikä minulla ole halua kertoa arjestani tai esitellä kotiani julkisesti. Enkä usko olevani edes kiinnostava. Hyvä niin. Mutta katson joskus kyllä mielelläni toisten koteja ja arkea

 

Näin katsojana koen, että noista arkielämää kuvaavista ohjelmista saa paljon uutta tietoa omaan ajatteluun. En koe sitä tirkistelyksi. Kerran katsoin dokumentin perheestä, jossa oli kaksi vaikeasti vammaista lasta ja sitäkin katsoessa sai aivan erilaisen kuvan mitä oli ennestään ajatellut. Tarkoitan, ettei ollut yhtään ajatellut mitä kaikkea heidän pitää ottaa huomioon. Avartavia tällaiset ohjelmat. Samoin minua kiinnostaisi tuo suurperheaihe, heitä kun on niin monenlaisia ja ainakin omalla kohdalla kun ei ole minkäänlaista kokemusta mistään suurperheestä. En edes tunne suuria perheitä. Olisi mielenkiintoista nähdä myös heidän elämää, miten kaikki arkijutut ym. sujuu. En siis ajattele mitään tirkistelyä vaan ihan sellaista perhearkea, jota en osaa pitää tirkistelynä. Suurperheellisetkin varmaan kokevat paljon ennakkoluuloja, monia kai luullaan uskovaisiksi, vaikkeivat olisikaan. Ylipäänsä kiinnostaa kaikki "normaalista" poikkeavat perheet. En tarkoita, että normaaliperheessäkään olisi mitään vikaa.

 

Näin katsojana koen, että noista arkielämää kuvaavista ohjelmista saa paljon uutta tietoa omaan ajatteluun. En koe sitä tirkistelyksi. Kerran katsoin dokumentin perheestä, jossa oli kaksi vaikeasti vammaista lasta ja sitäkin katsoessa sai aivan erilaisen kuvan mitä oli ennestään ajatellut. Tarkoitan, ettei ollut yhtään ajatellut mitä kaikkea heidän pitää ottaa huomioon. Avartavia tällaiset ohjelmat. Samoin minua kiinnostaisi tuo suurperheaihe, heitä kun on niin monenlaisia ja ainakin omalla kohdalla kun ei ole minkäänlaista kokemusta mistään suurperheestä. En edes tunne suuria perheitä. Olisi mielenkiintoista nähdä myös heidän elämää, miten kaikki arkijutut ym. sujuu. En siis ajattele mitään tirkistelyä vaan ihan sellaista perhearkea, jota en osaa pitää tirkistelynä. Suurperheellisetkin varmaan kokevat paljon ennakkoluuloja, monia kai luullaan uskovaisiksi, vaikkeivat olisikaan. Ylipäänsä kiinnostaa kaikki "normaalista" poikkeavat perheet. En tarkoita, että normaaliperheessäkään olisi mitään vikaa.

Tuon takia itsekin tykkkään että tällaiset ohjelmat ovat avartavia. Näkee toisen perheen arkea ja voi löytää siitä paljon sellaisia asioita - niin huolia ja ongelmia kuin positiivisiakin juttuja - jota ei ole ennen osannut ajatellakaan, ymmärtää miksi jossain asiassa toimitaan "omituisesti" jne. Kenties sitten osaa omassa tuttavapiirissä ja naapurustossakin ymmärtää paremmin tämän kaltaisten perheiden elämää.

Samoin jos omassa perheessä tai lähipiirissä on samanlaisia kokemuksia kuin ohjelmassa niin silloinkin voi tuntua helpottavalta kun huomaa jonkun puhuvan ja esittävän julkisesti niitä samoja asioita ja ajatuksia minkä kanssa itse painii.

Mutta jos niitä ohjelmia katsotaan nimenomaan siitä näkökulmasta että etsitään perheistä vikoja ja kiinnitetään huomio niihin juttuihin jotka on tehty "väärin" niin homma kääntyy jotenkin päälaelleen.

 

En lähtisi. Olen niin itsekriittinen ja epävarmakin että menis sitten luultavasti esittämisen puolelle. Sen verran on tullu elämän aikana takkiin etten halua näyttää ihmisille heikkouttani. Olen vahva ja sinnikäs mutta vain ihminen. Otan monet asiat liian henkilökohtaisesti ja se syö sisältä vaikka pinta on tyyni. Arvostan niitä jotka uskaltavat nykypäivänä näyttää että todellisuus on usein muuta kuin reimateckkiä ja lasten muskarit, kodit kauniine yksityiskohtineen ja ekologisuuksineen (se on vain pintaa).

 

En.

 

En lähtisi. Olen niin itsekriittinen ja epävarmakin että menis sitten luultavasti esittämisen puolelle. Sen verran on tullu elämän aikana takkiin etten halua näyttää ihmisille heikkouttani. Olen vahva ja sinnikäs mutta vain ihminen. Otan monet asiat liian henkilökohtaisesti ja se syö sisältä vaikka pinta on tyyni. Arvostan niitä jotka uskaltavat nykypäivänä näyttää että todellisuus on usein muuta kuin reimateckkiä ja lasten muskarit, kodit kauniine yksityiskohtineen ja ekologisuuksineen (se on vain pintaa).

Minä sanoisin että todellisuus on muutaKIN kuin noita.
Toki nuokin osalla osa sitä.

Mutta yhtä mieltä ollaan arvostuksesta niitä kohtaan jotka "uskaltavat".

 

En lähtisi. En tarvitse minkäänlaista julkisuutta, eikä minua muutenkaan kiinnosta osallistua ko. ohjelmiin.

 

Suurin osa dokumenteista menee kuitenkin ihan ohi, niin plussan kuin muidenkin palstan arvostelijoilta Toki jos täällä etukäteen mainostaisi, niin sitten. Ja nämä realitysarjat omana osionaan, koska tuntuu että niitä katsotaan vain siksi, että ihmisiä voisi arvostella. (Anteeksi jos joku katsoo niitä muista syistä, en ole itse niitä seurannut ja mielikuvani perustuu juuri näihin keskustelupalstoihin).

Tavallaan en tiedä, että onko sillä kovin paljon eroa, että kertooko avoimesti elämästään netissä vai televisiossa. Liikkuva kuvako siitä tekee jotenkin julkisempaa?