Alkuperäinen kirjoittaja köyhä - vielä;24055582:
Onko teidän vanhemmat myös paljon kouluja käyneet (yliopisto esim..)
vai mistä olette saaneet kannustuksen/innostuksen opiskeluun?
Mä olen ns. köyhästä perheestä, vanhemmat duunareita, ei arvosteta koulunkäyntiä. Isäkin aina sanonut että aivan sama mistä sen leivän pöytään saa.
Niin siinä kävi itselläkin, että olen huonoon ammattiin valmistunut, en uskaltanut edes omalta pieneltä paikkakunnalta lähteä kun ei vanhemmat siihen kannustaneet.
Nyt kun vuosia mietiskellyt asioita ja silmät avautunut, olen päättänyt itse hakea kouluun ja opiskella eri ammattiin. Tätäkin vanhemmat kauhistelee, että ihan muuttaa pois paikkakunnalta, ja vielä lasten kanssa... Mutta nyt päätän minä, eivät he.
Miten voisin kannustaa omia lapsia opiskeluun?? Miten teillä kotona on kannustettu?
Pelkään sitä kun itse en ole hyvä esimerkki ainakaan, tosin aion opiskella vielä mieluisaan ammattiin, mutta rahallisesti tuskin mahdollista auttaa koulunkäynneissä.
Tällaista mietiskelen...
Kannustan sinua lämpimästi pyrkimyksissäsi opiskella itsellesi mieluisa ammatti. Kuten edellä jo todettiinkin, lapset oppivat parhaiten asimerkistä! Ja kun itse arvostat itseäsi ja pyrit järjestelmällisesti kohti haluamaasi päämäärää - mikäpä sen parempi kannustin heille.
Mutta asiaan. Äitini on hoitaja, isäni ammattikoulupohjalta töitä tehnyt duunari. Koulutusta on meidän perheessä aina arvostettu, jopa hiukan siihen painostettu, mutta suurin painostus on tainnut olla sisäsyntyistä meille lapsille. Kummatkin luimme maisterin tutkinnot itsellemme, opiskelut on suoritettu ilman mitään välivuosia jne. ja koko ajan tehty paskahommia opintojen rinnalla, koska vanhemmilla ei ole ollut varaa meidän opiskelujamme kustantaa. Eikä minusta siihen sitäpaitsi ole mitään velvollisuuttakaan...
Me sisarukset olimme aina ns. hyviä koulussa, lahjakkaita, koulu oli helppoa. Ylioppilaskirjoitukset olivat helpot, yliopistoonpääsy oli helppoa. Vaikeinta oli vain valita, mitä haluaa opiskella... Ja kuten itse huomasin jo opiskeluaikana: tutkinto ei sitä rahaa tuo nkykypäivänä. Niinpä teen maisterin papereillani töitä, joihin olisin voinut pätevöityä jo peruskoulun jälkeen suoritetulla kauppakoululla, mutta mitäpä siitä. Itse olen työhöni tosi tyytyväinen ja kuitenkin mulla on myös henkistä pääomaa sen verran, mitä kova opiskelu ja työnteko ovat kartuttaneet. Sisareni tekee ns. koulutustaan vastaavaa työtä suunnittelijana, tosin ei hänenkään palkkansa ole kuin sitä kuuluisaa suomalaisen palkansaajan keskitasoa. Minulla ei sitäkään.
Hiukan koen, että ehkä äitini ei toivoisi minun tekevän niin vaatimatonta työtä, kuin mitä nyt teen. En jaksa välittää... Työn tärkein funktio minun mielestäni on kuitenkin elättää minut ja perheeni, ja näin se tekeekin. Jossain määrin se tuo myös iloa ja merkitystä elämään, mutta huom: vain jossain määrin. Kyllä se syvempi merkitys tulee jostain ihan muusta.
Ja vielä huomiona: ehkä pitkää koulutusta pidettiin lapsuudenperheessäni myös jonkin verran itsestäänselvyytenä. Amis ei ollut peruskoulun jälkeen mikään vaihtoehto, vaikka ehkä itse olisin sen voinut valitakin. Äitini kouluttautui myös aikanaan aikuisiällä sairaanhoitajaksi, kun minä ja siskoni olimme yläaste- ja lukioiässä. Sekin varmaan vaikutti valintoihin... Kaikkein paras kasvattaja tässä asiassa on kuitenkin mielestäni ollut isäni, joka ei aikanaan saanut korkeampaa koulutusta, mutta on tosi fiksu ja viisas ihminen. Hänellä on samat elämänarvot kuin minullakin, ja tuntuu, että hän ymmärtää, miksi olen valinnut elämässä juuri sellaisen koulutus- ja työpolun, kuin olen valinnut. Se on minusta vanhemmalta parasta kannustusta.
