Kysymys: Paljonko isovanhempanne viettävät aikaa lastenne kanssa/auttavat?

5-v. 10 kertaa yökylässä???? Kuulostaa todelta paljolta.

Minusta keski-ikäisten ei pitäisi enää joutua yöhyysäämään alle neljävuotiaita ollenkaan.

 

Meilläkin on isovanhemmat täysillä työelämässä vielä. Silloin kun lapset oli pieniä ja erosin, äiti otti heidät ainakin kerran kukaudessa viikonlopuksi, että pystyin tekemään 2 yövuoroa siinä.

 

Mun äitini hoitaa lastamme viikoittain ja muutenkin nähdään monta kertaa viikossa. Läheisiä ollaan ja olen äärettömän kiitollinen kaikesta avusta, jota häneltä saamme. Isä on kanssamme ajallisesti vähemmän, mutta paljon hänkin. Auttaa myös aina tarvittaessa mielellään. Molemmille vanhemmilleni lapsemme on kaikki kaikessa.

Miehen vanhempia näemme ehkä kerran kuussa. Hoitavat lasta pyydettäessä eli pari kertaa vuodessa. Mukavia, mutta kiireisiä ihmisiä.

Kaikki isovanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla kuin me. Tiedän meidän olevan harvinaisen onnekkaita.

 

Me ollaan kaikkien isovanhempien kanssa tekemisissä ihan viikottain, minun omien vanhempien kanssa päivittäin.
Eivät kyllä juurikaan ole hoitajina, vaan vietetään aikaa vaan yhdessä porukalla.
Anoppilassa käydään kahvittelemassa ja minun vanhempien luona porukalla syömässä (kokataan siis yhdessä) tai mökillä tai yhdessä ravintolassa syömässä tms eli vietetään vaan aikaa yhdessä.
Meillä eivät juuri käy muuten kun juhlissa tms, yleensä mennään heille tai mökille tms.
Lastenhoitoapuna ei juurikaan tarvita, meillä on niin hyvät välit sisaruksiimmekin, ettei juuri isovanhempia hoitajina olla tarvittu ja muutenkin ei kauheesti olla hoitoapua tarvittu kun vaan yksi lapsi ja 2 vanhempaa. Mutta jos tarvii esim yökyläpaikkaa, niin tottakai löytyy, yleeensä riita tulee siitä kuka saa
Mutta meillä kaikki isovanhemmat ovatkin vielä koht nuoria, 60 tietämissä ja hyväkuntoisia.
Ja muutenkin hieman poikkeuksellinen tilanne kun perheyritystä pyöritetään, niin ollaan "normaalia" enemmän tekemisissä keskenämme päivittäin, raja työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä.

 

Ei isovanhemmat käy kylässä tai hoida lapsia.Isompi varmaan yö kylässä n 5 kertaa pienempi ei ikinään.Syntymäpäivillä eivät käy.Rahaa lainaa eivät anna tai takaa
Itse on selvittävä.

 

Isäni ei näe lapsiani koskaan, eli ei siis myöskään auta millään lailla.
Äitini käy kylässä n.1kerta 4kuukaudessa, jos joku todella tärkeä meno mihin ei voi lapsia ottaa mukaan niin hoitaa niitä noin pari tuntia. Tällainen tärkeä meno tulee noin 1kerta puolessa vuodessa.

Anoppi ei ole käynyt katsomassa lapsia yli vuoteen, ei pidä yhteyttä. Naapurissamme käy kyllä. Syytä emme tiedä.
Appiukko näkee lapsia noin 1kerta puoleen vuoteen, ei auta millään lailla.

Miehen isovanhemmat näkevät lapsia juhlissa.

Ja kaikki isovanhemmat asuvat 3km-30km päässä meistä, kaksi on työelämässä ja kaksi on eläkkeellä(juuri jääneet).

 

Vaikuttaa siis siltä, että lähipiirimme on koostunut harvinaisen onnekkaista ihmisistä, mitä tulee isovanhempien apuun.

Minua kiinnosti kysyä, koska ajatukseni saamamme avun suhteen ovat ristiriitaisia. Tiedän kyllä, että olemme saaneet heiltä rahallista ja muutakin apua. Mutta esim. meillä ei ollut mikään huvinvuoksi-remontti, vaan ihan pakkotilanne remontoida. Enkä olisi halunnut, että meille tulee tällaista avun tarvetta. Meillä on ollut paljon huonoa onnea elämämme aikana, joka on katkeroittanut jonkin verran. Olemme JOUTUNEET tukeutua vanhempiini, sillä heiltä on saanut sitä apua. KUITENKIN, apu on ollut sellaista, että siitä muistutetaan jälkeenpäin ja jos joskus harvoin tarvitsisin jotain pienempää apua, esim. ihan sellaista, että avun antamiseen menisi korkeintaan puoli tuntia lasten kanssa yhden kerran vuodessa, niin sellainen ei onnistu, koska ovat joutuneet meitä auttaa niin ja niin paljon ja enkö osaa arvostaa jne... Eli ovat katkeroituneet siitä, että ovat joutuneet meitä auttaa ja jos pyydän jotain ihan vaikka pientäkin, niin alkavat syyllistää mua siitä, että ovat auttaneet niin ja niin paljon.

Lapsemme on ollut mummolassa n. 10 kertaa yötä viiden vuoden aikana, ja muuten eivät lastani juuri näe kuin seurassani. Käyvät siis tosi harvoin suhteessa välimatkaan. Olen itse soitellut ja kysynyt kuulumisia, äidistäni kuulen harvemmin ja isääni ei tunnu kiinnostavan. Mielestäni tämä on melko vähän siihen nähden, mitä itse puhuvat. Tuntuu vain oudolta, kuinka paljon he puhuvat siitä, että olis mukava ottaa lapsenlapsia hoitoon ja jos sellainen mahdollisuus sitten tarjoutuu, alkaa empiminen ja peruminen ja sitten taas voivotellaan että voi kun ei millään oo niitä mahdollisuuksia. Lastenhoidon perumista sattuu ihan silläkin tavalla, että ovat ensin luvanneet tyyliin: kaippa se käy, ja sitten, kun se lastenhoitotarve tulisi, niin heillä onkin itse asiassa muuta sovittuna. Eli ensin luvataan ja sitten perutaan. Tämä on se mikä mua nyppii tosi paljon. En ole pyytämässä apua joka viikko enkä edes kuukausittain. Yökylässä lapsi on ollut mummulassa ainoastaan siksi, koska odotin toista lasta sairaalassa maaten ja mieheni teki meille remonttia, joka oli pakko tehdä. Eli me ihan tosissaan tarvittiin sitä apua, ei ollut mikään huvinvuoksibilettään -juttu.

Olenkin sanonut äidilleni, että saa tarjota apuaan jos haluaa. Eipä ole kuulunut mitään pariin kuukauteen. Ei puhelinsoittoakaan.

Koen turhautumista siitä, että olen joutunut vanhempiani pyytämään avuksi kriittisiin elämäntilanteisiin, josta he syyttävät ja syyllistävät. Se tuntuu pahalta.

Itse en voisi toimia omien lasteni kohdalla samoin.

 

Mitäs jos vaikka opettelisit itsekin vähän suunnittelemaan ja ottamaan vastuuta ratkaisuistasi. Ei asiat yleensä "vaan tule". On ihan ennakoitavissa mitä tietyistä asioista seuraa, esim. vanhan asunnon ostosta tai lasten hankkimisesta.

Jotkut hankkii jopa samaan syssyyn vielä koiria ja kissojakin ja on sitten parin kuukauden kuluttua ihmeissään kun tuli taas joku hemmetin pakko tilanne.

 

Mieheni vanhemmista sen verran, että he eivät tunnu olevan kovin läheisiä keskenään. Anoppi on ihan mukava ja pitää lupauksensa kyllä. Mutta mielestäni on kyllä liian vähän lastemme kanssa tekemisissä kun asuu saman matkan päässä. Näkee lapsiamme siis muutaman kerran vuodessa, pääasiassa juhlissa.

Minulla ja vanhemmillani on ollut vähän sellainen riippuvuussuhde toisiimme... Mutta yritän nyt pyristellä terveellä tavalla irti. Olisin ehkä onnistunutkin, mutta emme olisi oikeasti kyllä selvinneet jos vanhempani eivät olisi auttaneet. Jos joku ei ole tekstiäni lukenut, niin se, mikä harmittaa on, että minulle tulee tunne, niin kuin he olisivat joutuneet vuokseni uhrata kaiken ja koska en ole sitä apua pyytänyt siksi, että haluan kampaajalle tai illanviettoon tai muuta, niin se syyllistäminen vaikeasta elämäntilanteesta ottaa päähän.

Parisuhteemme on kärsinyt elämänkriiseistä. Olisi hyvä, jos saisimme yhteistä aikaa jonkin verran joskus, vaikka kahden-kolmen kuukauden välein päästäis vaikka elokuviin tms. Kun kysyin tästä äidiltäni, vastaus oli, että: eikö me muka olla jo autettu... Eli se siitä.

Ystäväpiirimme koostuu siis sellaisista ihmisistä, joilla on isovanhemmat paljon enemmän lasten kanssa VAPAASTA TAHDOSTAAN tekemisissä. Olen vain ollut ihmeissäni asiasta. Ei muuta.

 

Tuleeko siis mielestäsi aina valmistautua pahimpaan? Eli kun ostimme talon, meidän olisi pitänyt tietää, että joudumme tehdä siihen suuren remontin siksi, että myyjä jätti kertomatta asunnossa olevista rakennusvirheistä joista oli tietoinen? Ja tuleeko valmistautua siihen, että kun tulee raskaaksi, joutuu keskenmenouhan ja lapsen vammaepäilyn vuoksi makaamaan sairaalassa pari kuukautta? Kuuluuko mielestäsi aina valmistautua siihen, että kun tulee raskaaksi, joutuu valmistautua lapsen menettämiseen? Kuuluu siis mielestäsi normaalin raskauteen ja elämään nämä asiat? Että näihin niinku tulis valmistautua etukäteen ja nämä ovat siis syytämme?

Mielestäni olemme kyllä täysin syyttömiä näihin asioihin. Huomaa kyllä, että esim. sinun kaltaisesi ihminen on päässyt elämässään niin helpolla, että ei ole tarvinnut apua pyytää. Jolloin olet voinut olla ja elää ihan itsenäisesti.

Harmittaa vaan se, että vanhempani ovat meille katkeria siitä syystä, että ovat joutuneet auttaa hädän hetkellä. Mielestäni turhaa tällainen vain.

 

Mun lapsella on vaan kaksi biologista isovanhempaa, eli mun isä ja äiti. Kummallakin on uudet puolisot eli tavallaan lapsella on neljä isovanhempaa.

Lapsi on 2v. Mun äiti ja hänen miehensä asuvat tässä samassa rivitalossa ja ovat mulle korvaamaton apu, olen siis yksinhuoltaja. Kun oon iltavuorossa eli 14-21:30, niin äiti tai miehensä hakee lapsen klo 19 hoidosta ja äiti laittaa hänet täällä nukkumaan jne. Isäni ja hänen vaimonsa asuvat 100km päässä, mutta tulevat tänne jos mulla on jotain isompaa eli yön yli kestävää reissua ja lapsi on ollut sielläkin pari kertaa viikonlopun yli.

Vanhempani ja heidän puolisonsa ovat kaikki työelämässä vielä kauan, mutta arkena jos mulla on vaikka lääkäri tms. niin oma mummuni hoitaa lasta. Ei kovin kauan jaksa, mutta parisen tuntia ja on todella mielellään lapsen kanssa

Kovin olen kiitollinen!! :heart:

 

Omat vanhempani asuvat 600km päässä, mutta näemme useita kertoja vuodessa. Äitini käy meillä 3-4 kertaa vuodessa (on yleensä viikon) ja me käymme heillä saman verran. Nyt kun olen äitiyslomalla, niin käymme useammin ja olemme pidempään.

Miehen vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla n. 20km päässä ja heitö näemme viikottain. Vanhempi lapsemme on yleensä kerran viikossa heillä hoidossa ja yötä kerran kuukaudessa tai kahdessa.

Omat vanhenpani auttavat rahallisesti omasta aloitteestaan ja mieheni vanhemmat ostavat vaatteita lapsille myöskin omasta aloitteestaan.

Isovanhemmilla on halu olla lastenlastensa kanssa, meidän lasten ja sisaruksiemme lasten.

Toivon itsekin, että saan auttaa omia lapsiani samalla lailla.

 

Ihana kuulla, että toisilla on hyvät suhteet isovanhempiin ja onnea tällä saralla. Itse asiassa on ihan hienoa lukea tällaisista asioista. Ja mukava, kun osaatte arvostaa apua. Lapsille tosi tärkeää pitää välit isovanhempiin.

 

Isovanhemmat ei vietä lasten kanssa aikaa ilman meitä vanhempia, eli hoitoapua heistä ei ole. Käyvät n. parin kuukauden välein ehkä, me harvemmin käymme heillä mutta juhlissa ym. sitten myös nähdään. Kesällä nähdään mökillä sitten useammin.

Mä tunnustan, että ihan aidosti harmittaa ettei isovanhemmista ole lasten kanssa itsekseen olemaan, välillä olisi hyvä olla joku jolle soittaa jos tarvitsee lastenhoitoapua. Pakottaa en viitsi, mieluummin järkkäilen sitten niin, että aina toinen meistä on lasten kanssa jos toisella on meno kuin vastentahtoisille isovanhemmille lapseni työnnän. Lupauksia hoitoavusta aina tulee mutta lupauksen asteelle ovat aina jääneet.

 

[QUOTE="höh";28550317]Mun isovanhemmat on aikaa sitten jo kuolleet, elävätkö teidän vielä :O No vaikka olisivatkin elossa, niin olisivat reilu 90-vuotiaita, ei heistä olisi enää lapsia hoitamaan...[/QUOTE]

No minulle tuli sama mieleen, jos ihan kirjaimellisesti vastaisin kysymykseen. Vanhempani sen sijaan auttavat joskus mutta harvoin pyydän mitään.

 

Mun äiti paljon mukana. Viikottain. Oleskellaan ihan kaikki yhdessä, harvemmin hoitaa muksuja yksin. Exän porukat ei auttanu ikinä. Nyt niiden on kai pakko.

 

Meillä on pikkuisen yli vuoden ikäinen lapsi ja omien vanhempieni kanssa olemme tekemisissä viikoittain. Vanhempani asuvat noin 10 km päässä ja käymme lähes joka viikonloppu heillä syömässä (perheessäni oli tapana syödä sunnuntailounasta yhdessä ja tapa jatkui senkin jälkeen kun olin muuttanut pois kotoa). Viikolla he hoitavat iltaisin lasta, jos meillä on menoja ja joskus menen itse lapsen kanssa heillä käymään. Vähän aikaa sitten olimme mieheni kanssa vatsataudissa, josta lapsi oli juuri toipunut, joten vanhempani hoitivat illan lasta, että saimme levätä. Lapsi on ollut kerran heidän pyynnöstään heillä yökylässä keväällä ja kesällä menee ainakin kerran myös yökylään, kun vanhemmat tarjosivat minulle ja miehelleni hotelliyön syntymäpäivälahjaksi ja lupautuivat hoitamaan lasta. Molemmat vanhempani ovat vielä työelämässä, joka asettaa rajoitteita hoitamiselle, mutta he ottavat lapsen luokseen mielellään hoitoon aina pyydettäessä ja usein myös tarjoutuvat hoitamaan, jos tietävät, että se helpottaa jotain menoamme. Myös remonttiapua ja rahallista apua olemme vanhemmiltani saaneet. Koskaan eivät vanhempani ole kokeneet, että olisivat jo auttaneet tarpeeksi tai muistuttaneet, kuinka paljon apua olemme heiltä saaneet. He eivät myöskään koe, että lapsenlapsen kanssa ajan viettäminen olisi heiltä jotenkin pois.

Olen todella kiitollinen kaikesta saamastamme avusta ja tiedän olevani todella onnekas, kun isovanhemmat osallistuvat näin paljon elämäämme. Omaan korvaani kuulostaa silti hassulta, että AP:lle valitetaan siitä, että hän ei ole kiitollinen, kun kaikki eivät saa sitäkään. Eivät saakaan ja se on väärin ja toki pitää olla kiitollinen kaikesta saadusta avusta, mutta ei silti minusta kuulosta ihan normaalilta, että isovanhemmat jaksavat kokoajan muistuttaa kuinka paljon ovat jo antaneet. Tai se että he kokevat lastenlasten näkemisen tai edes hoitamisen jotenkin raskaana velvollisuutena.

Mieheni vanhemmat eivät ole hoitaneet lastamme kertaakaan ja nähneetkin aika harvoin, itse kokisin tämän todella ahdistavana, jos omat vanhempani eivät olisi niin tiiviisti osa elämäämme. Nykyisellään olen hyväksyny tilanteen ja olen onnellinen siitä, että toisen puolen isovanhemmat osallistuvat paljon. Jotkut ihmiset eivät ole joko lapsirakkaita tai kokevat muiden asioiden olevan tärkeämpiä ja sille ei mahda mitään.

 

Taitaa olla isovanhemmat vähän sekaisin tässä ketjussä, varmaan lapsen isovanhempia ap tarkoitti eikä vanhempien isovanhempia, vaikka otsikko niin väittääkin. Itse en ainakaan oleta, että isoisovanhemmat lapsia enää hoitavat, eivät ainakaan meillä, useimmat heistä ovat jo mullan alla.

Meillä mun äiti auttaa ja hoitaa meidän lapsia kun on tarvetta ja itse omilta menoiltaan pääsee hoitamaan. Hakee päiväkodista, ottaa yökylään ja viettää aikaa lastenlasten kanssa mm. yhteisellä mökillä. Miehen isä käy lasten synttäreillä, mutta eipä sitten muuta. Ei ota yökylään, eikä lapset varmaan menisikään sen puoleen, koska eivät tunne oloaan tutuksi ja turvalliseksi isoisän kanssa, kun näkevät niin harvoin. Onneksi on edes yksi mummi lähellä.

 

Tällä kesällä syntyvällä lapsella (esikoinen) ei ole ainuttakaan isovanhempaa. Ei myöskään yhtään tätiä, setää tai enoa. Serkkujakaan ei varmaan synny, kun kaikki mahdolliset sis

 

[QUOTE="vieras";28552210]Tällä kesällä syntyvällä lapsella (esikoinen) ei ole ainuttakaan isovanhempaa. Ei myöskään yhtään tätiä, setää tai enoa. Serkkujakaan ei varmaan synny, kun kaikki mahdolliset sis[/QUOTE]

Ja lähti etukäteeen.

, kun kaikki mahdollisuudet sisarten saada lapsia on jo ohi (lähes viisikymppisiä kaikki).

 

Tavataan monta kertaa viikossa. Asutaan vanhempieni kanssa lähekkäin. Mummi katsoo lapsia tarvittaessa ja ottaa kylään muutenkin, koska nauttii muksejen seurasta. Yleensä tulee meille yökylään jos miehellä ja mulla iltamenoa, reissua tms. 3v on ollut ehkä 5 kertaa mummolassa yötä, 6v on kerran parissa kuussa, yleensä ihan muuten vaan. Ihanat isovanhemmat!

 

[QUOTE="jeps";28552399]Tavataan monta kertaa viikossa. Asutaan vanhempieni kanssa lähekkäin. Mummi katsoo lapsia tarvittaessa ja ottaa kylään muutenkin, koska nauttii muksejen seurasta. Yleensä tulee meille yökylään jos miehellä ja mulla iltamenoa, reissua tms. 3v on ollut ehkä 5 kertaa mummolassa yötä, 6v on kerran parissa kuussa, yleensä ihan muuten vaan. Ihanat isovanhemmat![/QUOTE]

Niin ja miehen vanhemmat ovat sairaita ja iäkkäitä, joten hoitosuhde toimii toiseen suuntaan. Ihania ovat hekin, mutta esim muistisairauden vuoksi eivät samalla tavalla lasten elämässä, kuin minun vanhempani.