Kysymyksiä

Mä en voi käsittää että mä elän taas tätä elämää josta mä kerran onnistuin pakenemaan. Hain syytä itsestäni jo silloin, mutta vielä enemmän nyt kun jo toisen kerran lankean samaan ansaan. Miksi mä haen itselleni tämmöistä elämää? Minkä takia onnistun rakastumaan aina uudelleen hirviöihin? Onko mussa joku leima otsalla, jonka näkevät vain psykopaatit?

Miksi on niin kauhean vaikea ymmärtää mitä mulle tapahtuu? MÄ tiedän sen, mutten suostu uskomaan sitä? Miksi mä annan tän kaiken taas tapahtua? Mä en pysty muistamaan kauanko tätä on ollut, koska kaikki alkoi. Sen muistan, että kun rakastuin, mieheni oli täysin erilainen. Ihana, kiltti, hellä, suojeleva, mies suoraan mun päiväunistani. Missä vaiheessa kaikki muuttui? Missä vaiheessa alkoi ivaaminen, julmuus, väkivalta, uhkailu, pelkääminen? Missä vaiheessa petyin ensimmäisen kerran? Ja kauanko tätä jatkui ennen kuin tunnistin jotain tuttua kaikessa?

Miksi tää tapahtuu mulle? Miksi mieheni lopetti rakastamasta minua? Minä halusin tällä kertaa kaiken onnistuvan, kuvittelin kasvaneeni ja viisastuneeni. Kuvittelin että seuraava parisuhde onnistuu, seuraavan eteen teen kaikkeni. Ja niinhän minä tein. Kestin, annoin anteeksi, yritin unohtaa, keskustelin, yritin muuttaa miestäni ja sitten itseäni, yritin luottaa ja ymmärtää. Yritän ymmärtää vieläkin, mutta en millään onnistu siinä. En vaikka luoja tietää miten kovasti yritän.

On vain kysymyksiä ilman vastauksia. Pettymystä. Pelkoa. Surua.

Ja kamalinta on se, että mä epäilen jo itse itseäni. Omaa mielenterveyttäni, omia tunteitani. Mitä jos tää ei olekkaan totta? Jos mä vaan liiottelen asiat? Mitä jos oikea rakkaus on tätä? Pitäsikö mun sittenkin taas ymmärtää, unohtaa ja rakastaa? Jäädä.
 
777
Kuulostaa vähän samalta kun mun tilanne....miksi aina minä joudun pettymään ja sovitteleman? Onko mussa jotain vikaa? Ehei, ansaitsen onnellisen elämän ilman tällaisia ajatuksia, me kaikki ansaitsemme. Myös sinä. Jos vain jatkuvasti joudut miettimään noita asioita, tiedät että miehesi on sinulle väärä. Täytyy olla. Jatka elämää ja turvaa Jumalaan. Sitä kautta vain löydät onnen.
 
Oletko vahva luonne? Hakeutuuko seuraasi "mammanpojat", jotka todellisuudessa eivät osaa kantaa vastuuta ja olla vastuuntuntoisia kaikissa asioissa. Hakevat varaäitiä itselleen ja projisoivat kaikki ongelmansa sinuun?
Hyvin usein näiden miesten oma äiti on vahvaluonteinen, joka lähestulkoon määrää miten asiat "saa" ajatella tai miten "saa" toimia jossakin tilanteessa. Vahvaluonteinen äiti siis haluaa hallita kaikkea mitä erinäisimmin keinoin. Se voi ilmetä haluna osallistua teidän elämään lapsenlasten kautta, manipulointina ja provosointina sinua vastaan yms, yms...variaatioita voi olla "yksi ja miljoona". Myös kotoa opitut roolimallit vaikuttaa siihen miten mies kohtelee sinua.

Auttaisko nämä sinua löytämään ratkaisun, miksi tietyn tyyppiset miehet hakeutuvat seuraasi. Nämä nyt eivät välttämättä ole ainoita mahdollisia ratkaisuja ongelmaasi, mutta ehkä miettimisen arvoisia vaihtoehtoja.
Tsemppiä joka tapauksessa. :flower:
 
Kohtalontoveri

Jos rakastat miestä kannattais ehkä ottaa yhteyttä perheneuvolaan ja mennä sinne apua saamaan. Mieskin voi muuttua jos haluaa.
Mun mies onnistui lopettamaan väkivallan (myös perheneuvolan avuin) mentyäni turvakotiin. Meillä tehtiin mun ideasta ja aloitteesta väkivallattomuussopimus.

Pystyttekö puhumaan asiasta yhdessä ?
Onko miehesi mustasukkainen.

Näen, että sulla on hätä ja haluaisin auttaa jotenkin.

 
Omasta mielestäni en ole mitenkään vahva luonne. Parisuhteessa en halua olla se joka määrää kaapin paikan, mutten myöskään se joka on kynnysmattona. Haluan parisuhteen jossa molemmat on samalla "viivalla". Nämä miehet ovat kyllä olleet vastuuttomia, mutta "mammanpoikia"?? En usko. En ole huomannut äitiensä yrittävän hallita poikiaan. Enemmänkin pojat ovat yrittäneet hallita äitiään :\|

Perheneuvola olisi varmaan hyvä paikka jos mieheni myöntäisi olevansa jossain asiassa väärässä tai että hän on tehnyt virheen. Olen yrittänyt keskustella, mutta keskustelut ovat joka kerran samanlaisia; minä puhun, kyselen ja yritän ymmärtää. Mies murahtelee vain "en tiedä" tai heittää vastakysymyksiä. Hän ei suostu paljastamaan mitään ajatuksiaan tai tunteitaan. On niin kertakaikkisen uuvuttavaa "keskustella" ihmisen kanssa joka ei keskustele.

Mieheni mielestä kaikki viat ovat minussa, joskaan en sitä hänen mielestään myönnä. Hänen mielestään kuvittelen olevani täydellinen. Mitä en tietenkään ole ja sen hänelle monesti sanonutkin. Ja taas, kun yritän häneltä kysyä että mitä vikaa hänessä itsessään omasta mielestään on, niin enpä saa vastausta. Korkeintaan saattaa tuhahtaa että "kaikkihan mun syytä on, niinkuin aina" Keskustele sitten siinä avoimesti ja asiallisesti :headwall:

Mieheni on mustasukkainen, ihan liikaakin. Miehen mielestä mä olen niin ihmeellinen olento että pystyn pettämään ja petänkin häntä vaikka olisin ihan yksin kotona taikka vanhempieni luona käymässä.. itse hän ei tietenkään petä mua, vaikka on öitä pois kotoa tai viihtyy paremmin ravintoloissa kuin kotona kanssani :headwall:

Mä olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Väsynyt siihen miten mussa on aina kaikki vika eikä hän ole koskaan tehnyt mitään mistä hänelle sanon. Oikeasti tässä alkaa jo oma mielenterveyskin pettämään, kun toinen kerta toisensa jälkeen mitätöi mun kokemukset ja tunteet... :(

 
raparperi
Ensinnäkin ...miehellä on huono itsetunto.Näinhän kaikissa artikkeleissakin lukee kun koittaa kaiken vierittää sinun syyksesi.
Tuo mustasukkaisuuskin liittyy juuri huonoon itsetuntoon.

Toiseksi,mies uskottelee jo itselleenkin että hypit vieraissa koskaluultavasti itse tekee sitä ja näin ollen koittaa saada huonoa omaatuntoansa hiljenemään.

Kolmanneksi ...Älä tuhlaa elämääsi moiseen mieheen.
 
Sielu haavoilla
Voimaa sulle :hug:
Täällä ei olla edistytty paljoakaan... :(
Mutta katsotaan huomiseen.
Pysyn yhä vakaasti päätöksessäni, tämä sai olla viimeinen kerta!!!
Mutta onhan asioita kuitenkin selvitettävä.
Mies toivoo tämän taas painuvan "unholaan", kunnes taas aloittaa seuraavan kerran. Ehkä jo huomenna, tai ensi viikolla. Tai ehkä vasta kuukauden päästä.
"Sehän riippuu vain siitä milloin minä teen hänen mielestään jotakin väärin"
Näin se menee. Silloinhan olen ansainnut kuulla kunniani. Ja saan syyttää itseäni!
VÄÄRIN! Pelko saa loppua!!!!
 
Sielu haavoilla
\
Alkuperäinen kirjoittaja 16.11.2004 klo 17:07 Ofelia kirjoitti:
Perheneuvola olisi varmaan hyvä paikka jos mieheni myöntäisi olevansa jossain asiassa väärässä tai että hän on tehnyt virheen.

Mieheni mielestä kaikki viat ovat minussa, joskaan en sitä hänen mielestään myönnä. Hänen mielestään kuvittelen olevani täydellinen. Mitä en tietenkään ole ja sen hänelle monesti sanonutkin. Ja taas, kun yritän häneltä kysyä että mitä vikaa hänessä itsessään omasta mielestään on, niin enpä saa vastausta. Korkeintaan saattaa tuhahtaa että "kaikkihan mun syytä on, niinkuin aina" Keskustele sitten siinä avoimesti ja asiallisesti

Mä olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Väsynyt siihen miten mussa on aina kaikki vika eikä hän ole koskaan tehnyt mitään mistä hänelle sanon. Oikeasti tässä alkaa jo oma mielenterveyskin pettämään, kun toinen kerta toisensa jälkeen mitätöi mun kokemukset ja tunteet... :(

Lainattu teksti voisi olla minun kirjoittamani! 100%!!!!
Nappiin!
 
elämän kaipuu
Hyvä Ofelia, meitä "kohtalonsiskoja" tuntuu olevan kai liiankin kanssa. Onko täydellisiä, onnellisia avioliittoja, joissa mies huomioi vaimoaan, riitoja ei ole jatkuvasti? Ehkä ei täydellisiä. Itse kaipaisin kuitenkin tasapainoa elämään, sellaista mielenrauhaa, että ei tarvitsisi joka päivä pohdiskella, miten osaa olla, ettei tule taas riitaa kaikesta pienestäkin. Olisipa se viisasten kivi, joka auttaisi. Itse olen sanonut miehelleni, että minua loukkaa, kun hän kiroilee ja puhuu rumasti minulle. Kun riidelläänkin, en halua tietentahtoen loukata toista, vaikka ehkä välillä loukkaankin..Miksi mies, johon rakastuin aikanaan, ja jota vieläkin rakastaa, haluaa loukata minua? Ei lyö, mutta pahimmillaan heiluttaa nyrkkiä kasvojeni edessä, se loukkaa yhtä paljon kuin lyöminenkin. Luulisi, että ihmiset jotka ovat tietentahtoen avioliittoon menneet, tukisivat, auttaisivat ja rohkaisisivat toisiaan elämässä. Sitä toivon omaan elämäänikin, ja jaksan aina uskoa, että se päivä vielä tulee, kun miehenikin toivoo samaa asiaa. Odotankohan turhaan..
 

Yhteistyössä