Kuumeen katoaminen?

Alkuun jo kerran tälle palstalle postaamani vastaus, josta tilanne siis muuttunut radikaalisti.. Ja nyt sitten apua.


17.10.10 15:54:
"Olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, eli kuumottelee, mutta mies haluaa odottaa (mutta mitä, minä en tiedä, ja hän ei osaa sanoa).

Olemme seurustelleet viitisen vuotta, asuneet vuoden verran omassa kodissa, jossa tarkoituksella tilaa myös lapsille. Olemme molemmat vakkariduunissa, rakastan häntä ja hän minua, siispä "perusasiat kunnossa".

Tavatessamme olen sanonut, etten halua heti lapsia, mutta aikaa on kulunut ja kuumottelut alkaneet, luonnollisesti. Aina on ollut jokin syy, ettei "vielä". Asiasta ei ole kovin paljon puhuttu, ehkä kerran 2 kk:n aikana viimeisen kolmen vuoden aikana, viimeisen vuoden aikana ehkä kerran pari kuussa, olen yrittänyt välttää sitä painostusta.

Täytän ensivuonna kolmekymmentä, ja mies on nelisen vuotta vanhempi, ja myös hänen ystävänsä ovat kaikki jo perheellisiä, kuten pikku hiljaa myös minunkin. Olen sanonut hänelle, että haluaisin naimisiin ennen kuin saisimme perheenlisäystä (hitusen vanhanaikaista ehkä, tiedän) mutta tällä hetkellä ei ole enää väliä... Mitä enemmän asiasta puhun, sitä kielteisemmäksi hän muuttuu =/"

Ja nyt... mies yllätti kosinnalla :heart: vuodenvaihteessa, ja häitä juhlitaan nyt kesällä. Hän kertoi tosissaan ajatelleensa lapsia ja tulevaisuutta, ja haluaa tehdä kuten minä haluan, eli naimisiin ja yrittämään lasta. Häät on hoidossa, niistä sen suurempaa stressiä en ottanut ja kaikki pitäisi siis olla kunnossa. Mutta.

Se pieni vauvakuume, mikä on ollut taustalla jo pidemmän aikaa, on kadonnut? Vauvat on ihan jees mutta kun ajattelen mahdollista raskautta, iskee paniikki > ei vielä... Järkevästi ajatellen olen onnellinen, mutta enemmän paniikissa kuin onnellinen. Onko tää normaalia???

Mies on vauva-asiasta jopa innoissaan, enkä ole suoraan sanottuna uskaltanut sanoa sanoa hänelle yhtään mitään :ashamed:

 

kyllä mä varmaan tuossa iässä jo vauvoja haluaisin. olen siis nyt 20v. saattaahan olla että jos odottaa vielä muutaman vuoden ja tuleekin lapsettomuusongelmat julki, niin saattaa kestää vielä pitempään saada lapsia...

mikä suhde se sellainen on jossa ei voi sanoa miehelle mitä ajattelee?

 

kyllä mä varmaan tuossa iässä jo vauvoja haluaisin.

Moni muukin varmaan niitä lapsia haluaa, minäkin jollakin tavalla, mutta kun sitä rupean enemmän miettimään, tulee jokin stoppi. Eikö kenellekään muulle ole käynyt näin?

mikä suhde se sellainen on jossa ei voi sanoa miehelle mitä ajattelee?

Huisi hippu, sellainen suhde ei ole toimiva. Minä voin sanoa, mutten halua, siinä on vissy ero

Haluan tätä asiaa miettiä itsekseni, etten nyt mene toisen innostusta torppaamaan kenties väliaikaisen syyn takia.

 

Eikä miehelle puhuminen tässä ollut se pointti, vaan tuo uuden oudon tunteen ilmestyminen. Uskalaa sana alkuperäisessä postauksessa on aika vahvasti sanottu, mutta sitä sen enempää en jaksa vatvoa.

 

Ihan tervettä mun mielestä tuntea pelkoa koska nyt se yrittämisen aloittaminen on tavallaan virallista. Jos päätätte yrittää todella, mielialat tulee vaihtelemaan pakokauhusta todella kovaan vauvan kaipuuseen ja tervettä on tunnustaa ne tunteet itselle ja miksei miehellekkin kunhan osaa selittää ne oikein. Ei kannata potea syyllisyyttä tunteistaan.

 

minustakin nuo on ihan normaaleja, mutta, jos käykin niin, ettei sitä vauvaa tuu 1 tai 3 yrityskierrosta, olen varma, että tiedät mitä haluat! eli sitten ei ole enää millään muulla mitään merkitystä ja pelot on hävinnyt, ainaki siihen asti kunnes plussa pärähtää eli mä olen melko varma, jos teillä nyt alkaa yritys kohta puoleen ja tärppi ei käykkään heti, niin sinun mielesi muuttuu niin radikaalisti, että olet valmis antamaan mitä vaan sen eteen, ja sitten saattaa taas tulle fiilis ettei olekkaan varma, mutta minusta ne kuuluu tähän yrittämisen meininkiin! eli nuo on aivan normaaleja tuntemuksia, mutta jos olet nyt aivan varma siitä, ettet haluakkaan lasta vielä, niin olisiko korkea aika avata suu ja sanoa siitä myös miehelle?

 

Kiitos vastauksista.Ehkä se sitten tästä selkiytyy kun aikaa kuluu. Olen jutellut lisääntyneiden ystävieni kanssa, ja kyllä se vähän harmittaa ettei sellaista hillitöntä vauvakuumetta ole tullut ikinä Kaikki on jotenkin niin täpinöissään jne, u know

 

Mä olen kanssa vähän vajaa kolmekymppinen. Oon ihmetelly jo useamman vuoden, että koska ihmeessä se vauvakuume oikein tulee. Nyt se sitten tuli muutama kuukaus sitten ja ollaan päätetty alkaa yrittämään, mutta mua hirveesti pelottaa, että muakin alkaa epäilyttämään koko homma kuten sinuakin. Mä luulen että tää on jonkin asteista sitoutumispelkoa meillä kummallakin, yleensä miehillä tavattua parisuhdemahdollisuuden edessä. Tottakai se kokonaan uusi elämä voi saada aikaan paniikinomaisia tunteita ja oon tässä kelannu, että se on varmastikin aivan normaalia. Varsinkin jos on vähääkään epäileväisempi ja asioita paljon pohtiva luonteeltaan. On mullakin ollu tässä niitä hetkiä useammankin kerran, että oon epäilly koko vauvakuumeen olleen vaan jotain hetken mielenjohdetta. Mutta aina se on tullut takaisin. Eiköhän se sullakin tule vielä jossain vaiheessa jos se on jossain vaiheessa käynyt jo mielessä. Tuskin kukaan on alunperin ollut tunteistaan niin varma että "nyt olen ihan satavarma tästä asiasta enkä tulee koskaan muuttamaan mieltäni". Mielipiteen muuttaminen on yksi ihmisluonnon perus ominaisuuksista. Naisilla taitaa olla vielä vähän enemmän kuin miehillä Ja siis mäkin oon epäillyt tota mun vauvakuumeen astetta monen monituista kertaa, miettinyt usein että "haluanko mä tätä niin paljon kuin muut vauvakuumeilijat". Mutta suosittelisin että puhut miehesi kanssa ja teette sitten yhdessä sellaisen päätöksen, ettei kummankaan tarvitse hylätä täysin omaa mielipidettään ja haavettaan. Kompromisseistahan parisuhde aika suureksi osaksi koostuu.