Alkuun jo kerran tälle palstalle postaamani vastaus, josta tilanne siis muuttunut radikaalisti.. Ja nyt sitten apua.
17.10.10 15:54:
"Olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, eli kuumottelee, mutta mies haluaa odottaa (mutta mitä, minä en tiedä, ja hän ei osaa sanoa).
Olemme seurustelleet viitisen vuotta, asuneet vuoden verran omassa kodissa, jossa tarkoituksella tilaa myös lapsille. Olemme molemmat vakkariduunissa, rakastan häntä ja hän minua, siispä "perusasiat kunnossa".
Tavatessamme olen sanonut, etten halua heti lapsia, mutta aikaa on kulunut ja kuumottelut alkaneet, luonnollisesti. Aina on ollut jokin syy, ettei "vielä". Asiasta ei ole kovin paljon puhuttu, ehkä kerran 2 kk:n aikana viimeisen kolmen vuoden aikana, viimeisen vuoden aikana ehkä kerran pari kuussa, olen yrittänyt välttää sitä painostusta.
Täytän ensivuonna kolmekymmentä, ja mies on nelisen vuotta vanhempi, ja myös hänen ystävänsä ovat kaikki jo perheellisiä, kuten pikku hiljaa myös minunkin. Olen sanonut hänelle, että haluaisin naimisiin ennen kuin saisimme perheenlisäystä (hitusen vanhanaikaista ehkä, tiedän) mutta tällä hetkellä ei ole enää väliä... Mitä enemmän asiasta puhun, sitä kielteisemmäksi hän muuttuu =/"
Ja nyt... mies yllätti kosinnalla :heart: vuodenvaihteessa, ja häitä juhlitaan nyt kesällä. Hän kertoi tosissaan ajatelleensa lapsia ja tulevaisuutta, ja haluaa tehdä kuten minä haluan, eli naimisiin ja yrittämään lasta. Häät on hoidossa, niistä sen suurempaa stressiä en ottanut ja kaikki pitäisi siis olla kunnossa. Mutta.
Se pieni vauvakuume, mikä on ollut taustalla jo pidemmän aikaa, on kadonnut? Vauvat on ihan jees mutta kun ajattelen mahdollista raskautta, iskee paniikki > ei vielä... Järkevästi ajatellen olen onnellinen, mutta enemmän paniikissa kuin onnellinen. Onko tää normaalia???
Mies on vauva-asiasta jopa innoissaan, enkä ole suoraan sanottuna uskaltanut sanoa sanoa hänelle yhtään mitään :ashamed:
17.10.10 15:54:
"Olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, eli kuumottelee, mutta mies haluaa odottaa (mutta mitä, minä en tiedä, ja hän ei osaa sanoa).
Olemme seurustelleet viitisen vuotta, asuneet vuoden verran omassa kodissa, jossa tarkoituksella tilaa myös lapsille. Olemme molemmat vakkariduunissa, rakastan häntä ja hän minua, siispä "perusasiat kunnossa".
Tavatessamme olen sanonut, etten halua heti lapsia, mutta aikaa on kulunut ja kuumottelut alkaneet, luonnollisesti. Aina on ollut jokin syy, ettei "vielä". Asiasta ei ole kovin paljon puhuttu, ehkä kerran 2 kk:n aikana viimeisen kolmen vuoden aikana, viimeisen vuoden aikana ehkä kerran pari kuussa, olen yrittänyt välttää sitä painostusta.
Täytän ensivuonna kolmekymmentä, ja mies on nelisen vuotta vanhempi, ja myös hänen ystävänsä ovat kaikki jo perheellisiä, kuten pikku hiljaa myös minunkin. Olen sanonut hänelle, että haluaisin naimisiin ennen kuin saisimme perheenlisäystä (hitusen vanhanaikaista ehkä, tiedän) mutta tällä hetkellä ei ole enää väliä... Mitä enemmän asiasta puhun, sitä kielteisemmäksi hän muuttuu =/"
Ja nyt... mies yllätti kosinnalla :heart: vuodenvaihteessa, ja häitä juhlitaan nyt kesällä. Hän kertoi tosissaan ajatelleensa lapsia ja tulevaisuutta, ja haluaa tehdä kuten minä haluan, eli naimisiin ja yrittämään lasta. Häät on hoidossa, niistä sen suurempaa stressiä en ottanut ja kaikki pitäisi siis olla kunnossa. Mutta.
Se pieni vauvakuume, mikä on ollut taustalla jo pidemmän aikaa, on kadonnut? Vauvat on ihan jees mutta kun ajattelen mahdollista raskautta, iskee paniikki > ei vielä... Järkevästi ajatellen olen onnellinen, mutta enemmän paniikissa kuin onnellinen. Onko tää normaalia???
Mies on vauva-asiasta jopa innoissaan, enkä ole suoraan sanottuna uskaltanut sanoa sanoa hänelle yhtään mitään :ashamed: