Kuolemanväsynyt rv 36+risat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja väsynyt ja neuvoton..
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

väsynyt ja neuvoton..

Vieras
Olen r-viikolla 36+3. Olen koko viikon ollut todella todella väsynyt. Joka päivä tuntuu että saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä koska olen niin väsynyt.. en tiedä itkisinkö vai nauraisinko, lähinnä olen itkenyt ja raivonnut koska hermo ei kestä kun olen niin väsynyt. Alan olla täysin kyllästynyt tähän raskaana olemiseen, odotan sitä hetkeä kun pääsen mahasta eroon.
Tämä on toinen raskauteni. Esikoista odottaessa sai enemmän levätä, mutta nyt tuntuu etten ole saanut levätä yhtään. Yöt saa nykyään aika hyvin nukuttua kun esikoinen ei koko ajan heräile, mutta vessassa täytyy ravata n.5krt yössä. Muuten nukun suht hyvin. Päikkärit otan joskus jos ehtii, yleensä täytyy tehdä ruokaa tms kun esikoinen on päikyillä kun saa rauhassa tehdä eikä tarvitse samalla vahtia ja komentaa.
Mies on paljon pitkiä päiviä töissä, toinen mummu ei ole kuvioissa mukana ja toisella on paljon omaa tekemistä, eli en saa esikoista oikeastaan minnekkään hetkeksikään hoitoon edes pariksi tunniksi että saisin hetken hengähtää.
Itse on tietysti raskaaksi hankkiuduttu, siis yhteistuumin miehen kanssa että ei kai pitäisi valittaa mutta aloin miettiä, onko tämä normaalia että välillä tuntuu että oikeasti kuolen kun olen niin väsynyt. Syön rautaa purkista, hb siinä 120 vähän alle että ei ole siitä varmaan kyse..Olen vaan alkanut miettiä että miten ihmeessä jaksan olla vauvan kanssa kun hän syntyy, kun olen jo valmiiksi niin poikki että tuntuu että kohta naksahtaa päässä. Ja sehän on yhtä yövalvomista alkutaival ja päivät pitää peuhata villin esikoisen kanssa,...
Miten te joilla on kaksi alle kaksivuotiasta, jaksatte, piristyykö sitä kun saa raskauden ohi ja kantaa vaan omaa kehoaan... kiinnostaa tietää miltä tuntuikaan olla "ei raskaana".. en muista miltä tuntui kun esikoinen syntyi... olin tosi kipeä vaan synnytyksen jäljiltä etten kai tässä maailmassa ihan heti vaan jossain pilven reunalla... ajatus ei enää kulje eikä järki liioin... voikohan neuvolasta saada jotain apua...
 
Voi sinua, oletpa tilanteessa. Puhu neuvolassa, kyllä niiden pitäisi auttaa. Ainakin sieltä pitäisi saada tukea ja keskusteluapua.

Lisäksi kyllä ottaisin tilanteen mahdollisimman rauhallisena hetkenä esille miehen ja mummon kanssa. Riitelemään ei kannata lähteä, se vie sinulta voimia entisestään. Mutta kyllä sinun pitäisi saada apua lähipiiriltäkin, ei äitiysloma ole tarkoitettu orjatyöhön. Tuossa vaiheessa tarvitset omaa aikaa, lepoa ja virkistävää toimintaa, yllättävän pienikin auttaa, kun saat hieman aikaa ihan itsellesi, vaikka rentoutumishetkeen päivittäin.

Kannattaa myös yrittää laskea omaa rimaa. Sinulla on nyt poikkeustilanne. Mitä todennäköisimmin sinä tai esikoisesi ette kuole tai traumatisoidu, vaikka söisitte normaalia enemmän eineksiä ja vaikka koti ei loistaisi puhtauttaan. Itselläni ainakin auttaa todella paljon, kun nukun lähes päivittäin päiväunet esikosien kanssa. Itseasiassa lähtisin siitä, että tärkeintä on, että te kaksi pysytte hengissä ja sinä järjissäsi ja sinulla on riittävästi voimavaroja synnyttämiseen. Kaikesta muusta voi tinkiä. Luulisi, että se mieskin ymmärtää ja osallistuu, kun vain saa tilanteen rehellisesti selville.

Voimia sinulle! Yritä uskoa siihen, että tilanne ei ole toivoton. Eiköhän miehesi halua lasta ihan yhtä paljon kuin sinäkin, joten eiköhän hänkin halua sinun jaksavan ja ole valmis auttamaan.
 
Voi kysyä oman paikkakuntasi perhetyöstä apua.Ilmeisesti sekin toimii neuvolan kautta.Mutta eräs tuttavani tekee perhetyötä jossa käydään lapsiperheissä,vanhusten ja vammaisten luona jne.Myös sinun perhetilanteesi kuulostaa tuttavani asikaspaikalta.
 
minulla oli sama ongelma, eikä ketään - ei siis yhtään ketään - jolta olisi apua voinut pyytää. Omat vanhempani ovat poissa laskuista (isällä on paha psyykkinen sairaus ja alkoholismi, hän on väkivaltainen ja arvaamaton) ja toisen puolen isovanhemmista isä on vaarallinen, ts. kiinnostunut pienistä lapsista "vääränlaisesti". Minulla ei siis käytännössä ole lapsilla isovanhempia ollenkaan eikä hoitoapua sitä myötä lainkaan. Asun kaukana muista sukulaisistani, eli olen vieraalla paikkakunnalla (=ei syntymäpaikkakunta) ilman tukiverkkoja.

Minulla ei ole mitään muuta neuvoa valitettavasti annettavana kuin se, että pidä miehen kanssa kriisipalaveri, sovitte siitä että käyt yksin muutamana iltana (väh. 2-3 krt/vko) pari tuntia harrastamassa jotain. Vaikka sitten shoppailua, kirjastossa, elokuvissa tai jotain. Itse harrastin urheilua aivan synnytykseen asti joten sain sitä kautta purettua turhautumista ja itse asiassa siitä väsymykseen sai apua siten, että treenin jälkeen nukutti hyvin. Teimme myös niin että mies muutti esikoisen kanssa toiseen huoneeseen nukkumaan joten sain yön paremmin nukuttua.

Kun toinen lapsi syntyi, esikoinen oli 1v8kk, ja alku oli tietenkin kahden kanssa melko "haastavaa" jos kauniisti sanon. Hoitoapua ei siis minkäänlaista mistään, ja miehen palattua töihin olin kyllä jo vähän että "ranteet auki", kun kaikki takkusi. Sitten, pikkuhiljaa, parin kuukauden päästä alkoi helpottaa, ja vaikka raskasta on vieläkin (vauva reilut puoli vuotta nyt) niin nyt jo jaksaa olla lasten kanssa ja iloita niistä. Meillä ehdottomasti parhaat ratkaisut ovat olleet ne, että mies ja esikoinen muuttivat pysyvästi pois makuuhuoneesta (nukun siellä vauvan kanssa, eli joudun heräämään vain vauvan ähinöihin, en enää miehen ja esikoisen kuorsaamiseen) ja se että käyn 3-4 krt viikossa treenaamassa.

Minulla on neuvolasta sanottu että "luo niitä verkostoja" ja "etsi äitiseuraa", mutta nämä asiat eivät niin vaan käskemällä tapahdu. Minulla on pari hyvänpäivän äitituttua mutta ei ketään sellaista jonne voisi tuupata lapset hoitoon. Olenkin orientoitunut siihen että seuraavaan viiteentoista vuoteen minulla ei tule olemaan ainuttakaan kahdenkeskeistä vapaahetkeä mieheni kanssa. Kuulostaa varmaan pahalta, mutta kun itse ottaa sen asenteen että minulla nyt vaan on paska tuuri isovanhempien kanssa ja näillä korteilla pelataan mitkä on annettu, niin jotenkin sitä ihminen vaan taipuu ja pystyy ihmeisiin.

Kolmas lapsi on suunnitteilla vielä joskus myöhemmin, mutta isommalla ikäerolla. Koska tosiaan hoitoapua ei ole eikä tule olemaan koskaan, niin ei kannata itseään piiputtaa loppuun sillä että heti perään tekisi kolmannen.

Tsemppiä sinulle, eihän se paljon lohduta, mutta kohtalotovereita löytyy kyllä!
 
ai niin, äskeiseen tekstiini vielä lisäys: kun kysyin oman paikkakunnan perhetyöstä voisiko saada kodinhoitajaa edes joskus lapsenhoitoavuksi niin sanottiin että "ei voi, tarkoitus on että tällaisissa tilanteissa käytetään isovanhempia avuksi". Kun sitten selitin että isovanhemmat asuvat muualla ja ovat vaarallisia, niin sanottiin että "voi voi miten ikävää, mutta tällaiset ohjeet meillä nyt vain kunnassa on annettu".

Eli se siitä, että suomessa saisi apua tarvitseva lapsiperhe kunnalta jotain apua....
 
Minusta apua kannattaa ainakin aktiivisesti etsiä ja pyytää, ei kannata heti luovuttaa, vaikka tietysti joillain paikkakunnilla avun saaminen voi olla vaikeampaa kuin toisilla. Esimerkiksi kuntien ohjeet voivat erota toisistaan. Samoin kannattaa selvittää mahdolliset NNKY:n, MLL:n ja muiden vastaavien palvelut, esimerkiksi meillä neuvolan ilmoitustaululla on useampikin ilmoitus saatavilla olevasta avusta, äitipiireistä, perhekerhoista ja muusta vastaavasta. Sekin voi jo osaltaan helpottaa, että pääsee näkemään muita äitejä ja lapsia ja heihin voi tutustua ja ehkä saada myös vinkkejä saatavilla olevasta avusta.

Mutta ensimmäisenä kannattaa kyllä minusta rohkeasti pyytää apua mieheltä ja mummolta, ehkä he eivät ole ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Miehen työn pitäisi kyllä pystyä tuollaisessa tilanteessa ainakin jollain tapaa joustamaan ja kiireinen mummokin on aika eri asia kuin vaarallinen mummo tai vaari. Ja sieltä neuvolastakin kannattaa kyllä kysyä apua, tuntuu neuvoloissa olevan ihan hoitajakohtaisiakin eroja, toiset ovat hyvinkin tietäviä ja aktiivisia, toiset vain hoitavat työnsä minimivastuksen kautta.

Täydet sympatiani siis niille, joilla on todella vaikeita tilanteita, mutta minusta alkuperäisen tilanne ei välttämättä - siis enhän voi kaikkea yhden kirjoituksen perusteella tietää - vaikuta niin pahalta, kuin se hänestä itsestään ymmärrettävästi tuossa tilanteessa tuntuu. Tarkoitan siis, että valmiiksi ei kannata heittää hanskoja tiskiin, vaan kannattaa ainakin yrittää saada apua.
 

Yhteistyössä