kun on vain yksi lapsi on kauhea menettämisen pelko.

["vieras"]

ei olisi helpompaa mutta kun on 3 lasta ja yhdelle tapahtuisi jotain, saa edelleen olla äiti. Mutta jos 1 lapsi ja tapahtuu pahaa, mikä sä sitten olet ja minkä vuoksi jaksat

Onko se niin kirkossa kuulutettua, että kuolleen lapsen äiti jaksaisi olla vielä äiti kaikesta huolimatta muille lapsille? Vaikka miten rakastaisi ja haluaisi parasta, suru voi musertaa. Onkai niitä paljon, missä äidistä on tullut kykynemätön huolehtimaan enää mistään, kun se tuska kasvaa niin kovaksi, ettei vaan riitä voimat. Itsekin tiedän kaksi sellaista elämänkohtaloa, toisessa tapauksessa äiti alkoholisoitui ja lapset otettiin lopulta huostaan. Ja yksi mielententerveysongelmainen mummo jonka tunnen , on ollut kuulemma nuoruudessa aivan terve, mutta alkoi saada psykooseja lapsensa kuoltua. Hhäneltä jäi yksi teini-ikäinen poika, josta ei voinut huolehtia sairastuttuaan, mutta tämä aikuinen poika jo nykyisin käy sairasta äitiään katsomassa usein.

 

[noin]

[QUOTE="heips";23530393]Musta ois kalamaa menettää ainokainen, kun ei kukaan enää kutsuisi äidiksi Ei tietenkään toiset lapset korvaa menetettyä, mut kyllä se helpommalta tuntuisi ja elämää olisi pakko jatkaa elossa olevien lasten takia.[/QUOTE]

Näin. Mullakin on 1 eikä edes miestä, joten jos lapselleni sattuisi...ei minulla olisi mitään syytä elää.
Ystävä menetti keskimmäisen kolmesta, sanoi että vain ne 2 lasta auttoivat jaksamaan, pahimmasta toipumaan...

 

[........]

Kiitos vaan, rakastan kaikki lapsiani erittäin paljon. Mutta jos mälläilee ja kieriskelee kuvitelmissa lapsen kuolemasta, niin silloin kyse on PAKKOAJATUKSESTA ja siitä, että ihminen ei kykene olemaan oma itsensä ilman sitä toista ihmistä.

On eri asia pelätä toisen puolesta, kun kärsiä pakkoajatuksista ja piehtaroida kuolemasävyisissä mielikuvissa. Terve rakkaus ei ole sellaista.

Kiitos vaan itsellesi, niin se metsä vastaa kun sinne huudetaan. Edelleen vaikutat töykeältä piehtaroimisinesi ja pakkoajatuksinesi. Puhu vain rumasti, niin saat ihan samalla mitalla takaisin tällä palstalla eikä kukaan ota juttujasi tosissaan.

 

[:(]

Mulla on kaksi lasta, ja tän nuoremman synnyttyä vaikean raskauden jälkeen mulle tuli kauhea menettämisen pelko...Onneksi nyt jo helpottunut. Mutta siis ei musta voi ajatella niin että kun sulla on kaksi lasta niin menettäminen tuntuisi yhtään helpommalta. Ei musta keskenmenokaan tuntunut sen helpomalta nyt 2 lapsen äitinä kuin menetys ennen esikoisen saamista.

 

[takkuinen ameeba]

Jotenkin minä taas ajattelen, että vielä vähemmän jaksaisin ja kestäisin yhden lapsen menetyksen kun on nuo 3 muuta... koska en haluaisi jatkaa ilman jokaista lapsistani, niin mulle olisi suunnilleen rangaistua JOUTUA jaksamaan. Koska mä tiedän itseni, haluaisin vaan maata ja nukkua pois jos yksikin mun lapsistani vietäisi multa. Minä menisin sellaiseen tilaan, ettei musta enää olisi äidiksi.

No, noinhan mä nyt sanon mutta tosiasia on, että en tiedä miten toimisin/käyttäytyisin... enkä toivottavasti koskaan joudu tilanteeseen, että saisin tietääkään. Jokainen noista lapsista on osa mua, kuin palapelin palat. Oli palapelissä sitten kuinka monta palaa tahansa (vaikka vain ne 2, äiti ja 1 lapsi, tai 100) niin palapeli on ikuisesti vajaa jos yksi pala katoaa!

 

[ymmärrän]

koska ei mulla olis elämäniloa enää ollenkaan ilman lapsia

minun isäni oli ainoa lapsi, kuoli 22vuotiaana ja minä olin syntynyt vähän ennen hänen kuolemaansa. Se oli isovanhemmille kova paikka, meinasivat todella seota. Ja sitten kyllä tarrautuivat minuun ja suojelivat ja rakastivat yli äyräiden, pelkäsivät että minutkin menettävät

varmaan noistakin tapahtumista johtuen olen halunnun ja luojan kiitos saanut 4 lasta

 

[fergty]

Kiitos vaan itsellesi, niin se metsä vastaa kun sinne huudetaan. Edelleen vaikutat töykeältä piehtaroimisinesi ja pakkoajatuksinesi. Puhu vain rumasti, niin saat ihan samalla mitalla takaisin tällä palstalla eikä kukaan ota juttujasi tosissaan.

Sinun kielenkäyttösi oli kyllä paljon rumempaa. Kyseenalaistat toisten rakkautta omiin lapsiinsa ja muuta vastaavaa. Minä en kyseenalaistanut kenenkään rakkautta.


Kyllä, nimimerkki "sekaisinko?" on jonkin verran sekaisin ja tuntuu kärsivän pakkoajatuksista. Se ei ole tervettä, joten kyllä hän on jonkin verran sekaisin. Se kuinka paljon pystyy vetistelemään lapsen kuolema-ajatuksella, ei kerro mitään siitä kuinka paljon lastaan rakastaa, ei kerro itseasiassa ollenkaan muuta kuin sen, että ihminen käy läpi itsekästä itsesääliä. Pointti on siinä, että hänelläkin on keinoja saada ne pakkoajatukset hallintaan, nähdä itsensä ja lapsensa yksilöinä ja erillisinä toisistaan, ja aidosti todellisesti rakastaa, ilman riippuvuutta johon sairaalloinen menettämisen pelko kyllä viittaa.

 

[Madicken04]

Olen ehkä tunnevammainen siinä etten koskaan ole tuntenut sellaista hysteeristä tai ahdistavaa pelkoa kenenkään lapsen kuolemasta, sen enempää kuin mistään sikaflunssista tai rokotuksen sivuvaikutuksista. Ne asiat mistä olen ollut huolissani ovat olleet ns.konkreettisia riskejä jotka ihan realistisesti koskettavat perhettämme ja lapsiamme. Olen myös saanut opetella elämään rauhallisena näiden huolien ja pelkojen kanssa.

En myöskää usko lapsen menettämisen useamman lapsen perheessä olevan sen helpompaa muuten kuin sen vuoksi että jäljellä olevat lapset pakottavat pysymään mukana arjessa. Toisaalta siinä saa sitten sen oman surutyön lisäksi tukea lapsia heidän surussaan...

 

[sekaisinko?]

fergty: Ei viesteissäsi mitään rumaa ollut (vaikka joku niistä tuntui hermostuvan), ymmärrän kyllä etten ole aivan terve. Olen sairastanut vuosia masennusta ja menettänyt elämässäni oikeastaan kaiken. Siksi kai olen niin sekavan riippuvainen tuosta ainokaisestani.

 

[Ego]

Joskus tulee mieleen että mitäs jos...eli ainokainen kuolee...ajatus on niin hirvittävä että ei parane sellaisia ajatella, hulluksihan sitä tulee. Niih, mitäs sitten olisikaan elämä ilman lapsia...että mikäs sitä sitten pitää ihmisen täällä maanpäällä kärvistelemässä....Niipä.

 

["vieras"]

Ajattelen niin että kun on useampi lapsi niin siitä on vain pakko nuosta, päästä jotenkin yli ja jatkaa elämää toisten lasten takia, ne pitäisi elämässä kiinni, ja heidän kanssaan voisi elämää sitten jatkaa, vaikka se toki erilaisena jatkuisikin. Ainokaisen menetys olisi musertavaa, miksipäs sitä enää nousisi uuteen päivään....

 

[fergty]

fergty: Ei viesteissäsi mitään rumaa ollut (vaikka joku niistä tuntui hermostuvan), ymmärrän kyllä etten ole aivan terve. Olen sairastanut vuosia masennusta ja menettänyt elämässäni oikeastaan kaiken. Siksi kai olen niin sekavan riippuvainen tuosta ainokaisestani.

Saatko sinä jo jotain ammattiapua?

Eikä minun tarkoitukseni ole sinua loukata. Minä nimittäin tiedän tuon tunteen ihan omakohtaisesti, ja sen että se ei ollut tervettä. Voimia!

 

[sekaisinko?]

Saatko sinä jo jotain ammattiapua?

Eikä minun tarkoitukseni ole sinua loukata. Minä nimittäin tiedän tuon tunteen ihan omakohtaisesti, ja sen että se ei ollut tervettä. Voimia!

Vain lääkitys tällä hetkellä, mieto sellainen. Mielenterveystoimiston jutteluapu on nähty, ei mitään hyötyä.

 

["vieras"]

Silloin, kun toista lasta ei vielä meille oltu suotu, oli joskus mielessä pelko myös siitä, miten sitten käy, jos me vanhemmat kuolemme. Lapsi olisi jäänyt ihan yksin. Nyt, kun on sisarus, jäisi edes joku perheestä jäljelle.

 

["sipsi"]

[QUOTE="vieras";23530655]Silloin, kun toista lasta ei vielä meille oltu suotu, oli joskus mielessä pelko myös siitä, miten sitten käy, jos me vanhemmat kuolemme. Lapsi olisi jäänyt ihan yksin. Nyt, kun on sisarus, jäisi edes joku perheestä jäljelle.[/QUOTE]

Tätä minäkin olen ajatellut Onneksi lapsellani on rakastavia tätejä perheineen...