Kiesus
Tuntuu että tunteet vaihtelee koko ajan, välillä on hyvä fiilis että viimeinkin pääsee eroon ihmisestä, joka on kontrolloinut elämääni monia vuosia, mutta toisaalta on meillä ollut paljon hyviäkin hetkiä.
Luultavasti tämä on toiveajattelua joka heijastuu aiemmista kerroista, mieshän on aina tullut takaisin ennemmin tai myöhemmin. Pää ei suostu sisäistämään ajatusta että toinen on mennyt elämästä lopullisesti pois, eikä paluuta entiseen ole.
Havu - olen ollut suhtessa melkein koko ajan onnellinen vaikka asiat ovat pännineet ja paljon. On vain tullut ajateltua että ei kaikki voi olla helppoa koko ajan. Satunnaiset itkuraivarit ovat tasoittuneet yleensä seuraavana päivänä miehen selitysten jälkeen. Olen myös katsonut osaa ongelmistamme läpi sormien - miehellä on selvä alkoholiongelma, johon on yritetty hakea apua, mutta yksityiset hoitolaitokset ovat olleet liian kalliita, vaikkakin varmasti olisivat onnistuneet hoidossa toisin kuin kunnan terveyskeskus, jossa oli tarjota vain keskusteluaikoja. Alkoholismi on perinnöillinen sairaus ja sitä on hänen suvussaan ollut jo useammassa vaiheessa. Paljon auttoi, kun luin juttuja alkoholismista ja miten läheisten tulisi käyttäytyä helpottaakseen tilannetta. Alholismi on sairaus ja sille ei itse voi yksinkertaisesti joskus mitään, tämän olen oppinut vuosien kuluessa huomaamaan.
Tuntuu epäreilulta, että kaikki ongelmat kasautuvat yhden ihmisen niskaan - alkoholismi, narsismi, taloudelliset vaikeudet ja nalkuttava muija - mutta ilmeisesti ne ovat jotenkin johdannaisia toisiinsa.
Silti, kaikesta huolimatta, voin melkein lyödä vetoa että vaikka kuinka iskostan päähäni suhteemme haittapuolia, jos joskus tulee tilanne että mies haluaa palata yhteen kanssani niin lähden hänen mukaansa. Mukavaa ensimmäiset kaksi kuukautta, sitten iskee arki päin kasvoja.
Täytyisi vain oppia olemaan kerrankin elämässä itsekäs ja tuijottaa vain omaan napaan.
No haloo, jos teillä ei olisi ollut YHTÄÄN hyviä hetkiä, et kai sinä eikä kukaan muukaan olisi tuohon parisuhdehelvettiin lähtenyt ollenkaan.
Ja alkoholismi ei ole sairaus. Että sentään inhoan tuota alkkisten niin rakastamaa tekosyytä juopotella!!!!! Alkoholismiin taipumus periytyy mutta on kyllä täysin oma ja vapaaehtoinen valinta kaataako sitä viinaa alas kurkustaan vai ei. Alkoholismin sairaudeksi nimittäminen nostaa vain kätevästi vastuun alkkiksen omilta harteilta ikäänkuin juopottelu olisi väistämätön juttu jolle juoppo ei itse yhtään mitään voi. Kuinka muuten selität että on ihmisiä jotka lopettavat juomisen koska todella haluavat sen loppuvan ja se myös loppuu? En ole koskaan taas kuullut että esim syöpäpotilas voisi vain yhtäkkiä päättää parantua ja sen myös tehdä. Joten lopettakaa tekosyiden tehtailu juopoille, sen he osaavat kyllä vallan mainiosti itsekin.
Viimeksi muokattu: