Mitäs nyt???
Kiitos tsemppaavista viesteistänne!
Nyt olemme päättäneet katsoa päivä kerrallaan, mitä tapahtuu ja odotetaan esikoisen syntymää ja arjen lähtemistä käyntiin pienen vauvan kanssa. En pakannutkaan tavaroitani, sillä katsoimme parhaaksi, ettei "pakeneminen" auta mitään vaan päin vastoin. Nyt sitten oleilemme melkein kuin ennen, paitsi tietysti esim. suukottelut on jäänyt..
Onneksi olemme pystyneet puhumaan asioista, mutta mitäs nyt... Tiedän, että mieheni on täysin ihastunut tähän aiemmin kertomaani toiseen naiseen (josta KAIKKI ON lähtöisin) ja hän ajattelee tätä. Lupasi kyllä pysyä jatkossa erossa tästä ettei pää "sekoaisi" lisää ja voisi keskittyä nyt vain ja ainoastaan perheeseemme.. Tosin mieheni väkisinkin saattaa töissä törmätä tähän naiseen, joten miten ihmeessä hän voi unohtaa tämän (viettivät yhdessä vappuaattoillankin, jota mieheni kyllä katuu..onneksi eivät kuitenkaan olleet sängyssä, koska se olisi ollut viimeinen niitti!)..
Itse olen jatkuvasti hellyyden kipeä ja haluan uskoa siihen, että ongelmat häviävät kun vauva syntyy, mutta tietenkin pelottaa ettei näin ehkä käykkään..
Mieheni välittää minusta vielä paljon ja lohduttaa jos itken ja olen alla päin, mutta kun haluaisin kokoajan hellyyttä ja silityksiä ja läheisyyttä, vaikka toisaalta olen raivona... Toisaalta tuntuu säälittävältä tämä jatkuva hellyydenkipeys, mutta toisaalta ehkä tämä raskauden loppuaika vaikuttaa tähän herkkyyteen ja toisaalta tietenkin epävarmuus tulevaisuudesta.. Kaikkein eniten tekisi vain mieli käpertyä mieheni kainaloon ja unohtaa kaikki muu..
Mistä tiedän missä mennään, kun kai tässä on vain pakko olla luottavaisin mielin ja antaa ajan mennä? Jos alan kyselemään että ootteko nähny tai vieläkö mietit sitä tms. niin siitähän tulis vaan riitaa ja sittenhän se ainakin ajattelis tätä..
Entä pitäiskö muistella ja puhua miehelle kaikesta hyvästä ajasta mitä meillä on ollut, vai ahdistaako se sitten liikaa, jos on pää muutenkin pyörällä..? Miten saisin mieheni taas tuntemaan rakkautta minua kohtaan vai voinko itse vaikuttaa asiaan mitenkään?
Mieheni sanoi, että toivoo, ettei olis koskaan tavannu tätä toista naista ja on nyt menettänyt uskonsa yleensä avioliittoihin, koska aina on kliseisesti ajateltu, että ei meille näin voi käydä. Myös se, että muutamat (esim. vanhempani, jotka ovat aina ylistäneet vävyään) tietävät tästä asiasta ahdistaa miestäni paljon ja hän ajattelee, ettei enää kehtaa koskaan nähdä..
voivoi.. kylläpä voi asiat ollakin solmussa.. Syntyisipä vauva jo ja tulisipa jo kesä niin asiat selviäisivät ainakin johonkin suuntaan, vai mitä ootte mieltä..?