Kun lapsi itsenaistyy ja irtaantuu,,

[Gloria Mundi]

Ihan tulee suru puseroon tassa - en aavistanut miten koville minulle tulee ottamaan tama lasten kasvaminen ja irtautuminen kotiympyroista. Vanhin on nyt varttia vaille 16v (eli kovasti lapsi viela) mutta kaikki elkeet ja piirteet siita etta ottaa vahan hajurakoa tahan kotiympyraan. Paivat on tietty koulussa, sitten on harkat, ja harkoista tulee kotiin tyttoystavansa kanssa, tai menee jonkun kaverin luo,, ja illalla on taas jotain menoa. Lupaa kylla kysyy aina kaikille juoksuilleen, ja muutenkin on oikeen hyva poika (ei tupakoi, ei juo, ei kayta huumeita, eika liiku missaan epailyttavassa joukossa; aina on siella missa sanoo olevansa, etukateen nimettyjen kavereitten kanssa, ja aina tulee kotiin juuri silloin kun on sovittu). Kylla mina tietysti valilla kiellan menot kun menee ihan overiksi - mutta useinmiten haluan kieltaa vaan siita yksinkertaisesta syysta etta haluan pojan olevan KOTONA.

Jotenkin tuntuu silta etta en nae hanta koskaan, emmeka enaa juttelekaan niita naita niin kuin ennen. Tuntuu silta etta han tulee minulle puhumaan vaan silloin kun haluaa minulta jotain (lupaa, autokyytia, rahaa jne. jne). Olen kylla tasta hanelle sanonut ja maininut myos sen milta minusta tuntuu,,, mutta tasta on ihan vaan pari paivaa.

Suoraan sanottuna minulla on poikaa ikava - mutta tiedan etta tammoista tama tulee olemaan kun han opettelee omia teitaan, tapojaan, ja elamaansa. Antakaa nyt kuitenkin jotain vinkkia siihen etta miten voisin saada sellaisen 'yhteyden' haneen - muutakin kuin vaan sita arjen kaytannon hoitoa!!

Tanaan ajattelin kun olin vienyt hanet matsiin lahtevalle bussille, etta enpa arvannut miten kovaa tama lapsen itsenaistyminen on ja ihan kyyneleet tuli silmiin. Ja kolme naita on tassa viela odottamassa,,, voih,,,,, :'(

 

[Hassukka]

Hassua... Juuri samantapaisia mietteitä mulla tänä aamuna ja eilen illalla. Vanhimmat lapset jo lähes 17v ja 15v eli mukavia murkkupoikia. Menevät paljon jo omia menojaan ja jutellessa heidän kanssaan huomaan, että vähän valikoidaan, mitä äidille sanotaan. Aina ei todellakaan ole helppoa antaa lasten harjoitella itsenäistymistä ja irtaantumista äidistä. Joskus, kun oikein ottaa koville, pitää hakea perspektiiviä itsestä tuon ikäisenä... Ja sitten saa jotenkin asiat asettumaan oikeisiin mittasuhteisiin ( itse olin murkkuna melkosen vaikea). Kovasti täytyy vaan luottaa antamiinsa neuvoihin ja opetuksiin ja muistaa, että jokainen loppujen lopuksi elää vain sitä omaa elämäänsä.

 

[saunan takana tilaa]

Mun esikoinenhan muutti pois kotoa nyt kesällä kun täytti 17v.
Mä en olis sitä päästänyt vielä,eikä tuo kauas muuttanut,mutta halus niin kovasti ja kun toi mies muutti meille ja häneltä jäi sit asunto ja tavarat sinne pojalle valmiiksi niin ajateltiin että kokeilkoot nyt siipiään.
Minähän sen elätän kun se on alaikäinen.
Hyvin se on koulunsa hoitanut,melkein kaikista kokeista tulee kiitettäviä numeroita ja se on hurja harppaus eteenpäin kun yläaste meni läpi nipin napin kun sitä ei kiinnostanut kun rumpujensoitto.

Mulla on aina ollut lapsiini hyvät ja lämpöiset välit.Meillä ei ole koskaan katkennut keskusteluyhteys tuon esikoisen kanssa,ei ikinä.Se on edelleen hyvin avoin mulle ja kertoilee naisjuttunsa ym. asiat.

Toista on sitten mun ainoan tyttäreni kanssa.Hän täytti just 13v ja selkeät murrosiän merkit on olemassa.Se oleskelee suurimman osan aikaa huoneessaan hevoskirjoja lukien eikä sitä paljoo näy muuta kuin illalla kun muut menee nukkumaan.Sit se kömpii alakertaan telkkaria katsomaan ja juttelee mun kans sen mitä juttelee.
Aina on ollut samanlainen ettei paljon tunteistaan puhu,kuuntelee kyllä sujuvasti kun mä juttelen sen kans asioista ja osallistuu puhumiseen kyllä mutta ei koskaan oma-alotteisesti.Kotona se pysyy eikä käy ikinä missään,kavereita ei oikein ole.
Yksi asia on tietysti tuo kiinnostus hevosiin,täällä kaupungissa kun ei likkoja kiinnosta kun kaljanjuonti ja jätkien perässä notkuminen =)
Odotettavissa oikkuja mikäli äitiinsä tulee *huokaus*

Minusta on sanottu että mä olen kylmä äiti kun mua ei heilauta se että esikoinen muutti pois kotoa kun mä en tunne mitään surua siitä enkä kaipausta.
Poika muutti lähelle,hän voi halutessaan tulla kotiin koska haluaa ja käykin aika usein.Jos ei vielä pärjää omillaan niin aina saa tulla takaisin kotiin.

Ei tää minusta tunnu ollenkaan pahalta,päin vastoin on helpottunut olo.Poika hoitaa hienosti huushollinsa,kotona ei tehnyt kyllä mitään.Pesee pyykkinsä,käy auttelemassa mua täällä ja meidän suhde on entistä parempi nyt kun mä kohtelen häntä kuten aikuista,vaikkei ihan vielä täysin itse pärjää.Tulot on olemattomat kun opiskelee ja opintotuki menee vuokraan ja laina elämiseen ja silti on pakko avustaa kotoa käsin kun se ei riitä kuin nipinnapin ruokaan.

Eikä tuon elämä ole yhtään retkahtanut vaikka mua sillä peloteltiin että kun se lähtee kotoa niin alkaa se kaljaralli ja yövalvomiset.
Eipä tuolla ole varaa kaljotella eikä se jaksa öitäkään kuhkia kun aamulla ei ole äiti herättämässä kouluun vaan on ihan itse ylös noustava.

 

[mummimamma harmailee]

tutulta tuntuu nuo tarinat. Mulla otti lujille, kun esikoinen muutti kotoa pois. Oli 19v ja kun muutti vielä toiselle paikkakunnalle. Mutta siihenkin tottuu, ei tuntunut enää sitten kun seuraavat lähti, onneks kuitenkin tänne lähelle. mutta voi olla sitten taas kova pala, kun tuo kuopus on siinä iässä, että alkaa haaveilla omasta huushollista. no, onneksi siihen on vielä aikaa muutama vuosi. ja käyhän nuo aikuiset lapsetkin vähän väliä äitiä moikkaamassa, että eiköhän se siitä.

 

[Leija]

Liittyköhän tuo suru ja ikävä siihen, että lapsillanne on helppo murrosikä ja he ovat terveitä hyvinkäyttäytyviä nuoria? Niiden "toisenlaisten" kanssa taistellessa ja kasvattaessa väsyy ja kun lapsi viimein on kypsä muuttamaan, on äiti myös kypsä.

Tämä on ihan oma teoriani ja sen todenperäisyyden testaus on vielä kesken. =)

 

[tähtihedelmä]

\

Liittyköhän tuo suru ja ikävä siihen, että lapsillanne on helppo murrosikä ja he ovat terveitä hyvinkäyttäytyviä nuoria? Niiden "toisenlaisten" kanssa taistellessa ja kasvattaessa väsyy ja kun lapsi viimein on kypsä muuttamaan, on äiti myös kypsä.

Tämä on ihan oma teoriani ja sen todenperäisyyden testaus on vielä kesken. =)

voi se olla noinkin, ainaki mun tapauksessa. mulla on vielä hyvin tuoreessa muistissa se, ku muutin pois kotoa, ja rehellisesti sanottuna se oli kaikille helpotus. mä en kertakaikkiaan tullu vanhempieni kanssa toimeen ollenkaan, ja jatkuvasta tappelusta kärsi myös siskot.
kun muutin just 17 vuotta täyttäneenä yhteen poikaystävän kanssa, mun isä lakkas puhumasta mulle, ja äidinkin kanssa oli hankalaa ja aika väkinäistä. me saatettiin riidellä puhelimessakin joka päivä. varmaan niitä kuitenki mietitytti että kuinka pärjään. mutta sen prin kuukauden jälkeen alko mennä huomattavasti paremmin, ja varsinki sitte ku esikoinen synty, on välit parantunu todella paljon. voi olla sitäkin, että jotenki ne mieltää myös minut aikuiseksi ja suhtautuu eritavalla, ku nyt omia lapsia saaneena kuulun tavallaan samaan kastiin ku vanhempani.
jos ihan rehellisiä ollaan, ni niin hyvät välit meillä ei kuitenkaan ole, että äitini suostuis ottamaan mut takasin kotiin, tai mä sinne muuttamaan! parempi vaan käydä, ku me ei väköjään saman katon alle sovita.

 

[Gloria Mundi]

\

Liittyköhän tuo suru ja ikävä siihen, että lapsillanne on helppo murrosikä ja he ovat terveitä hyvinkäyttäytyviä nuoria? Niiden "toisenlaisten" kanssa taistellessa ja kasvattaessa väsyy ja kun lapsi viimein on kypsä muuttamaan, on äiti myös kypsä.

Tämä on ihan oma teoriani ja sen todenperäisyyden testaus on vielä kesken. =)

Tuossa saattaakin olla tosi vinha pera - aika jannasti osasit ajatella jotenkin kaantaen taman homman. Meilla on ollut tosi helppoa tama murrosika pojilla - puheet ovat ihan siisteja ja kohteliaita, ei kovasti ovien paukutusta, eika saantojen rikkomista. Nyt kun oikeen ajattelen, niin saatat olla aivan naulankannassa - minulla on ikava sita poikaa joka tulee mun sangyn viereen istumaan juttelemaan niita naita, pelaa mun kanssa korttia, rakentaa mun kanssa palapeleja, lahtee mun seuraksi ruokakauppaan ynna muuta. Nyt kun siita ei nay paata eika hantaa kuin vaan vilaukselta - eli minut on syrjaytetty, noin kuvannollisesti siis.

Uskoisin kylla kuten sanoit, etta tilanne olisi aivan toinen jos me kaikki oltaisiin jo kuukausi/vuosi tolkulla taottu paatamme seinaan lapsen takia - puolin ja toisin. Eli taitaa loppujen lopuksi olla niin etta voin vaan kiittaa onnellisia tahtia jotka ovat meille taman tilanteen luoneet. On vaan paastettava niista valjaista irti - kun poika on jo paastanyt esiliinan nyoreista irti,,,,

Kiitos Leija!!! =) :flower:

 

[joku vaan]

voi ei, minä taas huokaisin helpotuksesta kun kaksi vanhinta asuu jo omissa asunnoissa ja kolmas lähtee kohta ja jos ei lähde potkiitaan se ulos... noin kuvaannollisesti! hän on 19v, sitten pari nuorempaa ei tienkään vielä lähde aika päiviin kotoa , he ovat vata 8v ja 12 v....

 

[Marjaana]

Kauheilta kuulostivat teidän tekstinne, jokaikinen! Anteeksi tyly tuomio, mutta eihän, eihän mulla koskaan tule sellainen olo että haluaisin tuosta ihanasta, kiukuttelevasta, hurmaavasta, purevasta pojasta (9 kk) eroon? Juu, tiedätään että joskus on päästettävä irti? Mutta eihän ennen sataa vuotta?? T: Äiti, 40 v.

 

[yks vaan]

\

Kauheilta kuulostivat teidän tekstinne, jokaikinen! Anteeksi tyly tuomio, mutta eihän, eihän mulla koskaan tule sellainen olo että haluaisin tuosta ihanasta, kiukuttelevasta, hurmaavasta, purevasta pojasta (9 kk) eroon? Juu, tiedätään että joskus on päästettävä irti? Mutta eihän ennen sataa vuotta?? T: Äiti, 40 v.

Et niin siitä 9 kk ikäisestä mutta pistäpä vuosia lisää, kaljoittelua, tupakanpolttoa ja haistattelua, vanhemmilta joka sentin pyytämistä, mutta silti kotitöihin osallistumattomuutta jne.

 

[epä-äitikö muka]

Esikoinen muutti kotoa pois 16-vuotiaana ja se oli helpotus meille kaikille.
Hän on aina ollut ns. vaativa lapsi joka on vaatinut minulta paljon aikaa ja huomiota, aina on ollut tunne että mikään ei riitä, vaikka kaikkensa ja parhaansa teki ja antoi. Kyllä on onnistui kuluttamaan riekaleiksi niin kerhojen vetäjät, päiväkodin tädit kuin koulussa opettajatkin. Silti en saanut koskaan mistään tukea tai kannustusta, vaan aina oli oma riittämättömyyden tunne ja syyllisyys.

Murrosikä esikolla oli ihan kamala. :ashamed:
Jatkuvaa riitelyä, joka päivä. Jos ei muuta keksinyt, alkoi kaivella jotain ikivanhoja juttuja, tai sitten tulevaa: haluan sinne ja tahdon tätä ja et sinä kuitenkaan .. jotain, mikä olisi edessä vasta vuoden tai kahden päästä.

Sitten alkoi tulla se, että hän eli ihan oman aikataulunsa mukaan. Tuli ja meni miten huvitti. Jos asunto olisi ollut iso, ei olisi haitannut että hän kokkaa klo 22, koska ei viitsinyt tulla kotiin ruoka-aikana syömään.
Mutta minä nukuin siinä keittiö-olohuoneessa, aamulla olisi pitänyt jaksaa töihin.
Miten sitoa kotiin 16-vuotias? Mistä sen hakee? Tuohon aikaan meillä ei ollut edes kännyköitä kaikille.. Mikään uhkaus, sanktio, mikään hyväkään ei tehonnut.

JOten kun hän sai asunnon, kimppakämppä kavereiden kanssa, suunnilleen lennätin hänet sinne. Suosittelin poismuuttoa niin vahvasti, että esikko vallan loukkaantui: ajan hänet kotoa pois. Tässäkään siis ei ollut mikään hyvä: jos olisin kieltänyt, olisi hän huutanut siitä kun rajoitan, en anna itsenäistyä yms. Kun hän kuitenkin sai kutsun siihen kommuuniin, johon toisaalta itsekin halusi muuttaa, oli minun hyväksyntä väärin... :headwall:

Ratkaisu oli todellakin hyvä. En kokenut mitään iratutumisen tuskaa. Esikon poismuutto oli toden totta helpotus. Ja ennenkaikkea: MINUN JA ESIKON VÄLIT PARANIVAT SAMANTIEN!

Nyt osaan jo vetää rajaa hänen mahdotoomiin vaatimuksiinsa. En muuta omaa ohjelmaani vain koska hän haluaa jotakin minun tekevän, hakevan, tuovan, kuskaavan... ja näin ollen ne mahdottomat vaatimukset ja minun hyppyyttäminen on loppunut.

Kyllä minua kamalana äitinä pidettiin, kun näin aikaisin lapsen kotoa pois päästin tai lähetin.
Muut olivat sitä mieltä, että heti takaisin kotiin äidin luo. Olimme molemmat kauhuissamme koko ajatuksesta: esikko itsekään ei siis halunnut palata kotiin minun valvonnan ja määräyksen alle.

Keskimmäisen poismuutto olikin sitten vähän kipeämpi juttu. Pian 18-v täyttävä muutti just pois, tuohon ihan lähelle kyllä, ja vaikka hän on raha-asioissa järkevä yms. silti huolettaa ja surettaa.. luopumisprosessia siis,.

Nuorin on just vaipoistaan päässyt joten hänen poismuuttonsa on jossain kaukana edessä. En tiedä kuinka tämän äidin mussukan kohdalla sitten itkua ja surua tulee, kun hän muuttaa. En pihdi sitä nyt.

Itsenäistyminen ja irtautuminen on aivan normaali ja luonnollinen juttu. Linnutkin lentää pesästään, pennut lähtee ja luo oman laumansa. Jos eivät muuten tajua, aikuiset ajavat heidät pois. Eläinmaailmassa näin.
Lapset ja perheet ovat eriliaisia, ja joku lapsi on hyvinkin itsenäinen jo 16-vuotiaana, toinen ei vielä 3-kymppisenäkään (vaikka olisi jo oma perhekin )

En ymmärrä, miksi kauhistellaan kun lapset kasvaa ja muuttaa omilleen... ja pidetään jotenkin kylminä niitä äitejä, jotka osaavat päästää irti lapsistaan. Hyvä äitikö on sitten se, joka joutuu psykiatriseen hoitoon kun lapsi on täysi-ikäinen ja itsenäinen ja asuu omillaan????

Olettehan tekin, jokainen äiti, sen 9 kk vauvan äitikin, (ja miehet/ isät) lapsuuskodistanne pois muuttaneet!!! Onko teidän perheenne ollut huono, kun olette JOUTUNEET sieltä pois lähtemään ja OMAN PERHEEN perustamaan? :headwall:

Lapsuuskodista irtautuminen, vanhemmista itsenäistyminen on täysin luonnollinen kehitysprosessi ja siihen on lapsen kanssa kasvatuksessa tähdättävä:että lapsesta kasvaisi itsetunnoltaan vahva aikuinen, joka kykenee huolehtimaan itsestään. Siinä sitä työnsarkaa onkin!

Ps: lapsi, joka ei ole itsenäistynyt vaan roikkuu vanhemmissaan vielä 4-kymmentä lähestyessäänkin, tai vaikka vain 23-vuotiaana, on suurempi surun, huolen ja ahdistuksen aiheuttaja kuin terveellä tavalla itsenäistynyt lapsi - terveellä tavalla siis säilyy hyvät ja luottamukselliset suhteen vanhempiin, vaikka osoite on eri!