S
Sekaisintunteista
Vieras
Olen seurustellut viimeiset 5 kuukautta eraan miehen kanssa ja valitan ja tykkaan ja ehka voisin sanoa jopa rakastavanikin, mutta en tieda olenko todella rakastunut haneen?
Viihdyn ja nautin hanen seurassaan. Tunnen oloni erittain rakastetuksi ja turvalliseksi hanen seurassaan. Han periaatteessa tayttaa kaikki miehelta odottamani kriteeritkin viela ja tuntuu tosiaan silta, etta ihan kuin olisi lotossa voittanut, kun asiaa ajattelee jarjen kanssa. Hanen kanssaan ymmarramme toisiamme erinomaisesti, keskustelemme kaikesta maan ja taivaan valilla, han hyvaksyy lapseni erinomaisesti ja tekee kaikkensa meidan eteen, jotta meidan olisi hyva olla.
Viimeisten kuukausien aikana olemme olleet kaiken vapaa-ajan yhdessa. Olen 36-vuotias ja erittain itsenainen nainen ja olen tottunut siihen etta minulla on sata rautaa tulessa samaan aikaan. Huomaan kaipaavani niita muita juttuja elamaani jotka ovat viime kuukausien ajan jaanyt paitsioon. Han jaa aina kaipaamaan minua ja odottaa hullun lailla jalleen nakemistamme, mutta minulla on ihan hyva olla ilman hantakin. En ehdi rastitoiden takia edes pohtimaan hanta sen enempaa kun ei ole aikaa. Olen viime aikoina tuntenut olevani vasynyt kaikkeen tai moneen asiaan elamassani; on ollut laheisen kuoleman vuoksi surua, en ole viettanyt edes lomaa melkein kahteen vuoteen, olen yksinhuoltaja aiti, joka pyorittaa arjen yksin ja samalla olen viela yksityisyrittajakin.
Meille tuli nyt alku viikosta ongelmia, kun mies ei tajua miksi haluamme viettaa kaksi yota perakkain kotona lapseni kanssa. Minua kertakaikkiaan rupesi ahdistamaan oman ajan puute ja sitten se, etta tunnen syyllisyytta siita, etta en jaksa tai halua olla koko aikaa hanen kanssaan. Sanoin ettei tasta tule mitaan.
Nyt on kulunut kolme paivaa tuosta. Eilinen oli kertakaikkiaan karmea paiva, oli huutava ikava hanta, mutta samalla sellainen raivoisa olo, etta ihan kuin mulla ei olisi oikeutta omaan aikaan ja tilaan tai etta pitaisi selittaa miksi haluan olla yksin. Tanaan olen jo tehnyt listan asioista siis negatiivisista ja positiivisista ja onhan se positiivinen lista tosi paljon pidempi. Ja taas huomaan kaipaavani hanta. Monesti olen jo ollut kaivamassa puhelinta etta edes lahetan viestin, etta kylla ma palaan, ala huoli. No en ole sita kuitenkaan tehnyt.
Mista kummasta saan selville olenko ihan oikeasti rakastunut haneen vai onko tama jotain muuta? Sanoin hanelle tarvitsevani omaa aikaa meditoida kaikkea. Valilla tulee tunne, etta ei tama ole minua varten ja sitten taas valilla tuntuu, etta tuohan se on se elamani mies. En ota itsekaan selvaa itsestani.
En tieda kuvittelenko vaan, ettei sita enaa tassa iassa paljon kokeneena rakastu samalla tavalla kuin joskus silloin nuorempana ja senkin periaatteessa luulen olleen enemman ihastumista kuin rakastumista. Vai onko se vaan niin, etta en ole rakastunut haneen, ja etta se on jarki, joka sanoo etta tuossahan se on ja siksi vain luulen kaipaavani hanta.
Viihdyn ja nautin hanen seurassaan. Tunnen oloni erittain rakastetuksi ja turvalliseksi hanen seurassaan. Han periaatteessa tayttaa kaikki miehelta odottamani kriteeritkin viela ja tuntuu tosiaan silta, etta ihan kuin olisi lotossa voittanut, kun asiaa ajattelee jarjen kanssa. Hanen kanssaan ymmarramme toisiamme erinomaisesti, keskustelemme kaikesta maan ja taivaan valilla, han hyvaksyy lapseni erinomaisesti ja tekee kaikkensa meidan eteen, jotta meidan olisi hyva olla.
Viimeisten kuukausien aikana olemme olleet kaiken vapaa-ajan yhdessa. Olen 36-vuotias ja erittain itsenainen nainen ja olen tottunut siihen etta minulla on sata rautaa tulessa samaan aikaan. Huomaan kaipaavani niita muita juttuja elamaani jotka ovat viime kuukausien ajan jaanyt paitsioon. Han jaa aina kaipaamaan minua ja odottaa hullun lailla jalleen nakemistamme, mutta minulla on ihan hyva olla ilman hantakin. En ehdi rastitoiden takia edes pohtimaan hanta sen enempaa kun ei ole aikaa. Olen viime aikoina tuntenut olevani vasynyt kaikkeen tai moneen asiaan elamassani; on ollut laheisen kuoleman vuoksi surua, en ole viettanyt edes lomaa melkein kahteen vuoteen, olen yksinhuoltaja aiti, joka pyorittaa arjen yksin ja samalla olen viela yksityisyrittajakin.
Meille tuli nyt alku viikosta ongelmia, kun mies ei tajua miksi haluamme viettaa kaksi yota perakkain kotona lapseni kanssa. Minua kertakaikkiaan rupesi ahdistamaan oman ajan puute ja sitten se, etta tunnen syyllisyytta siita, etta en jaksa tai halua olla koko aikaa hanen kanssaan. Sanoin ettei tasta tule mitaan.
Nyt on kulunut kolme paivaa tuosta. Eilinen oli kertakaikkiaan karmea paiva, oli huutava ikava hanta, mutta samalla sellainen raivoisa olo, etta ihan kuin mulla ei olisi oikeutta omaan aikaan ja tilaan tai etta pitaisi selittaa miksi haluan olla yksin. Tanaan olen jo tehnyt listan asioista siis negatiivisista ja positiivisista ja onhan se positiivinen lista tosi paljon pidempi. Ja taas huomaan kaipaavani hanta. Monesti olen jo ollut kaivamassa puhelinta etta edes lahetan viestin, etta kylla ma palaan, ala huoli. No en ole sita kuitenkaan tehnyt.
Mista kummasta saan selville olenko ihan oikeasti rakastunut haneen vai onko tama jotain muuta? Sanoin hanelle tarvitsevani omaa aikaa meditoida kaikkea. Valilla tulee tunne, etta ei tama ole minua varten ja sitten taas valilla tuntuu, etta tuohan se on se elamani mies. En ota itsekaan selvaa itsestani.
En tieda kuvittelenko vaan, ettei sita enaa tassa iassa paljon kokeneena rakastu samalla tavalla kuin joskus silloin nuorempana ja senkin periaatteessa luulen olleen enemman ihastumista kuin rakastumista. Vai onko se vaan niin, etta en ole rakastunut haneen, ja etta se on jarki, joka sanoo etta tuossahan se on ja siksi vain luulen kaipaavani hanta.
