Kun ei vauvakuume iske?

[Jookovaikoeikö]

Hei,

En tiedä, kuuluisiko kirjoitukseni paremminkin tuonne Lapseton elämä - palstalle, mutta sen vähän mitä olen sitä seuraillut, niin en usko herättäväni tällä aiheella siellä kovinkaan rakentavaa keskustelua... siispä yritetään täällä.

Eli tilanteeni on seuraava: ikää reilut 30 v, vakityö, (miehellä samat määreet), asunnot, autot jne. on (=en tarkoita tällä sitä että tässä mitenkään leveästi elettäisi...) Olen itse jotenkin aktiivisesti sulkenut koko lapsi-asian pois mietteistä oikeastaan aina, eli homma on silloin tällöin käväissyt mielessä periaatteella ""sitten joskus ehkä."" Eli toisin sanoen - olen odottanut ja kaivannut sitä tunnetta, että jonkun sortin vauvakuume oikeasti vain iskisi, ja sen asian suhteen tulisi ihan varma olo että tätä minä haluan.

Mutta kun ei tule. Toki lapset on ""ihan mukavia"", ja jotenkin tuntuu, että elämän pitäisi mennä oikeasti eteenpäin eikä jämähtää tähän nuori aikuisuus - osastolle, varsinkin kun tuota ikääkin alkaa jo olla. Mutta koko lapsi-asia tuntuu niin vieraalta, kaukaiselta, tuntemattomalta... lopulliselta. Tähän väliin täytyy mainita, etten suinkaan luule että lapsenteko on itsestäänselvää, ja riski lapsettomuuteen kasvaa tietysti iän myötä joka päivä.

Onko teillä muilla asia ollut AINA kristallinkirkas - siis että ehdottomasti ja empimättä tiedätte haluavanne/halunneenne lapsia?

Tietysti päätös lähtee (ja täytyy lähteä) aina syvältä sydämestä, mutta näissä epävarmuuden ajatuksissa olen pohtinut paljon myös sitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä (juu, Suomessa ei...), ja olenko minä ominaisuuksilta sellainen, että juuri minä olen sovelias ""jatkumaan"" ja kasvattamaan tämän maailman tulevaisuutta? Mutta nämä empivät ajatukseni eivät siis ole tästä näkökulmasta lähtöisin, mutta tällaisiakin juttuja olen tullut miettineeksi.

Kertokaa, kuinka te olette kypsyneet äideiksi/isiksi, vai oletteko aina olleet valmiita?

 

[Emppu]

Mulla oli viela pari vuotta sitten ihan sama fiilis ja osittain vielakin. parin hyvan ystavan saatua lapsia asia on oikeastaan vasta realisoitunut minulle. Nyt mieli kamppailee vapauden kaipuun ja vauvankaipuun valilla. Ajatus lapsesta on minullekin vielakin osittain hyvin vieras, mutta olen yrittanyt tietoisesti ajatella, etta kylla mina pystyn kun muutkin pystyvat. ja vahitellen orastava vauvakuume on herannyt. Raskaus ei tosin olisikaan ajankohtainen viela lahiaikoina, mutta nyt tassa on aikaa heratella kuumetta ja sopeutua ajatukseen. Joten ehka se vaatii jonkun laukaisijan...

 

[Maria]

Mulla ei ole vauvakuumetta, mutta olemme miehen kanssa nyt kuitenkin jätäneet ehkäisyn pois. Olen 29 ja vakkarityö ja ns. ""kaikki kunnossa"", mutta itsekin jotenkin aina odottelin sitä vauvakuumetta.

Ikää tulee kuitenkin koko ajan lisää, joten tämä on hyvin vakaa ja harkittu päätös ilman kuumeiluja Uskon, että ilman vauvakuumettakin ""selviää"" .

-Maria

 

[mulla]

ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Mutta se vauvakuume tuli sitten kun tulin raskaaksi. Silloin minä ostelin kaikea kivaa tulevalle vauvalle. Nyt jo kaksi lasta.

 

[äidiksi?]

Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni. Luin jostakin, että hormonaalinen ehkäisy vaimentaa/poistaa kehon omia viestejä ja uskonkin, että vuosia kestänyt e-pillereiden syönti on ainakin osin vaikuttanut kuumeettomuuteeni. En tiedä onko tämä lääketieteellinen fakta, mutta kuulostaa järkevältä. Katsotaan, miten tilanne nyt muuttuu, kun päätin(päätimme) nyt kuitenkin lopettaa ehkäisyn - eli sen verran kuitenkin lapset kiinnostavat.

Kiinnostava keskustelu ja asiallisia kommentteja )

 

[ei ole kirkastunut]

No ei todellakaan ole kristallinkirkasta ajatusta tästä asiasta. Me yritämme myös lasta ja tunteet viuhahtelevat laidasta toiseen. Se lienee ihan tavallista, että epäröi erilaisten elämänmuutosten edellä. Itse ainakin koen samanlaisia tuntemuksia muidenkin suurten asioiden edellä, esim. uudet työtehtävät ja muutot. Ajattelen kuitenkin, että ihminen kasvaa työnsä mukana - ja laajemmin ajateltuna elämäntilanteensa mukana. Kai mustakin se äitee sitten löytyy... En tiedä, onko hyvä vai huono, jos joku tuntee aina varmasti erilaisiin asioihin ryhtyessään, että tää on nyt ehdottomasti ""mun juttu"". Itse en kyllä kuulu kyseiseen ihmisryhmään, vaan yleensä asioiden alkaessa tapahtua ihmettelen ensin uusia käänteitä elämässäni ja sitten vain alan organisoida tilannetta niin, että siitä tulee osa mun jokapäiväistä elämää.

 

[Ida]

mulla ihan samat fiilikset. pari vuotta sitten vielä vannoin, etten ikinä halua lapsia. nyt jotenkin olen alkanut miettimään asiaa enemmän, huomaan jopa että vauva karkaa ajatuksiini päivittäin. mulla ei siis todellakaan ollut mitään ajatusta ikinä hankkia lapsia, mutta nyt -ihan yht'äkkiä yllättäen- se tunkeutuukin ajatuksiin. mulla asiaan saattaa vaikuttaa se, kun mun mies on puhunut asiasta ja haluaa lapsia. vasta nyt 26-vuotiaana alkaa tehdä mieli vauvoja, hurjaa.. luulin ettei musta tunnu tältä ikinä. anna ajan kulua ja mieti asiaa, vauvakuumeen tunne saattaakin putkathaa mieleen ja kehoon ihan huomaamatta.

 

[Minna]

minulle vauvakuume iski ihan yks yllättäin, vaikka olin melko kauan ajatellut vain, että joskus sitten tai ei ehkä ollenkaan...

mutta tässä sitä nyt ollaan iloisesti haaveilemassa... ja vauvajuttuja on päästävä netistä tutkailemaan joka ikinen päivä!

en olisi edes puoli vuotta sitten uskonut !

 

[Toivo]

Heip!

Niin on samankaltaisia kokemuksia/ajatuksia täälläkin. Kolmekymppisenä pariskuntana olemme käyttäneet voimavarojamme toisiimme ja elelleet hyvinkin itsekeskeistä elämää, johon eivät vaavit ole mahtuneet.
Joulun aikaan mietimme yhdessä elettyä elämää (15 vuotta takana), ja hokasimme molemmat, että kyllä se vauva on tervetullut. Yhdessä on tehty kaikki ne asiat, joita olemme haaveilleet, joten miksipä ei nyt olisi sopiva aika.

Mutta vaaville se ei ole sopinut. Yksi keskenmeno takana eikä uusi yritys oikein ota tärpätäkseen..
Niin se vain kääntyi päälaelleen meidänkin itsekkäät ajatuksemme: kun meille nyt sopisi, yläkerrassa ajatellaan toisin.
Hyvin pitkälle olemme voineet suunnitella eloamme, mutta nyt olemme ihan saavana osapuolena. Ja täytyy sanoa, että olemme kypsyneet ajatukseen äitinä/isänä olemisesta hiljalleen. Se varmaan on ollut sitten tarkoitus.
Luottavaisina katsomme etiäpäin

 

[Säde]

Minäkin uskon, että kyllä pillerit joillakin ihmisillä vaikuttaa myös tuohon vauvakuumeiluun. Vaikuttavathan ne niin moneen muuhunkin viettiin; esimerkiksi seksi ei monille pillereiden aikana maistu ei sitten yhtään.

Juuri kaverin kanssa vertailtiin mitä Diane Novat on elämässä vaikuttaneet, ja meillä molemmilla on sama kokemus. Pillerit ovat vaimentaneet tunteiden tuntemista, varsinkin ilon tunteet ovat vähentyneet. Yhä useammin on pitkiä jaksoja, ettei tunne oikein mitään. Hän koki, että tämä on huonontanut hänen elämänlaatuaan paljon, ja aikoi lopettaa pillerit. Minä koin, että elämä näin tunneihmisenä on helpottunut. Ennen erotuin aina jotenkin porukasta ja virtaa oli vaikka toisille jakaa, nyt olen kuten kunnon suomalaisen kuuluukin olla ja kerrankin on helppoa olla kuten muut.

Tätä vasten on ihan loogista, jos vauvakuumeilukin vähenee; eihän omaa hedelmällisyyttään ja kehoaan muutenkaan juuri tule ajatelleeksi, kun menkkojakaan ei tarvitse ottaa kuin kolme- neljä kertaa vuodessa. Oma keho on jotenkin ihan unessa. En epäilisi yhtään, jos joku kertoisi, että kehon luonnollinen hormonikierto sisältää myös vaiheita, jolloin vauvakuumeilu ja pesäntekovietti yltyy. Kuulin nimittäin erään teorian siitä, että juuri menkkojen aikainen alakuloisuus on ollut tärkeä vaihe naisen ja miehen välisessä suhteen muodostumisessa joskus kauan sitten. Herkkänä ja haavoittuvana oleva nainen on laukaissut miehessä suojelu- ja hoivavietin ja näin vahvistanut parisuhdetta ja naisen käsitystä siitä, että tämä mies kelpaisi lasten isäksi.

 

[vanhaksi tulossa]

Jep, ei ole mahtunut vauvakuumetta 36 vuoteen. Viime syksynä lopetin parikymmentä vuotta kestäneen pillereiden syönnin ihan siksi kun gyne vaihtoi minipillerit mulle aikaisempien yhdistelmien tilalle tupakoinnin vuoksi. Ne ei sit ollu oikein sopivat ja jäätiin miettiin ehkäisyä. Siinä samalla heräsin että pian on vauvan saaminen myöhäistä. Ihmettelin miksei vieläkään ollut tullut sitä kuumeilua, olenko jotenkin erikoinen ja itsekäs? Miehelläni on jo teini-ikäinen lapsi, ehkä riittääkin hänelle. Mietteissä kuitenkin yhä enempi ollut tämä lapsi-asia ja se että jäinkö junasta.
Nyt ei ole ollut ehkäisyä ollut puoleen vuoteen muuta kuin keskeyttyä yhdyntää. Joskus ajattelen että hyvä olisi jos luoja päättäsi tämän asian ja antaisia raskautua tämän seurauksena, ei tarvitsisi miettiä. Enää en hormoneja ota, on sen verran parempi olo ja kiva tuntee mitä kehossakin tapahtuu kierron aikana.

 

[tipitäti]

Samaa täällä. Reippaasti yli kolmekymppisiä ollaan. Lapsista olen kyllä aina kovasti pitänyt mutta jotenkin ei ikinä ole tullut mitään hirveää hinkua tai kuumetta saada omaa ja jotenkin vaan sitä ajatusta on vaan siirtänyt jotta ""mietitään sitten joskus"".
Viime aikoina lähipiirissä alkoi vaan niin tiuhaan tulla vauvoja ja vauvauutisia että jotenkin herättiin jotta olishan se omakin ihan kiva ja pitäis varmaan meidänkin pikkuhiljaa alkaa yrittää jos ylipäätään meinataan ennen kuin on jo kokonaan myöhäistä. Vieläkään ei mikään hirveä ""kuume"" ole, mutta semmoinen kiva pikkujännitys kuitenkin ja ihan positiivisella mielellä tulokasta odotellaan...
Enkä hetkeäkään epäile etteikö ne äidinvaistot sitten aikanaan vyöry kunnolla yli jahka on ajankohtaista vaikkei se kuume niin hillitöntä olekaan ollut.