voi että kun tuntisinkin jotakin erinlailla, mutta minkäs teet tunteille.
mulla tulee suoraan sanottuna itku mieheni ja meidän suhteen takia, myös lasten takia.
meillä on 2 lasta. poika on 3v ja tyttö 4 kk. oon älyttömän väsyny olemaan aamusta iltaan yksin lasten kanssa. päivät menee niin hitaasti ja lasken vain minuutteja, että tulee ilta ja pääsen nukuttamaan lapset yö unille ja saamaan omaa aikaa.
kaipaan mun miestä ihan suunnattomasti, meidän yhteisiä aikoja ja sitä, että keskusteltiin toisille. nykysin mies ei anna mulle mitään arvoa, ei meidän suhteelle ja mun tunteille. pitää vaan kaikkea meidän suhteessa itsestään selvyytenä. ikinä ei voi omista asioistaan tinkiä, että saatas hetki aikaa meidän suhteelle.
oon niin loppu. kaipaan hellyyttä ja kosketusta, mutta kun sitä ei tipu. olen miehelle sanonut tästä, mutta kun ei kiinnosta niin ei. kaikki muut asiat kiinnostaa kylläkin. seksiä harrastetaan 1x viikossa, mutta se on vaan sitä että mies purkaa omat halunsa ja taas onkin viikon tauko.
tiiän että mies on väsyny, mutta alkaa tämä ittiäkin jo vähän syömään, kun ei saa minkäänlaisia vasta tunteita. me ei oikeasti puhuta mistään enään. jos mentäs mieheni mukaan, niin hän varmaan työ päivän jälkeen nukkuisi vaan seuraavaan aamuun. nyt on monet kerrat käyny niin, että kun yritän miestä hieman tökkiä hereille, niin ukko saa jotain ihme kohtauksia. alkaa nimittelemään ja nakkeleen tavaroita.
joo, saahan hän minun puolesta nukkua, mutta kyllä minä vaimona haluaisin olla se vaimo enkä vaan kodin siivoaja ja äiti. joten kai vaimokin saa joskus tuntea itsensä vaimoksi?
tämä kaikki saa aikaan sen, että en jaksa lapsien kanssa päivisin ja olen kokoajan kärttynen. mies tulee töistä, niin helvetti roihahtaa.
ei oikeasti tunnu miltään. voisin vaan heittää kaikki menemään ja lähteä ja alottaa omanelämän. ainakin lapsilla olisi parempi olla, kun ei tarvi kuunnella vanhempien huutoa ja mykkäkoulua.
haluaisin niin mielellään viettää aikaa miehen kanssa, mutta kun se on aina yhtä jurputtamista. aina kiire jne..
nykyään lähen mieluummin kyläilemään ja ruokakauppaankin yksin, koska en vaan kestä miehen olemassaoloa vierellä.
en tiiä, mikä tämä vaihe on, mutta en ainakaan jaksa tätä enään. kun joskus rakkaalla olisi hieman edes aikaa minulle ja meidän suhteelle, je kun olisi se olkapää, mitä vasten itkeä ja purkaa huolia. mutta olen vain äiti. äideillähän ei ilmeisesti saa olla tämmöisiä oikeuksia!
mulla tulee suoraan sanottuna itku mieheni ja meidän suhteen takia, myös lasten takia.
meillä on 2 lasta. poika on 3v ja tyttö 4 kk. oon älyttömän väsyny olemaan aamusta iltaan yksin lasten kanssa. päivät menee niin hitaasti ja lasken vain minuutteja, että tulee ilta ja pääsen nukuttamaan lapset yö unille ja saamaan omaa aikaa.
kaipaan mun miestä ihan suunnattomasti, meidän yhteisiä aikoja ja sitä, että keskusteltiin toisille. nykysin mies ei anna mulle mitään arvoa, ei meidän suhteelle ja mun tunteille. pitää vaan kaikkea meidän suhteessa itsestään selvyytenä. ikinä ei voi omista asioistaan tinkiä, että saatas hetki aikaa meidän suhteelle.
oon niin loppu. kaipaan hellyyttä ja kosketusta, mutta kun sitä ei tipu. olen miehelle sanonut tästä, mutta kun ei kiinnosta niin ei. kaikki muut asiat kiinnostaa kylläkin. seksiä harrastetaan 1x viikossa, mutta se on vaan sitä että mies purkaa omat halunsa ja taas onkin viikon tauko.
tiiän että mies on väsyny, mutta alkaa tämä ittiäkin jo vähän syömään, kun ei saa minkäänlaisia vasta tunteita. me ei oikeasti puhuta mistään enään. jos mentäs mieheni mukaan, niin hän varmaan työ päivän jälkeen nukkuisi vaan seuraavaan aamuun. nyt on monet kerrat käyny niin, että kun yritän miestä hieman tökkiä hereille, niin ukko saa jotain ihme kohtauksia. alkaa nimittelemään ja nakkeleen tavaroita.
joo, saahan hän minun puolesta nukkua, mutta kyllä minä vaimona haluaisin olla se vaimo enkä vaan kodin siivoaja ja äiti. joten kai vaimokin saa joskus tuntea itsensä vaimoksi?
tämä kaikki saa aikaan sen, että en jaksa lapsien kanssa päivisin ja olen kokoajan kärttynen. mies tulee töistä, niin helvetti roihahtaa.
ei oikeasti tunnu miltään. voisin vaan heittää kaikki menemään ja lähteä ja alottaa omanelämän. ainakin lapsilla olisi parempi olla, kun ei tarvi kuunnella vanhempien huutoa ja mykkäkoulua.
haluaisin niin mielellään viettää aikaa miehen kanssa, mutta kun se on aina yhtä jurputtamista. aina kiire jne..
nykyään lähen mieluummin kyläilemään ja ruokakauppaankin yksin, koska en vaan kestä miehen olemassaoloa vierellä.
en tiiä, mikä tämä vaihe on, mutta en ainakaan jaksa tätä enään. kun joskus rakkaalla olisi hieman edes aikaa minulle ja meidän suhteelle, je kun olisi se olkapää, mitä vasten itkeä ja purkaa huolia. mutta olen vain äiti. äideillähän ei ilmeisesti saa olla tämmöisiä oikeuksia!