Kun ahdistaa

Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä pian 6 vuotta ja meillä on 2,5 vuotias tyttö. Meillä on kaikki hyvin, oma koti, koirat ja terve tyttö. Rakastamme toisiamme emmekä usein riitele. Meillä on kommunikaatio-ongelmia ollut aina mutta kaikki suht koht hyvin. Seksi toimii ja mies on hyvä isä.

Olen kuitenkin alkanut ahdistumaan kotona paljon, enkä oikein pidä asumisesta nykyisessä paikassa. Asumme aika maalla ja näen ystäviä mielestäni liian harvoin sekä lapsen kanssa ei oikein pääse touhuamaan mitään. Mies ei halua muuttaa. Ahdistuksen takia (?) muutuin kylmäksi miestäni kohtaan ja mies tulkitsi sen niin, että olen pettänyt häntä. Viikko sitten tilanne kärjistyi miehen alkoholin oton takia ja hän pahoinpiteli minut lapsen nukkuessa viereisessä huoneessa. Luojan kiitos ei herännyt. Mies vietti yön putkassa ja sai pahoinpitelysyytteen rekisteriinsä.

Nyt olen umpikujassa. Mies on näyttänyt olevansa hyvin pahoillaan, luopui alkoholista ja toivoo että voisimme vielä yrittää. Uskon häntä. Aloitin psykologilla käynnit tapahtuneen takia, mutta vielä en koe saaneeni siitä apua.

Jokin on vaan muuttunut. Ahdistus on ollut jokapäiväistä kun en tiedä mitä tehdä. Antaako anteeksi ja yrittää päästä ahdistuksesta ajan kanssa vaiko muuttaa lapsen kanssa pois uuteen asuntoon kaupunkiin mihin niin kaipaan... Miehen mustasukkaisuuden takia pelkään jääväni vankilaan ellen muuta pois. Miestä jäisi myös kova ikävä kun muuten asiat ollu suht mallillaan ja vaikeaksi asian tekee lapsen "lapsuuden riisto" ja yhteinen asuntolaina.

 

Minä lähtisin. Olen lähdössä henkisen väkivallan takia, häipyisin heti jos käsiksi kävisi. Mitäs jos käy lapseen käsiksi?

 

Minun on hyvin vaikea kuvitella sitä että mies kävisi lapseen käsiksi... Sen verran hyvät ja tärkeät välit heillä on. Enkä jotenkaan usko että minuunkaan enää. Syvät arvet tapahtunut on mieheen jättänyt ja minuunkin tietysti. Ja täytyy painottaa että tätä ei todellakaan ole ennen tapahtunut ja olen varma että tämäkin tapahtui vaan alkoholin takia.

Mies kävi eilen ensimmäisessä tapaamisessaan lastensuojelun sosiaaliviranomaisen kanssa ja koki saavansa siitä apua. Tapaamisia tulee olemaan yhteensä kuusi. Maanantaina hänellä on psykologin tapaaminen.

En tee mitää hätiköityjä päätöksiä, odotan josko psykologista on apua. Nyt tosiaan kallistun kovin lähtemissen puolelle... Pelkään vaan että kadun sitä myöhemmin elämässä, miehessä on paljon hyvääkin.

Mitään henkistä väkivaltaa, nimittelyä, kiroilua, huutamista ei ole meidän perheessä ennen ollut. Se tekee tästä niin kovin vaikeaa. Mutta täytyy myöntää että pelkään nyt.

Onko kellää samantapaisia ongelmia?

 

No hyvä että miehes suostuu ottamaan apua vastaan. Katso myös että suostuu!! Meillä mies lähti kyllä pariterapiaan mutta jauhaa vain "mä en ymmärrä miks täällä käydään kun ei minussa ole mitään vikaa, ite sulla on joku kriisi"

Tsemppiä!

 

Tsemppiä aloittajalle!

Mulla lähtis mies pihalle heti ensimmäisen kiinni käymisen jälkeen, eikä tarviis madella takasi.

 

Kiitos vastanneille. Tein päätöksen ja mieli helpottui heti. Päätin ihan lapsen tähden vielä yrittää etsiä omia tunteita miestä kohtaan. En ollut valmis heittämään hukkaan kuutta vuotta. En luvannut mitään, vaan sanoin että jos ei tunteet palaa niin homma on tässä. Miehelle vaan kovat vaatimukset ja reilusti puhuttiin asioista joiden tulee muuttua. Kerran jos vielä minuun kajoaa niin lähden. Molemmat jatkamme terapiaa ja katsomme mihin elämä vie. Vielä en tunne miestäni kohtaan samoin enkä tiedä tulenko koskaan tuntemaan :/

Sitä vaan olen miettinyt, että mitäs kun vanhana mietin asioita mitä jäi tekemättä ja kokematta... Onko parempi jos elän miehen kanssa lopun elämää ns. semihyvässä suhteessa ilman ilotulituksia vai se, että oikeasti sitten vanhana tuntee ja tietää eläneensä.

Kovasti onnea teille, jotka laillani kamppailette suhteidenne kanssa. Elämä on liian lyhyt olemaan onneton.