Meillä oli vastaava tilanne pari vuotta sitten, kun puolisoni sairastui työuupumukseen ja masennukseen. Nyt pahin on jo onneksi takana päin, vaikka välillä vähän takapakkia tuleekin. Minunkaan mies ei suostunut millään hakeutumaan ammattiauttajalle, raivostui vaan jos siitä uskalsi hänelle mainitakaan. Minä ja kaikki muut näimme, että mies on syvällä masennuksessa, mutta toinen vaan kielsi kaiken. Hänelle kaikki oli "aivan sama", parisuhteellakaan ei ollut enää mitään merkitystä. Avioeroa hän ei aikonut hakea, mutta ei olisi pistänyt hanttiin, jos minä olisin eron ottanut. Olin ihan hajalla.
Hakeuduin perheteraputin juttusille yksin, koska miestä ei saanut liikkeelle. Sieltä sain avaimia kestää tilannetta paremmin. Hänen avullaan opin antamaan miehelleni tilaa, enkä enää jankuttanut "mikä sua vaivaa?" ja "sun pitää hakea apua" jne jne. Yritin tosiaan väkisin saada hänet näkemään samanlaisena kuin me kaikki muut hänet näimme. Se helpotti miestänikin, että sai "rauhassa" olla masentunut. Viime syksynä hän vihdoin haki apua!
Ehdottaisin, että varaat ajan esim. perheasiain neuvottelukeskukseen, jossa saisit purkaa omaa ahdistustasi ammattilaiselle. Jos miehesi suostuu lähtemään mukaan, niin hyvä! Jotenkin sinun pitäisi osata katsoa puolisosi masennuksen "ohi", elää puolisosi rinnalla tilaa antaen.
Vaikka masentunut vaikuttaa itsekkäältä, niin pitää muistaa ettei hän tahallaan ole masentunut. Sellaisen ihmisen rinnalla on kieltämättä raskasta elää, mutta sellaista se elämä joskus on....[/quote]
Tämä ja moni muu kirjoitus täällä kuvaa aikalailla myös omaa parisuhdettani. Seurustelleet emme ole kuin noin vuoden päivät, mutta mieheni on minulle tärkeä ja välitän hänestä todella, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan ei järin ihailtavaa ole. Muutama ensimmäinen kuukausi suhteessamme oli kuin unelmaa, vaikkakin itse silloin sairastin masennusta, mutta kävin terapiassa ja sain lääkehoitoa. Muutama kuukausi sitten tilanne on muuttunut täysin.
Me emme asu virallisesti yhdessä, mutta mieheni käytännössä asuu luonani. Oma asunto hänellä on naapurikaupungissa, mutta siellä hän ei ole ollut oikeastaan koko seurustelumme aikana, koko ajan hänellä on kuitenkin kova kaipuu "omaan kaupunkiinsa", mutta jos hän siellä yöpyy, hän ei mene kotiinsa vaan jonnekkin muualle. Viitteitä toiseen naiseen löytyy runsaasti (hänen exänsä, joka myös hankaloittaa minun elämääni valheilla ja ilkeyksillä), mutta jostain syystä en kuitenkaan usko mieheni pettävän minua. Jostain oudosta syystä hän ei pysty jättämään menneitä taakseen, ei osaa irrottautua menneestä, esim entisistä naisistaan, vaan heidät täytyy pitää ystävinä, ja jos en hyväksy sitä hän sanoo, että minun takiani hänellä ei ole enää mitään muuta elämässään.
Hän juo usein itsensä todella humalaan ja on ilkeä, haukkuu minua ja syyllistää minua omasta ahdistuksestaan, tekee asioita joiden tietää loukkaavan minua, mutta ei näe itse niissä mitään väärää ja jos sanon asioiden loukkaavan, hän sanoo ettei ymmärrä miksi ja jos jatkan "inttämistä" tai kyselyä hän ei jaksa ja uhkailee lähdöllä.
Minä elätän meidät oikeastaan yksin. Asunto on minun ja vaikka hän siinä käytännössä asuukin, minä maksan kaikki laskut ja vuokran. Hän elää sossun rahoilla ja tuntuu, että ei saa mitään aikaiseksi, vaikka halua hänellä varmasti olisi tehdä töitä. Koulutusta ei ole. Myöskään osoitettaan hän ei halua muuttaa luokseni, vaikka se parantaisi rahallisesti elämäämme ja helpottaisi käytännön asioita.
Luulen hänen olleen masentunut jo useamman vuoden ennen tapaamistamme, vaikkakaan en seurustelun alussa sellaista huomannut. Nyt hän välillä jo sanoo että mikään ei tunnu miltään, ettei hänellä ole enää tunteita, ja tuntuu, että hän ajattelee sen olevan minun syytäni. Univaikeuksia hänellä myös on, valvoo joka yö vähintään neljään ja nukkuu seuraavana päivänä pitkään tai vaikka heräisi aamuisin aikaisin, ei pysty nukkumaan ajoissa koska häntä alkaa ahdistaa yrittäessä saada unta.
Tiedän itse, etten ole varmasti helpoin kumppani, mutta olen yrittänyt antaa kaiken tukeni ja apuni miehelleni, olen myös yrittänyt patistaa häntä ammattilaisen puheille, koska hänen masennuksensa masentaa myös minut, ja olen itse kokenut sairauden, joten tiedän mistä hänelle puhun. Hoitoon hän ei kuitenkaan suostu. Kaikkeen vastaus on "anna olla" "en jaksa nyt" "ihan sama" tai "en tiedä".
Jos hänen tunteistaan minua kohtaan kysyy (koska aiemmin ilmaisi tunteensa ja kertoi rakastavansa, nyt sanoo ettei ole hänen tapaistaan kertoa tunteitaan tai hempeillä, vaikka tunteita olisikin) vastaus on anna olla tai en tiedä tai pelkkä hiljaisuus, toisinaan hän sanoo että välittää ja antaa ymmärtää, että rakastaa, mutta ei pysty sanomaan sitä.
En haluaisi erota, vaikka välillä tuntuu että se olisi parempi ja välillä tuntuu että mieheni haluaisi, koska luulen että kaikki tämä johtuu hänen masennuksesta ja ahdistuksesta, vaikka hän ei sitä itse niinkään myönnä. Hän sanoo ettei tarvitse apua, että minä vain pahennan asiaa, että joskus hänestä tuntui/tuntuu että kiva kun minä olen siinä, mutta nykyään useammin että minä vain ahdistan häntä, koska sanon asioista ja yritän auttaa.
Tuntuu että minun pitäisi olla hiljaa, olla kyselemättä vointia ja tyytyä kaikkeen paskaan joka kaatuu minun niskaani. Olen jo yrittänyt parhaani, mutta voimani eivät enää riitä. Olen jo hetken miettinyt eroa, vaikka rakastan häntä. En vaan tiedä, että olisiko ero tässä paras vaihtoehto. Muut läheiseni sitä minulle yrittävät ehdottaa, mutta minusta ei ole oikein jättää rakastaan yksin, mutta mitä voin tehdä jos hän ei halua apua, tai välillä tuntuu ettei hän halua edes minua muutenkaan lähelleen?
