Kuinka päästä yli vanhemman kuolemasta?

[vierailija]

Siinäpä se onkin, kun ei ole sisaruksia!
Isäni menehtyi äskettäin ja veljeni menetin jo yli 30 vuotta sitten.
Nyt lapsuudenperheestäni olemme jäljellä enää äiti ja minä...
Onneksi minulla on oma perhe.

 

[Mummeliisa]

Kysyin tuota lapsiltani (kolmelta heistä) ja vastaus oli , että heidän kokemuksensa mukaan irti päästäminen aikuisesta kuolemalle on sitä helpompaa, mitä läheisempi ja rakastavampi suhde on ollut.
Ajatus sopii yhteen sen kanssa, mitä tiedän leskeydestä. Siihen pätee sama sääntö.

Jokin vertaistukiryhmä voisi auttaa?

 

[vierailija]

Vajaa vuosi sitten äiti kuoli ja väliin on täälläkin sellainen epätodellinen olo. Pitkän välimatkan takia yhteyttä pidettiin puhelimitse lähinnä, välillä tulee mieleen, että soitanpa äidille siitä ja siitä ja sitten iskee, etten voikaan.

Surkea olo iskee aina joskus.

 

[vierailija]

Niin kulahtanut ja varsin puhkikäytetty fraasi kuin se onkin, mutta myös paikkaansa pitäväkin, niin anna ajan auttaa. Suru pitää käsitellä tavalla tai toisella, se pitää pilkkoa osiin ja märehtiä huolella, jotta pystyy sitten jatkossa elämään menneisyytensä kanssa. Sitä kun ei pysty muuttamaan, ainoa mihin voi vaikuttaa on juuri tämä päivä - nenäänsä pitemmälle on turha edes katsoakaan.

Rakkaan ihmisen poismeno jättää ison lohduttoman aukon. Ikävä jää, ja omituista olisi jos sitä ei jäisi. Mutta - kuoleman tarkoitus ei suinkaan ole se, että siihen jäädään vellomaan, siihen poissaolon ja menetyksen tunteeseen jäädään asumaan. Päinvastoin - sen tarkoitus on aukaista silmät huomaamaan, että kaikesta huolimatta se elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Ei se poismennyt ihminenkään varmasti toivonut eläessäänkään, että hänen poismenostaan tulee "The Thing" - vaan että jäljelle jääneet osaavat ikävässään ja surussaankin jatkaa OMAN elämänsä kulkemista. Sillä ei se suunnaton suru ja ikävä tuo sitä rakasta takaisin.

Aika. Ja armo. Armo omalle itselleen, surun läpikäymiselle ja ikävälle, kenties myös omalle menneisyydelle. Armo myös kuolemalle. Suru muuttaa kyllä muotoaan, se vaihtaa väriään ja aikanaan haalistuu sopivan hailakan harmaaksi.

Voimia ja hyväksymistä :hug:....

Aloin lukea tätä vanhaa ketjua. Olipa tämä hyvin sanottu. Itsellä on taas ollut muutama huonompi päivä tai viikkokin tai kaksi, en näitä laske. Äitini menetin reilu 3kk sitten. On ikävä ja niinhän sen pitää ollakin. Äiti on mielessä monesti päivässä. En oikein saa kiinni mistään. Lasten ja perheen kanssa touhua riittää, mutta surun kanssa olen yksin.

 

[vierailija]

Äidin kuolemasta vasta kaksi viikkoa. Joka päivä puhuimme puhelimessa, mutta nyt ei ole ketään, kenelle voisin soittaa ja kertoa päivän tapahtumista. Olen asian kanssa todellakin yksin. Lapsilleni en itkuani halua näyttää.

 

[FreezeCat]

Äidin kuolemasta vasta kaksi viikkoa. Joka päivä puhuimme puhelimessa, mutta nyt ei ole ketään, kenelle voisin soittaa ja kertoa päivän tapahtumista. Olen asian kanssa todellakin yksin. Lapsilleni en itkuani halua näyttää.

Osanottoni.

Älä jää surussasi yksin. Itke silloin kun itkettää. Ja puhu, sanoita ikäväsi, jos tunnet sen helpottavan. Eivät lapsesi siitä rikki mene kun näkevät miten kaipaat äitiäsi, onhan se osoitus rakastamisesta. Ja surevathan lapsesikin mumminsa menetystä.


Sulla on voimattomuuden, suremisen aika. Hetki kerrallaan riittää eteenpäin menemiseksi*halaan*


(Minulla on puhelimessani vieläkin äitini numero. Ja siinä saakin olla koska...koen sen lohduttavaksi juuri niinä hetkinä kun haluaisin hänelle jutella. Sydämelläni mielessäni juttelenkin.)