Kuinka päästä eroon hylätyksi tulemisen pelosta?

["Iitu"]

Ja mistä sellainen voi oikeasti johtua? Voimakas hylätyksi tulemisen pelko? Lapsuudestako?

 

["joo"]

Sieltähän se, enkä tiedä voiko siitä parantua koskaan. Ehkä pitkän psykoterapian avulla, ehkä, mutta en ole kovin luottavainen sen suhteen.

Muistan tosin lukeneeni kerran erään artikkelin, jossa mainittiin hyvän ja terveen parisuhteen ja voimakkaan rakkauden ja turvallisuuden tunteen, voivan eheyttää sellaisen ihmisen, jolla on hylkäämiskokemus.

 

["Iitu"]

Entä jos ei muista että kukaan olisi koskaan hylännyt? Mistä se pelko silloin johtuu? Siis ei muista ainakaan mitään varsinaista tilannetta että olisi jäänyt kirjaimellisesti yksin...

 

["Iitu"]

Olisiko kohtalotovereita tai asiasta tietäviä linjoilla?

 

["vieras"]

[QUOTE="joo";22474243] Muistan tosin lukeneeni kerran erään artikkelin, jossa mainittiin hyvän ja terveen parisuhteen ja voimakkaan rakkauden ja turvallisuuden tunteen, voivan eheyttää sellaisen ihmisen, jolla on hylkäämiskokemus.[/QUOTE]

Mua tämä on auttanut. Tosin se, että pystyn hyvään ja terveeseen parisuhteeseen, vaati jo vuosien psykoterapiaa. Aiemmat sairaat parisuhteet toisten sairaiden ihmisten kanssa enemmän rikkoivat kuin korjasivat.

Ei mullakaan mitään konkreettisia muistoja ole hylkäämisestä.

 

["Iitu"]

Minä muistan että veljeni ovat 'pahoinpidelleet' ( jos sisarusten välistä nahistelua voi sellaiseksi sanoa? ) eikä siihen ole koskaan vanhemmat puuttuneet. Voiko kyse olla jostain tuollaisesta? Se nahistelu siis oli oikeasti fyysistä. Toinen veljistäni repi hiuksista ja hakkasi päätäni oven karmiin kun suuttui. Toinen hakkasi minua 1½ litran täysinäisellä vesipullolla kun odotin ensimmäistä lastamme :/ Ikää veljellä oli tuolloin 9v. Tuossa pari esimerkkiä. En ole myöskään koskaan tuntenut olevani kovinkaan läheinen tämän pienemmän veljeni kanssa. Toisen veljen kanssa enemmänkin.

 

["pomppis"]

Millainen lapsuus sinulla sitten on ollut? Mä ihmettelin pitkään, kun mulla on aikuisenakin edelleen tarve pitää piilossa oma ileipiteeni ja miellyttää muita, joka on minusta myös hylkäämisen pelon ilmenemismuoto.

Kotiolojani olen pitänyt erittäin vakaina ja rakastavina, mutta olen joutunut toteamaan, että hyväksyntä oli kiinni siitä, mitä sanoin ja tein. Jossakin vaiheessa tein yhden tulevaisuuttani ja ammatinvalintaani koskevan päätöksen salaa, tietämättä itsekään, miksi halusin salata asian. Tilanne meni siihen, että välit kotiin viilenivät silmänräpäyksessä, kun siellä selvisi, että olen "itsekkäästi ja omaa etuani ajaen" mennyt vaihtamaan opiskelualaa.

Kun minulle syntyi lapsi, olemme jonkin verran olleet yhteyksissä ja kuunnellessani, mitä mummo juttelee lapselle ja miten, oivalsin, millä tavalla minunkin on annettu hienovaraisesti ymmärtää, että toimimalla oletetulla tavalla olen hyvä ja rakas - ja mitä siitä seuraa, jos toimin toisin. Hienovarainen vihjailu oli aina niin arkipäivää, etten lapsena sitä edes huomannut ja koska kotona oli aina mukavaa ja rauhallista (osasin pelata annetuilla säännöillä) olin aivan sokea aivopesulle.

Nykyään inun on vaikea sanoa mielipidettäni ääneen edelleenkään ja etenkin parisuhteessa on vaikea pyytää tai varsinkaan vaatia toiselta pieniäkään asioita, kun jotenkin pelkää, että "oman edun tavoittelu" meneekin liian pitkälle ja mies lähtee.

Onneksi mulla on mies, joka ihan luontojaan kuitenkin antaa mulle tilaa olla mahdollisimman oma itseni, joten ei ole suuremmin valittamista. Näin yli 10 yhteisen vuoden jälkeen luottamus parisuhteeseen on minullakin korkealla

 

["pomppis"]

Vastatakseni otsikon kysymykseen tässä vielä, sanon, että kun jossakin vaiheessa keksii, mistä pelko johtuu, on jo tosi pitkällä asian korjaamisen kanssa.

 

[Ristiinkulkija]

Uskon myöskin terveen ja tasapainoisen suhteen eheyttävään voimaan. Myöskin siihen kun itse tiedostaa ongelmansa niin sitä on helpompi lähteä muuttamaan omia käytöskuvioitaan.
Usein kun pelkää hylätyksi tulemista tulee takerrettua toiseen ja kovin kauanhan tällainen suhde ei yleensä kestä kun toinen tukahtuu. Ja toinen jää taas hylätyksi..
Luota itseesi ja toisiin, kunnes toisin todistetaan. Ja jos he eivät ole sen arvoisia niin eihän se sinun vikasi ole. Rakasta ja arvosta itseäsi.

 

["Iitu"]

Meilläkään ei kotona mielestäni mitään varsinaista ongelmaa ollut. Tai sellaista minkä olisin silloin ajatellut olevan ongelma. Nyt vanhempana olen huomannut että meillä ei saanut tuntea negatiivisia tunteita. Ei saanut pahoittaa mieltään koska "eihän se sitä tarkoittanut pahalla". Ei saanut surra koska "jollakin toisella on vielä pahemmin" jne. Piti vain hymyillä ja olla iloinen. Siltikään mitään ei osattu tehdä oikein. Eli elo oli todella tasaista. Ei kehuja eikä ymmärrystä.

 

["Iitu"]

Ja itsetuntoni on kyllä todella huono Sen olen myös huomannut ja itselleni myöntänyt.

 

["Iitu"]

Auttaisiko lähtökohtana sitten se että opettelisi joissain asioissa aluksi kertomaan sen oman mielipiteensä ja tekemään joskus niitä itsekkäitäkin tekoja?

 

["sisi"]

Suosittelen oikeesti ja lämpimästi terapeutilla käyntiä. Ei tarvii olla veitsi ranteella sinne mennäkseen vaan voi mennä juurikin purkamaan ja miettimään ihan mitä vain vaikeita asioita. Yksityiselle saa ajan parin päivän sisään ja jo parikin käyntiä voi auttaa kummasti. Maksaa n. 50e per 45min. Jep, kallista mutta voispa nekin rahat mielestäni helposti huonomminkin tuhlata..

 

[Hmmmmmmm]

Täälä yks joka pelkää hylätyks tulemista ja kärsin huonosta itsetunnosta myöskin.

 

["Iitu"]

Riittäisiköhän parikin käyntiä? Vähän pelkään että terapeutti sanoo että olen toivoton enkä voi tästä päästä eroon kun kuitenkin tahtoisin uskoa että tämä voisi mennä joskus ohi

 

["juu"]

Lapsuus on ainakn vaikuttanut minuun niin että aina ajattelin avioliittoni alussa et vaaimo varmaan jättää kun tein ton ja ton virheen. Hyvä ja täydellinen puoliso on eheyttänyt minut "melkein terveeks"..

 

[SH]

Erosin kesällä exästäni ja tässä on yksi kandidaatti jota olen tapaillut. Huomasin kauhukseni että olen siirtänyt myös häneen kaikki lapsuudentraumat jotka nyt aiheuttavat hylätyksitulemisen pelkoa. Vanhempani erosivat minun ollessani 2-vuotias, eikä äiti pystynyt ehkä antamaan minulle sitä mitä olisin kaivannut. Olenkin aika varma että tuntemukseni juontuvat tuolta asti. Isän merkitystä tyttären elämään on vähätelty, ehkä vasta viime vuosina sitä on tutkittu mutta mitään tutkimusta en ole aiheesta löytänyt. Minua ahdistaa koko ajan kun kuvittelen että tämä kandi ei oikeasti välitäkään minusta vaikka näyttää ja sanoo sen kaikin tavoin. Tarvitsen vakuuttelua ja asian toistamista aika usein, tosin en sitä häneltä tietysti koko ajan pyydä, vaan yritän sietää tunnetta ja elää sen kanssa. Olen tämän nyt oivaltanut ja tästä on suunta vain eteen päin, mutta miten tällaisesta pääsisi eroon? Terapia olisi vaihtoehto, mutta suoraan sanottuna mulla ei ole varaa psykoterapiaan. En osaa yksinkään tätä asiaa miettiä, koska en pääse siinä eteen päin.