Sinun ei tarvitse pohtia, mutta lapsesi ehkä joutuu joskus näinkin kipeän asian eteen. Sinäkö silloin esität näitä mustavalkoisia ja jyrkkiä mielipiteitäsi rintaäänellä? Puistattavaa..
Kuinka nopeasti vauvan menetyksestä ns. selviää?
- Viestiketjun aloittaja Viblsp-
- Ensimmäinen viesti
loppujen lopuksi
Kukaan joka ei ole ollut tuossa tilanteessa,ei voi sanoa kuinka siinä toimisi.Se on turhaa jeesustelua,tulla pätemään;kuinka minätekisin sitä ja tätä. Tuollaiseen tilanteeseen kun oikeasti joutuisi,voisi ajatukset olla jo ihan toiset.
Kellään ei ole varaa arvostella ketään,paitsi jos itsetuntosi siitä saa jonkunlaista kohotusta,niin suotakoon se sinulle.Tuntuuhan se varmasti hetken aikaa hyvältä.
Jokaisella on oma risti kannettavanaan ja synnitön heittäköön ensimmisen kiven.
Kellään ei ole varaa arvostella ketään,paitsi jos itsetuntosi siitä saa jonkunlaista kohotusta,niin suotakoon se sinulle.Tuntuuhan se varmasti hetken aikaa hyvältä.
Jokaisella on oma risti kannettavanaan ja synnitön heittäköön ensimmisen kiven.
Sun tilastot ja lähteet kuulostaa yllättävän "luotettavilta"
muista
jooh,aapeehän joskus linkitti tänne jonkun kuvan down lapsesta juoksukilpailussa jossa oli teksti "aina häviäjä" tai jotain
peesailija
100% peesi.Sun tilastot ja lähteet kuulostaa yllättävän "luotettavilta"
Ja pyysi myöhemmin anteeksi.
Ja on sittemmin ollut aivan erilainen ihminen. Ei rasisti, ei muutakaan sellaista mitä oli kun omassa elämässä oli melkein kaikki pielessä. Kovin onneton ihminen hän yhteen aikaan oli, ja sen huomasi viesteistä. Ei elämäänsä tyytyväinen ihminen jaksa vihata vammaisia, ulkomaalaisia, tms.
Mä en ainakaan hänelle kaunaa kanna. Jos jaksaisin olla pitkävihainen ja kaivella menneitä, niin syytä varmaan olisi.
"anu"
Surullista miten helppoa on tulla sanomaan toiselle, kun ei oo itse kokenut vastaavaa.
Sureehan sitä ihmiset keskenmenojakin..
Saa kai sitä surra, hitto soikoon.
Saa surra vaikka olis mistä syystä tehnyt abortin.
Omani eivät olleet elinkelpoisia yhden sydämmen kera (kaksoset siis), se on varmasti selvää.. Mut ei tulisi mieleenkään heittää lokaa toisen niskaan ja alkaa arvostelemaan syitä, jotka keskeytykseen on johtaneet. Varmasti on painavat syyt. Ei sitä lupaa Valvirasta heru noin vain.
Sureehan sitä ihmiset keskenmenojakin..
Saa kai sitä surra, hitto soikoon.
Saa surra vaikka olis mistä syystä tehnyt abortin.
Omani eivät olleet elinkelpoisia yhden sydämmen kera (kaksoset siis), se on varmasti selvää.. Mut ei tulisi mieleenkään heittää lokaa toisen niskaan ja alkaa arvostelemaan syitä, jotka keskeytykseen on johtaneet. Varmasti on painavat syyt. Ei sitä lupaa Valvirasta heru noin vain.
"mamaa"
Tätä palstaa kun lukee, niin melkein menee usko ihmisiin. Onneksi tosielämän ihmiseni ovat toisenlaisia, ja onneksi tämän palstan otan hyvin kevyesti. Yököttäviä kommentteja olette kirjoittaneet ap:lle, hävetkää.
Muistan etäisesti ap:n aiemmat kommentit, mutta en silti ymmärrä tätä kostomentaliteettia. Ensinnäkin, ihmiset muuttuvat ja on epäreilua kostaa aiempia mahdollisia virheitä kun toinen hakee tukea ja apua. Ap on kirjoittanut aivan eri tavalla viime aikoina.
Toisekseen, kukaan ei voi tietää miten itse reagoisi vastaavassa tilanteessa. Ap:lla oli varsin haastava tilanne aikanaan ja selviytymismekanismit ihmisillä ovat moninaiset. Kummallisetkin! Itsekin erottuani 10 vuotisesta suhteesta sanoin yök vauvoille, vaikka olin aina haaveillut lapsista ja perheestä. Teki vaan niin kipeää, että mieli kai käänsi sen niin päin..? Ehkäpä ap:n elämä oli niin kamalaa ja valinnat niin vaikeita, että jotain (vaikka sitten lähes kaikkea muuta) oli pakko vihata. Oma elämäni on ollut sen verran raadollista, että ymmärrän etteivät asiat ole niin mustavalkoisia ja joskus kun on pakko selviytyä, selviytymisen keinotkin voivat olla rajuja.
Voimia ap. Suru laantuu suremalla, aikanaan.
Muistan etäisesti ap:n aiemmat kommentit, mutta en silti ymmärrä tätä kostomentaliteettia. Ensinnäkin, ihmiset muuttuvat ja on epäreilua kostaa aiempia mahdollisia virheitä kun toinen hakee tukea ja apua. Ap on kirjoittanut aivan eri tavalla viime aikoina.
Toisekseen, kukaan ei voi tietää miten itse reagoisi vastaavassa tilanteessa. Ap:lla oli varsin haastava tilanne aikanaan ja selviytymismekanismit ihmisillä ovat moninaiset. Kummallisetkin! Itsekin erottuani 10 vuotisesta suhteesta sanoin yök vauvoille, vaikka olin aina haaveillut lapsista ja perheestä. Teki vaan niin kipeää, että mieli kai käänsi sen niin päin..? Ehkäpä ap:n elämä oli niin kamalaa ja valinnat niin vaikeita, että jotain (vaikka sitten lähes kaikkea muuta) oli pakko vihata. Oma elämäni on ollut sen verran raadollista, että ymmärrän etteivät asiat ole niin mustavalkoisia ja joskus kun on pakko selviytyä, selviytymisen keinotkin voivat olla rajuja.
Voimia ap. Suru laantuu suremalla, aikanaan.
:hug:....olet kokenut niin paljon..ja varsin lyhyessä ajassa...
Ihmekö tuo siis, että tunteesi heittelevät laidasta toiseen ja menetyksen suuri suru kulkee ihollasi... Anna aikaa itsellesi - niin kuluneelta fraasilta kuin se kuulostaakin, mutta aika sinut hiljalleen korjaa, paikkaa ehjämmäksi. Anna aikaa surullesi, toisinaan jopa ota itsellesi suruaikaa - anna itkun tulla. Sehän vain osoittaa, että tunnet syvästi, että sinussa asuu rakkaus ja kaipaus. Että sinä olet vahva tunteiden tulla.
Ei se suru kuitenkaan pois mene sinusta. Mukanasi sitä kannat mutta se muuttaa muotoaan, kuten sinäkin. Tulee pahempia päiviä mutta sitten tulee niitä helpompiakin, jolloin on kivuttomampaa ymmärtää ja jopa hyväksyä, miten lopulta kävikään. Ja ole armollinen itsellesi. Hyväksy/salli tunteesi, hyväksy itsesi ja elämäsi - kaikki kuitenkin on "Sen Jonkun Suuremman" käsissä...näin uskon.
Ja sitten aikanaan, kun tunnet olevasi siihen valmis - itkun ja murtumisenkin uhalla - käy pienokaisesi haudalla. Ja - päästä irti. Pienokaisesi voima kannattaa sinua kyllä mutta sinun ei tarvitse kannatella häntä enää - hänellä on kaikki hyvin. Ja toivoo, että sinullakin..:hug:
Voimia sinulle. Puhu asiasta - tarvittaessa ammattiauttajalle - ota rohkeasti vastaan tunteesi ja surusta huolimatta - rakasta isosti.
Ihmekö tuo siis, että tunteesi heittelevät laidasta toiseen ja menetyksen suuri suru kulkee ihollasi... Anna aikaa itsellesi - niin kuluneelta fraasilta kuin se kuulostaakin, mutta aika sinut hiljalleen korjaa, paikkaa ehjämmäksi. Anna aikaa surullesi, toisinaan jopa ota itsellesi suruaikaa - anna itkun tulla. Sehän vain osoittaa, että tunnet syvästi, että sinussa asuu rakkaus ja kaipaus. Että sinä olet vahva tunteiden tulla.
Ei se suru kuitenkaan pois mene sinusta. Mukanasi sitä kannat mutta se muuttaa muotoaan, kuten sinäkin. Tulee pahempia päiviä mutta sitten tulee niitä helpompiakin, jolloin on kivuttomampaa ymmärtää ja jopa hyväksyä, miten lopulta kävikään. Ja ole armollinen itsellesi. Hyväksy/salli tunteesi, hyväksy itsesi ja elämäsi - kaikki kuitenkin on "Sen Jonkun Suuremman" käsissä...näin uskon.
Ja sitten aikanaan, kun tunnet olevasi siihen valmis - itkun ja murtumisenkin uhalla - käy pienokaisesi haudalla. Ja - päästä irti. Pienokaisesi voima kannattaa sinua kyllä mutta sinun ei tarvitse kannatella häntä enää - hänellä on kaikki hyvin. Ja toivoo, että sinullakin..:hug:
Voimia sinulle. Puhu asiasta - tarvittaessa ammattiauttajalle - ota rohkeasti vastaan tunteesi ja surusta huolimatta - rakasta isosti.
32
Huh, mitä vastauksia oletkaan saanut...! Ihmiset joilla on ollut ilmeisesti liian helppo elämä. Onneksi täällä on myös myötätuntoisiakin ihmisiä <3
Mulla todettiin 4 vuotta sitten rv 32 pojalla peittyvästi perinnöllinen vakava sairaus. Annettiin ymmärtää, ettei lapsella ole juurikaan mahdollisuuksia. Synnytys olisi käynnistetty jos olisin halunnut mutta halusin kokea raskauden loppuun asti ja pitää lapseni elossa sisälläni vielä niin kauan kuin voin ja tuntea kuinka hän eli siellä. Keuhkoja kun kohdussa ei tarvitse... En tiedä, miten olisin valinnut jos tämä olisi todettu esim. rakenneultrassa. Vielä nytkin näin syntymä- ja kuolinpäivien aikaan tulee itku arvaamattomasti. Viimeksi töissä hyllyttäessä tavaraa... Siihen suruun jotenkin tottuu, se jää elämään taustalle. Annat vaan sille tilaa, niin se antaa sulle tilaa.
Mulla todettiin 4 vuotta sitten rv 32 pojalla peittyvästi perinnöllinen vakava sairaus. Annettiin ymmärtää, ettei lapsella ole juurikaan mahdollisuuksia. Synnytys olisi käynnistetty jos olisin halunnut mutta halusin kokea raskauden loppuun asti ja pitää lapseni elossa sisälläni vielä niin kauan kuin voin ja tuntea kuinka hän eli siellä. Keuhkoja kun kohdussa ei tarvitse... En tiedä, miten olisin valinnut jos tämä olisi todettu esim. rakenneultrassa. Vielä nytkin näin syntymä- ja kuolinpäivien aikaan tulee itku arvaamattomasti. Viimeksi töissä hyllyttäessä tavaraa... Siihen suruun jotenkin tottuu, se jää elämään taustalle. Annat vaan sille tilaa, niin se antaa sulle tilaa.