Kuinka moni on ollut koulukiusaaja?

Kysymys sulle Lunatic: miksi sitten aina ihmettelet, kun ihmiset surevat tuntemattomien ihmisten kohtaloita? Esim. Jokelan tapaus yms. Eikös se ole juurikin sitä empatiaa, että myös vieraiden ihmisten kohtalot koskettavat.

No minusta se on vaan semmosta mässäysempatiaa.. ja suurimmalta osalta teeskenneltyä empatiaa. Halutaan osallistua järkyttävään asiaan muka empaattisuuden varjolla, oikeasti ollaan vain uteliaita.

Sen vuoksi lehtiä myydään että ihmiset on uteliaita, ei sen vuoksi että ne ois empaattisia.

Useimmat varmaan tuntee lähinnä sympatiaa eikä empatiaa, silloin kun ne "mässäilee" näillä uutisilla. Empaattinen ihminen voisi samaistua vaikka sitten uhrin asemaan, ja ymmärtää miltä tästä tuntuu, sympaattinen taas ajattelee että onpa kamala tapahtuma, niistä tuntuu varmaan hirveältä ja kokee itsekin olonsa aivan kamalaksi.

Sympatiassa on enemmän sen ihmisen oma tunnetila mukana, empatiassa ei niinkään vaan siinä ollaan läsnä sitä toista osapuolta varten.

 

Kysymys sulle Lunatic: miksi sitten aina ihmettelet, kun ihmiset surevat tuntemattomien ihmisten kohtaloita? Esim. Jokelan tapaus yms. Eikös se ole juurikin sitä empatiaa, että myös vieraiden ihmisten kohtalot koskettavat.

No minusta se on vaan semmosta mässäysempatiaa.. ja suurimmalta osalta teeskenneltyä empatiaa. Halutaan osallistua järkyttävään asiaan muka empaattisuuden varjolla, oikeasti ollaan vain uteliaita.

Sen vuoksi lehtiä myydään että ihmiset on uteliaita, ei sen vuoksi että ne ois empaattisia.

Ei se kaikkien kohdalla kuitenkaan noin mene.

 

Mä tunnen empatiaa myös näitä entisiä kiusaajia kohtaan: ei ole varmaan kivaa kantaa loppuelämän syyllisyyttä lapsuudessa ja/tai nuoruudessa tehdyistä asioista. Kaikki me virheitä teemme. Mä en ole koskaan koulussa kiusannut ketään, mutta veljen kanssa on tehty virheitä puolin ja toisin, ollaan molemmat osattu olla tosi ilkeitäkin toisillemme. :ashamed: Enkä mä silti ole empatiakyvytön, olen hyvinkin empaattinen. Kyllä hyväkin ihminen kykenee sanomaan ilkeitä asioita ja tekemään ilkeitä tekoja.

 

Ei se kaikkien kohdalla kuitenkaan noin mene.

No ei se minusta empatiaakaan ole.
Kai se on sitten jotain muuta, esim sympatiaa kuten siperia sanoi tossa ylempänä.. tunnetaan itse pahaa oloa, muttei asetuta kenenkään asemaan..kuin omaa napaa ajatellen "mitä jos mut ois ammuttu, hui".tms.

 

Ei se kaikkien kohdalla kuitenkaan noin mene.

No ei se minusta empatiaakaan ole.
Kai se on sitten jotain muuta, esim sympatiaa kuten siperia sanoi tossa ylempänä.. tunnetaan itse pahaa oloa, muttei asetuta kenenkään asemaan..kuin omaa napaa ajatellen "mitä jos mut ois ammuttu, hui".tms.

Sitähän empatia juuri onkin, että kuvitellaan, miltä itsestä tuntuisi jossakin tilanteessa. Se onkin sitten jo tuota sympatiaa, jos tavallaan ryvetään toisen surussa, siis käyttäydytään kuin ne asiat olisi tapahtuneet itselle.

 

Sitähän empatia juuri onkin, että kuvitellaan, miltä itsestä tuntuisi jossakin tilanteessa. Se onkin sitten jo tuota sympatiaa, jos tavallaan ryvetään toisen surussa, siis käyttäydytään kuin ne asiat olisi tapahtuneet itselle.

No jaa, ei se nyt oikeastaan sitä ole, että kuvitellaan itsensä kautta, vaan sitä että ymmärretään sitä toista, että siltä tuntuu tuolta ja että tuetaan siinä tilanteessa sitä ihmistä. Ei sitä oikeastaan tarvitse tuntea niin, että mitä jos tuo olis tapahtunut mulle. Vaan niin, että tuolle on käynyt noin ja se tuntuu siitä pahalta/hyvältä/miltä tuntuukin, ja mä voin jotenkin siinä tunteessa auttaa. Miettii sen, että mikä siinä tilanteessa voi sitä ihmistä tukea.

Mun mielestä empatia ei välttämättä vaadi sitä, että sen kokisi yhtään itsensä kautta koska se nyt kuitenkin on aika omanapainen lähtökohta, vaan niin että kohtaa ne sen toisen ihmisen tunteet (merkityksetöntä oikeastaan, että mikä aihe ne tunteet on provosoinut koska oleellista on se, että mitä ne tunteet on ja miten niiden kanssa pärjää ) ja osaa tukea sitä ihmistä niissä tunteissaan.

Jos joku on järkyttynyt vaikka oltuaan pahassa onnettomuudessa, ei empaattisen ihminen tarvitse miettiä sitä, että mitä tuntuu se että on ollut pahassa onnettomuudessa, vaan että miltä tuntuu se että on järkyttynyt ja pelästynyt, ja vaikka luullut kuolevansa.

Jos joku nyt ymmärsi, mitä ajan takaa.

 

Sitähän empatia juuri onkin, että kuvitellaan, miltä itsestä tuntuisi jossakin tilanteessa. Se onkin sitten jo tuota sympatiaa, jos tavallaan ryvetään toisen surussa, siis käyttäydytään kuin ne asiat olisi tapahtuneet itselle.

Empatia on kyllä sitä että ajatellaan sitä toista, eikä itseä.

Empaattinen ihminen ei piehtaroi toisten tragedioissa.

 

Sitähän empatia juuri onkin, että kuvitellaan, miltä itsestä tuntuisi jossakin tilanteessa. Se onkin sitten jo tuota sympatiaa, jos tavallaan ryvetään toisen surussa, siis käyttäydytään kuin ne asiat olisi tapahtuneet itselle.

Empatia on kyllä sitä että ajatellaan sitä toista, eikä itseä.

Empaattinen ihminen ei piehtaroi toisten tragedioissa.

Ollakseen empaattinen, täytyy ihmisen ensin ymmärtää omia tunteitaan ja osata kuvitella tilanteet omalle kohdalle. Kun ihminen on empaattinen kuultuaan esim. toisen surusta, kuvitellaan ensin, miltä se tuntuisi omalla kohdalla ja sitä kautta ajatellaan sitä toista ja tunnetaan empatiaa. Pienelle lapsellekin empatiaa opetetaan kysymällä: miltä sinusta tuntuisi, jos...

 

Sitähän empatia juuri onkin, että kuvitellaan, miltä itsestä tuntuisi jossakin tilanteessa. Se onkin sitten jo tuota sympatiaa, jos tavallaan ryvetään toisen surussa, siis käyttäydytään kuin ne asiat olisi tapahtuneet itselle.

No jaa, ei se nyt oikeastaan sitä ole, että kuvitellaan itsensä kautta, vaan sitä että ymmärretään sitä toista, että siltä tuntuu tuolta ja että tuetaan siinä tilanteessa sitä ihmistä. Ei sitä oikeastaan tarvitse tuntea niin, että mitä jos tuo olis tapahtunut mulle. Vaan niin, että tuolle on käynyt noin ja se tuntuu siitä pahalta/hyvältä/miltä tuntuukin, ja mä voin jotenkin siinä tunteessa auttaa. Miettii sen, että mikä siinä tilanteessa voi sitä ihmistä tukea.

Mun mielestä empatia ei välttämättä vaadi sitä, että sen kokisi yhtään itsensä kautta koska se nyt kuitenkin on aika omanapainen lähtökohta, vaan niin että kohtaa ne sen toisen ihmisen tunteet (merkityksetöntä oikeastaan, että mikä aihe ne tunteet on provosoinut koska oleellista on se, että mitä ne tunteet on ja miten niiden kanssa pärjää ) ja osaa tukea sitä ihmistä niissä tunteissaan.

Jos joku on järkyttynyt vaikka oltuaan pahassa onnettomuudessa, ei empaattisen ihminen tarvitse miettiä sitä, että mitä tuntuu se että on ollut pahassa onnettomuudessa, vaan että miltä tuntuu se että on järkyttynyt ja pelästynyt, ja vaikka luullut kuolevansa.

Jos joku nyt ymmärsi, mitä ajan takaa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Empatia

"Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa _kykyä asettaa itsensä_ toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita. Empatia on sympatian tapaan myötätuntoa, mutta sympatia on "kanssa tuntemista" (kreikan ilmaisu sym pathos), kun empatia on toisen sisällistä ymmärtämistä"

Eli kyllä se itsen kautta koetaan.

 

up

 

Eli kyllä se itsen kautta koetaan.

En mä jaksa enää jankata tästä, kun ei tämä liity aiheeseen. Mutta kun Tytsi esimerkiksi väittää, että se koetaan vain itsen kautta, niin se ei kuitenkaan mene niin. Wikipediassa on hyvin lyhyt pätkä empatiasta ja sympatiasta, ja eiköhän sen kuitenkin jokainen jo tiedä ettei wikipediaa kannata pitää ainoana lähteenä.

Toisen asemaan asettuminen ei vaadi sitä, että asettuu sen tapahtuman sisälle, vaan sitä että asettuu sen tunnetilan sisälle. Sitä mä tässä nyt koitan ilmeisen epäonnistuneesti selittää, että se toisen asemaan asettuminen ei ole sitä, että kelaa miltä musta tuntuis jos mulle kävis noin, vaan sitä että ymmärtää esimerkiksi sen, että tuo ihminen kokee nyt syvää vihaa tai surua, mä tiedän ne tunteet ja kykenen olemaan sille ihmiselle tukena sen tunnetilassa.

Ihminen kykenee asettamaan itsensä toisen ihmisen asemaan siihen tunnetilaan liittyen, ja sehän siinä on oleellista, se mitä se toinen tuntee, eikä se että mitä itse tuntisi esimerkiksi liikenneonnettomuudessa tai jossain tragediassa. Tunteet on henkilökohtaisia, reaktiot myös, ei se ole oleellista miten itse siihen reagoisi, vaan se että miten se toinen reagoi ja mitkä ne sen tunteet ovat.


Sitä mä nyt yritän vaan selittää. Että ei empatia vaadi sitä, että pitää asettaa itsensä siihen konkreettiseen tilanteeseen joka on sen tunnetilan viitekehys, vaan että kykenee ymmärtämään sen toisen ihmisen tunnetilan. Se ei siis vaadi sitä, että pitäisi ajatella "miltä musta tuntuisi tuossa tilanteessa" tai "miltä musta tuntuisi, jos mulle tapahtuisi noin" vaan sitä, että ymmärtää, myös totta kai omien tunteidensa kautta, sitä tunnetilaa joka sillä toisella ihmisellä on.

 

Uskalsi myöntää kiusanneensa! Ja jopa yritti selittää miksi kiusasi. Minua kiusasi juuri pojat. Joten timpan kommentit ovat kiinnostavia.

Minulle kertoi yksi pahimman kiusaajan äiti parivuotta sitten miten hänen ex- miehensä pahoinpiteli poikaa kotona. Eli poika kosti minulle koulussa ja vapaa-ajalla.

Tosta anteeksiannosta olen kyllä antanut anteeksi niille kiusaajille, jotka ovat pyytäneet ja vilpittömästi katuneet.

Unohtamaan en pysty kylläkään. Olisi ihan kiva jutella naamatusten kiusaajieni kanssa menneistä. Minulla siihen olisi kanttia, mutta onko kiusaajillani? En minä purematta niele!

 

Mulla helpotti viha kiusaajia kohtaan vasta ajan kanssa ja hitaasti. Viime viikolla luin lehdestä, että kiusaajat ovat muita useammin vallanhimoisia. Hymähdin. Tuntui aika todelta.

 

Ei hävetä, ne luuserit ansaitsivat tulla kiusatuiksi. Mitäs olivat niin vitun tyhmiä, rumia, köyhiä ja vammaisia.

 

Lähestulkoon, kun ärsytti että olin ollut itse kiusattu. Niin aattelin että miksen itsekin kiusaisi. Mutta se kävi vain mielessä, enkä halunnut kuitenkaan.

 

Ei hävetä, ne luuserit ansaitsivat tulla kiusatuiksi. Mitäs olivat niin vitun tyhmiä, rumia, köyhiä ja vammaisia.

Niin, onksne sun lapset kaikki poikia vai ei?

 

Ei hävetä, ne luuserit ansaitsivat tulla kiusatuiksi. Mitäs olivat niin vitun tyhmiä, rumia, köyhiä ja vammaisia.

Ja sinäkö olet viisas, kaunis ja rikas? Narsistilta tuo kuullostaa. No meitä mahtuu joka junaan ja osa jää asemallekkin!

 

Mä kiusasin mm. mun serkkua (tyttö) seiskalla ja kasilla, samalla luokalla olevaa tyttöä satunnaisesti. Toi mun serkku on toooosi ujo ja sit ulkonäötään poikkeava. Se oli sellasta, että en ottanut ryhmään, nolasin tahallani jne. Sit sitä toista tyttöä mä kiusasin ihan vain huvikseni, kun sen ulkonäkö, vaatteet jne. ei miellyttänyt mua. En tunne yhtään syyllisyyttä, eikä tunnu mulla missään. Mutta kun yhtä luokkalaistani poikaa kiusattiin, meni kertomaan siitä heti luokanvalvojalle. Mutta omista kiusaamisistani kerroin vain mun äidille ja siskolle..
Toi serkku oli sit kertonut siitä kuitenkin kahdelle isollesiskolleen, jotka sitten keskusteli siitä mun isonsiskon kanssa.. En olisi ikinä uskonut, että se kehtaa kertoa siitä kellekkään, olisin luullut, että se olisi pelännyt, että mä kiusaan sitä vielä enemmän. Mut ei näköjään.
En mä tiedä nautinko siitä kiusaamisesta, mutta oli jotenkin kivaa, kun ne sit mun nolauksen/nöyryytyksen jälkeen meni noloksi ja punastui. En kuitenkaan ole ylpeä siitä, että kiusasin. En vain voinut sille mitään.. Mut en ollut ainoa kiusaaja, meitä oli sellanen ryhmä. Mut muiden mukaan mä olin ylivoimaisesti kaikista pahin, ilkein jne. :I

 

Tohon ylläolevaan, toi silmänisku ei ole tarkoituksella, vaan jos kirjottaa (tyttö) niin tulee silmänisku.

 

En. Minua kiusattiin 9 vuotta, jo heti ekaluokasta lähtien.

Alkoi siitä, kun muut luokalla tunsivat toisensa ennestään ja minä olin uusi naama, jatkui läpi vuosien; nimittelynä, lyömisenä, potkimisena, tukan repimisenä ja saksimisena, päälle syljeskelynä, tavaroiden (pulpetista) varastamisena ja rikkomisena (kirjoista revittiin sivuja, reppu saksittiin pohjasta yms.), puhkottiin fillarin kumit ja välillä piilotettiin koko fillari, kotimatkalla vainottiin puskassa ja heiteltiin kivillä, sammaleilla, kävyillä ja koiranpaskakokkareilla, laitettiin perättömiä huhuja liikkeelle. Ei auttanut vaikka koitin olla välittämättä tai yritin antaa samalla mitalla takaisin, mutta mitäpä siinä yksi ihminen voi kun vastassa on 19 muuta (ja välillä koko koulu kaikki 349 muuta oppilasta, eivät tosin kaikki yhtä aikaa) ja mitäpä siinä voi kun koulun rehtori levittää kätensä ja toteaa: "voisit nyt yrittää kestää, kun koulua on enää niin ja niin kauan jäljellä".

Nykyään en ole antanut anteeksi. Kaupassa, jos meinaan johonkuhun näistä tyypeistä törmätä, vaihdan suuntaa, jne. Vaikka toisaalta mieleni tekisi mieli mennä kysymään, että "muistatko? jne"

Olen katkera ja häpeäkseni tunnustan tuntevani suurta nautintoa, kun kuulin, että yhden näistä omat lapset saivat silmälasit ja joutuivat kiusatuiksi niistä, yhden näistä oma lapsi on reilusti ylipainoinen ja häntä syrjitään ja toivottavasti joka ilta, kun he peittelevät lapsensa sänkyyn heitä sattuisi sydämeen, kun lapset kysyisivät: "äiti/isä, mikä mussa on vikana, kun mua kiusataan?".

 

Kerran meinasin retkahtaa entisenä kiusattuna, mutta sitten tajusin kuitenkin ajoissa, ettei se ole hyvä.

 

sekä koulussa että kotona ala-luokilla. Alkoi helpottomaan yläasteella (koulunvaihdos ja se, että isoveli muutti pois). Yläasteella eräs tyttö vaihtoi koulua kuulemma meidän muiden tyttöjen takia. Olimme hänen mielestään ilkkuneet hänen vaatteilleen ja olemukselleen. Joka kyllä sikäli piti paikkansakin, tyttö oli todella häiritsevän tyrkky ja me siitä hänelle muutaman kerran mainitsimme, mutta en myönnä että olisimme kiusanneet. Koimme hänen käytöksen vaan todella häiritsevänä ja nolona ja yritimme rakentavasti kertoa, että hän käyttäytyy oudosti. Pojat saattoivat hänestä pilaa tehdäkin, mutta syy kuulemma koulunvaihtoon oli "toiset tytöt on kateellisia ja pilkkaavat vaatteita ja olemusta".
mitä tulee anteeksi antoon. Olen puhunut kiusaajieni kanssa ja pyysivät anteeksi, minun oli helppo antaa koska pyyntö tuli aidosti sydämestä.

 

up