\
Alkuperäinen kirjoittaja 12.07.2005 klo 19:16 Äiti -74 kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 12.07.2005 klo 15:35 Mema kirjoitti:
Samoin, välillä kaduttaa. Varsinkin niiden viiden päivän aikana joka toinen viikko kun mieheni lapset ovat meillä.
Meillä menee aivan mielettömän hyvin aina ne viikot kun olemme kaksin, mutta heti kun nämä tenavat saapuvat paikalle, alkaa ihan erilainen tunnelma.
Minua risoo se, että niiden päivien aikana ei keskitytä mihinkään muuhun kun niihin penskoihin. Me emme edes keskustele sinä aikana kunnolla mistään. Jos yritämme, jompi kumpi lapsista tulee varmasti keskeyttämään ja taas keskitytään heihin. Ihan kuin meillä ei suhdetta olisikaan, tai ei siitä huolta ainakaan tarvi pitää, lapsista vain.
Olen yrittänyt järjestää niin, että minun omat menoni ja ystävien kanssa tapaamiset osuisivat tähän samaan aikaan kun miehelläni on lapsensa, mutta siitäkin syntyy aina sota, "Lähden heitä karkuun" "Elän sinkkuelämää sen ajan"jne. Mutta kun rehellisesti sanoen en mitenkään nauti siitä että passaan toisen penskoja viisi vuorokautta putkeen. Päivänkin jälkeen kaipaan jo omaa rauhaa ja omaa elämää.
Mieheni on silti upea ja meidän omat kaksin-olo-viikot ovat aivan ihania, niistä en haluaisi luopua..
Tenavat huomenna taas tulossa ja nyt jo pitää alkaa valmistautumaan siihen ostamalla kaappi täyteen vanukkaita, täyttämällä vesiallasta, jne. Ärsyttää jo etukäteen...
Runsas vuosi tätä on nyt vierähtänyt. Mitähän pitäisi tehdä jotta sopeutuisin?
Olisi ehkä pienoinen asenne muutos paikallaan. Ne lapset OVAT miehesi lapsia ja hän varmasti rakastaa heitä.
Siihen ei mitkään sormien heristelyt auta, kun kysymyksessä on suht tuore uusperhe ja lapseton osapuoli. Se ei tee minkäänlaista muutosta asiaan vaikka joku toinen rakastaa omia lapsiaan. Ei äitipuoleksi tulla pelkkää asennetta muuttamalla, niinkuin ei äidiksikään. Siihen kasvetaan! Jokainen joka on tämän kokenut, tietää sen.
Positiivista on, että mietit mitä sinun pitäisi tehdä, jotta sopeutuisit! En osaa sanoa mitään oikeaa vastausta, mutta täytyy sanoa, että tunnistin itseni täysin tekstistäsi muutaman vuoden takaa, ja meillä on auttanut vain aika. Ei ollut alussa helppoa, kun oli kaveripiirissä ainoa, jonka seurustelukumppanilla oli lapsia ennestään, muut kun kävi terasseilla, elokuvissa ja laivoilla, niin me käytiin Lego Showt ja McDonaldsit. Vaikka kuinka itse yritti, niin monesti lapsilta sai kuulla vain lähinnä kuinka minua ei edes pitäisi olla. Kun ns. normaaliparit kävelivät kaupungilla käsi kädessä, miehen kädessä roikkui aina jompikumpi penska ja itse köpötin aina pari metriä perässä...
Miehen mielestä lapsensa jutut oli niin hauskoja, kun itse taas ärsytti että taas sen piti tulla keskeyttämään.
Kyllä vaan, monesti kävi mielessä, että Mikä pakko minun on?!?!?!
Mutta koska mieheni on kuitenkin niin hyvä ja ymmärtäväinen, ja rakastan häntä, olen jaksanut vaikka hammasta on välillä pitänyt purra. Nyt takanamme on 3 vuotta uusperhe-elämää, ja myös yhteinen 8 kk vanha kullannuppu, joka on osaltaan yhdistänyt meidät kaikki. Suhteeni miehen lapsiin on hyvä. Ap:n kysymykseen vastaisin, että juu, kyllä sitä toisinaan katuu, mutta ihan normaaleissa mitoissa, kyllä sitä väsyneenä välillä toivottaisi omansakin sinne mistä on tullutkin... mutta onneksi harvemmin.
Jaksamista!