Ensin pitää tunnistaa tilanne, tajuta, että oikeasti pitää toista ihmistä (tai parisuhdetta yleensä) huumeena. Ei sen tarvitse kohdistua yhteen ihmiseen, on paljon ihmisiä, joille tärkeintä on, että on suhteessa, se on itse tarkoitus, ei se kenen kanssa ja millaisessa suhteessa.
Ei aina tarvita eroa, ei edes sitä asumuseroa, mutta paljon keskustelua ja tilateen tunnistamista ja hyväksymistä -molemmilta! Ja se tekee asiasta vaikeaa, kun hyvin harvoin kasvu tässä asiassa kulkee yhtä jalkaa ja samaan aikaan. Tuntuu tosi kipeältä se, kun toinen alkaa irrottautua. Vaikka minua ahdisti miehen läheisyydentarve kamalasti, kun itse olin irrotautumassa ja rajusti irrotautunut -hankin viikonlopputyön 300 km:n päästä- ahdistuin aivan yhtä paljon uudelleen jonkinajan kuluttua, kun mies alkoi puhua ja elää todeksi ajatusta, että parisuhde ei ole itsetarkoitus eikä tee ihmistä onnelliseksi, vaan täydentää jo olemassaolevan onnen.
Henkistä etäisyyttä ja jonkin verran toki fyysistäkin tilaa tarvitaan väistämättä, sitä enemmän, mitä pidempi ja tiiviimpi suhde on ollut. Tarvitsee saada se tieto kokemuksen kautta, että "ihmiset ovat juuri niin onnellisia, miksi mielensä virittävät" ja oppia kokemuksen kautta, että voin olla onnellinen ilman suhdettakin, suhde vain voi olla sellainen piste i:n päällä.
Mä itse olen tutstunut lähemin läheisriippuvuuteen (mikä on sanana perseestä, tunnevamma olis oikeampi sana) lähinnä päihderiippuvuuden kautta ja nähnyt kokemuksen kautta sen, että hyvin moni ajautuu suhteesta toiseen ja vaihtaa kumppania aina kun on apaha olla, mutta ei koskaan etsi sitä pahan olon, tyhjyyden tunteen, todellista syytä. Jotkut oppii erosta, jotkut ei. Ne oppii, jotka tietävät miksi oikeasti erosivat ja pystyvät selvittämään mitä tapahtui. Ne josta vaan lopettavat suhteen ja vaihtavat seuraavaan luultavasti jatavat samaa kerta toisensa jälkeen. Toiset menee jopa naimisiin jokaisen pelastajansa kanssa, toisten suhteet kestää vaan viikoja, korkeintaan kuukausia.