En välttämättä ole sitä mieltä että sinun kannattaa erota, joskaan en suoranaisesti sitäkään, että kannattaa. Jos kyse on "vain" jonkin hyvän puuttumisesta, itse lähtisin tuossa tilanteessa hakemaan hyvää oloa jonkun muun asian kautta, harrastuksen tms. Itse olen kuitenkin omassa tapauksessani halukas eroamaan siksi, että minun on suhteessa aktiivisesti paha olla, mikä on mielestäni hieman eri asia kuin se, että onni puuttuu. Ymmärrän kyllä sen, että jos kymmenen vuotta kokee tehneensä toisen mieliksi, niin se laiva ei käänny yhdessä yössä, vaikka toinen tekisikin siihen kriisitilanteessa joitain myönnytyksiä. Mutta kukaanhan ei voi sitä sinulle sanoa, sinun pitää tietää se itse. Vaikka toisaalta tiedän, että täälläkin luetuista "Lasten elämä menee pilalle jos eroaa" -kommenteista syyllistyy hirveän helposti.
Jäänkö tähän vaan siksi että mies saisi pitää vaimonsa ja perheensä ja lapsillla olisi isä ja äiti saman katon alla? Elänkö elämäni niin että olen ja elän mutten tunne mitään? Kostautuuko se jossain vaiheessa.. kenelläkään kokemuksia?[/QUOTE]
Ja toisaalta, minun mielestäni kaverillisessa, tai ennemminkin kunnioittavaan ja rakastavaan ystävyyteen perustuvassa parisuhdemallissa ei ole mitään vikaa lasten kannalta. Ei lastenkaan tarvitse oppia siihen, että parisuhde on yhtä säkenöivän rakkauden ja romantiikan toitotusta.
