Kuinka kovettaa itsensä ja hakea avioeroa kun ei enää rakasta ja toinen rakastaa niin että kipeää tekee?

["vieras"]

[QUOTE="mielipide";24835174] Lähinnä sitä, että eihän sitä voi loputtomasti hypätä suhteesta toiseen kun ei tunnekaan sitä järisyttävää onnellisuutta. [/QUOTE]

En ole todellakaan loputtomasti hyppinyt suhteesta toiseen etsien koko ajan jotain järisyttävää onnellisuutta. Tämä on ensimmäinen ja tähän saakka viimeinenkin liitto missä olen ollut. En tiedä ilmaisenko itsenäni jotenkin todella väärin vai enkö vaan itse nyt tajua jotain.. en hae ajatuksilla nyt ollenkaan sitä miten jotkut on käsittäneet..

 

[Jehnny Tightlips]

[QUOTE="vieras";24835220]En ole todellakaan loputtomasti hyppinyt suhteesta toiseen etsien koko ajan jotain järisyttävää onnellisuutta. Tämä on ensimmäinen ja tähän saakka viimeinenkin liitto missä olen ollut. En tiedä ilmaisenko itsenäni jotenkin todella väärin vai enkö vaan itse nyt tajua jotain.. en hae ajatuksilla nyt ollenkaan sitä miten jotkut on käsittäneet..[/QUOTE]

Luin tuon avausviestin uudestaan, ja siitä kieltämättä voi tulla tuollainen olo. Ts. että haet "jotain", ja siksi työntämässä miestä syrjään. Yleensä pitkissä ketjuissa luetaan vaan avaus (ja ehkä loppu) ennen vastaamista.

 

[LisaMarie]

Ensinäkin miehen reaktio kuullostaa riippuvuudelta, ei rakkaudelta. Aito rakkaus hyväksyy myös toisen tilan tarpeen.
"Niin kauan kuin kuvittelemme, että meillä on oltava toinen ihminen elämässämme ollaksemme onnellisia, olemme vain addikteja, jotka yrittävät suojella ainevarastoaan - käyttäen toista ihmistä huumeenamme. Se ei ole oikeaa rakkautta - eikä rakastamista."
Toiseksi, joskus pieni välimatka auttaa selvittämään asioita, ei heti kannata miettiä vaihtoehtona lopullista eroa. Joskus vaan toisen ripustautuminen saa tuntemaan olon tukalaksi, kyse ei aina ole rakkauden loppumisesta vaan riippuvuuden muuttumisesta rakkaudeksi, se on pitkä ja usein tuskallinen prosessi ja siitä kelju, että ero ei ole ratkaisu, koska eromn jälkeen usein ajautuu saman tyyppiseen suhteeseen ja sitten seuraavaan ja seuraavaan ja...

 

[Orion-]

Parisuhteesta voi nauttia monella tavalla. Ja toisaalta, minun mielestäni kaverillisessa, tai ennemminkin kunnioittavaan ja rakastavaan ystävyyteen perustuvassa parisuhdemallissa ei ole mitään vikaa lasten kannalta. Ei lastenkaan tarvitse oppia siihen, että parisuhde on yhtä säkenöivän rakkauden ja romantiikan toitotusta.

Kunnioitus onki äärimmäisen tärkeää.

Ja rakkautta ja romantiikkaaki ois hyvä edes toisinaan lasten nähdä.
Mut jos vanhemmat tuntuu olevan yhdessä vain koska täytyy olla, vaikka suht sovussa olisivatki, ni ei hyvä... Jos ei nyt niin kamalan pahakaan.

 

["mä"]

Ensinäkin miehen reaktio kuullostaa riippuvuudelta, ei rakkaudelta. Aito rakkaus hyväksyy myös toisen tilan tarpeen.
"Niin kauan kuin kuvittelemme, että meillä on oltava toinen ihminen elämässämme ollaksemme onnellisia, olemme vain addikteja, jotka yrittävät suojella ainevarastoaan - käyttäen toista ihmistä huumeenamme. Se ei ole oikeaa rakkautta - eikä rakastamista."
Toiseksi, joskus pieni välimatka auttaa selvittämään asioita, ei heti kannata miettiä vaihtoehtona lopullista eroa. Joskus vaan toisen ripustautuminen saa tuntemaan olon tukalaksi, kyse ei aina ole rakkauden loppumisesta vaan riippuvuuden muuttumisesta rakkaudeksi, se on pitkä ja usein tuskallinen prosessi ja siitä kelju, että ero ei ole ratkaisu, koska eromn jälkeen usein ajautuu saman tyyppiseen suhteeseen ja sitten seuraavaan ja seuraavaan ja...

Miten suhteessa voi saada tuon riippuvuuden muuttumaan rakkaudeksi? Vai pitääkö se aina kokea eron kautta? Itse myös ensimmäisessä ja viimeisessä suhteessani tällä hetkellä. Tunteet kuolleet. En hae kanssa mitään järisyttävää rakkautta vaan olen oppinut että toisessa pitää sietää kompromisseja. Mutta onneliseksi en täysin tunne itseäni kuin hetkellisesti. Tuntuu jotain puuttuvan.
Mistä olet tuon tiedon saanut että ihmiset ajautuu eron jälkeen samoihin suhteisiin aina uudestaan? Eikö erosta mitään opita sitten?

 

["vieras"]

Kunnioitus mielestäni onkin juuri se tärkeä tekijä parisuhteessa. Tähänn saakka koen ettei sitä ole ollut. Nyt sitten yhtäkkiä onkin kun ero on tullut puheeksi. Voiko todellakin mies muuttua hetkessä vai onko tämä vaan hätäreaktio kun pelkää että menen.. sitä mietin. Voiko hän muuttua erilaiseksi kaikkien vuosien jälkeen..? Voinko minä löytää rakkauden, opinko rakastamaan jos kovastin yritän? Paljon pyörii mielessä, oikeastaan ihan liikaa. Ajatukset solmussa ja mistään ei saa kunnolla otetta.

 

[Jehnny Tightlips]

[QUOTE="mä";24835316]Miten suhteessa voi saada tuon riippuvuuden muuttumaan rakkaudeksi? Vai pitääkö se aina kokea eron kautta? Itse myös ensimmäisessä ja viimeisessä suhteessani tällä hetkellä. Tunteet kuolleet. En hae kanssa mitään järisyttävää rakkautta vaan olen oppinut että toisessa pitää sietää kompromisseja. Mutta onneliseksi en täysin tunne itseäni kuin hetkellisesti. Tuntuu jotain puuttuvan.
Mistä olet tuon tiedon saanut että ihmiset ajautuu eron jälkeen samoihin suhteisiin aina uudestaan? Eikö erosta mitään opita sitten?[/QUOTE]

No ei kai ne aina ajaudu. Mutta voi ajautua, ja se kannattaa tietysti tiedostaa ja selvittää vähän omaa päätään ennen kuin lähtee hakemaan ultimaalista ratkaisua uudesta suhteesta. En siis väitä, että ap olisi näin tekemässä, vaan yleisesti. Jotkut oppii, jotkut ei. Joillain käy säkä, joillain ei.

 

[persvakoonasana]

Kunnioitus onki äärimmäisen tärkeää.

Ja rakkautta ja romantiikkaaki ois hyvä edes toisinaan lasten nähdä.
Mut jos vanhemmat tuntuu olevan yhdessä vain koska täytyy olla, vaikka suht sovussa olisivatki, ni ei hyvä... Jos ei nyt niin kamalan pahakaan.

Romantiikka on ällöttävää. :x Meillä lapsi näkee romantiikkaa sitten varmaan prinsessa -saduissa vainen.

 

[persvakoonasana]

[QUOTE="vieras";24835331]Kunnioitus mielestäni onkin juuri se tärkeä tekijä parisuhteessa. Tähänn saakka koen ettei sitä ole ollut. Nyt sitten yhtäkkiä onkin kun ero on tullut puheeksi. Voiko todellakin mies muuttua hetkessä vai onko tämä vaan hätäreaktio kun pelkää että menen.. sitä mietin. Voiko hän muuttua erilaiseksi kaikkien vuosien jälkeen..? Voinko minä löytää rakkauden, opinko rakastamaan jos kovastin yritän? Paljon pyörii mielessä, oikeastaan ihan liikaa. Ajatukset solmussa ja mistään ei saa kunnolla otetta.[/QUOTE]

Se on kyllä TODELLA huono asia, jos ei ole ollut lainkaan kunnioitusta.

 

["mä"]

Älä ihmeessä eroa, minusta kuulostaa ennemminkin että olet henk.koht.hieman melankolinen tms. Hyvät miehet ovat oikeasti harvassa! Minunkaan hääpäivä ei ollut mitenkään super onnellinen ja mieskin kovin tuulella käyvä, mutta eteenpäin mennään! Antaisin mitä vaan "tasapaksusta"parisuhteesta!

 

[Jehnny Tightlips]

[QUOTE="vieras";24835331]Kunnioitus mielestäni onkin juuri se tärkeä tekijä parisuhteessa. Tähänn saakka koen ettei sitä ole ollut. Nyt sitten yhtäkkiä onkin kun ero on tullut puheeksi. Voiko todellakin mies muuttua hetkessä vai onko tämä vaan hätäreaktio kun pelkää että menen.. sitä mietin. Voiko hän muuttua erilaiseksi kaikkien vuosien jälkeen..? Voinko minä löytää rakkauden, opinko rakastamaan jos kovastin yritän? Paljon pyörii mielessä, oikeastaan ihan liikaa. Ajatukset solmussa ja mistään ei saa kunnolla otetta.[/QUOTE]

Varmaan onkin jonkun verran hätäreaktiota tuossa. Mutta tietysti, jos jaksat, voit antaa mahdollisuuden ja luottaa siihen, että se vanha sika kyllä röhkii itsensä melko pian näkyville, jos on röhkiäkseen. Toki, jos tuntuu, ettet jaksa kertakaikkiaan, niin sitten jonkinlainen etäisyyden otto on joka tapauksessa tarpeellinen.

 

["vieras"]

Ehkä sitä kunnioitusta on ollut, en tiedä. Mies ei vaan sitä ole tuonut lainkaan esille, oikeastaan päinvastoin. En minäkään maailman helpoin ihminen ole ollut enkä ole. Olen tehnyt virheitä siinä missä muutkin mutta niistäkin on menty eteenpäin. Yksi suurimpia ongelmia on ollut se ettemme ole koskaan puhuneet asioita läpi. Mitä ikinä on sattunut, on mies halunnut pyyhkiä ne maton alle ja jättää taakseen. Minun olisi vaan pitänyt vaatia kovemmin puhumaan.

En halua syyttää tästä kaikesta miestä, todellakaan. Suurimmat viat löyän itsestäni ja jos haluan lähteä tätä jotenkin purkamaan, ensimmäisenä täytyy todellakin katsoa vain peiliin. Mutta jotenkin tämä kaikki tuntuu tällä hetkellä liian paljolta. Tuntuu etten jaksa mutta en vaan pysty satuttamaan toistakaan.

 

[LisaMarie]

[QUOTE="mä";24835316]Miten suhteessa voi saada tuon riippuvuuden muuttumaan rakkaudeksi? Vai pitääkö se aina kokea eron kautta?
Mistä olet tuon tiedon saanut että ihmiset ajautuu eron jälkeen samoihin suhteisiin aina uudestaan? Eikö erosta mitään opita sitten?[/QUOTE]

Ensin pitää tunnistaa tilanne, tajuta, että oikeasti pitää toista ihmistä (tai parisuhdetta yleensä) huumeena. Ei sen tarvitse kohdistua yhteen ihmiseen, on paljon ihmisiä, joille tärkeintä on, että on suhteessa, se on itse tarkoitus, ei se kenen kanssa ja millaisessa suhteessa.
Ei aina tarvita eroa, ei edes sitä asumuseroa, mutta paljon keskustelua ja tilateen tunnistamista ja hyväksymistä -molemmilta! Ja se tekee asiasta vaikeaa, kun hyvin harvoin kasvu tässä asiassa kulkee yhtä jalkaa ja samaan aikaan. Tuntuu tosi kipeältä se, kun toinen alkaa irrottautua. Vaikka minua ahdisti miehen läheisyydentarve kamalasti, kun itse olin irrotautumassa ja rajusti irrotautunut -hankin viikonlopputyön 300 km:n päästä- ahdistuin aivan yhtä paljon uudelleen jonkinajan kuluttua, kun mies alkoi puhua ja elää todeksi ajatusta, että parisuhde ei ole itsetarkoitus eikä tee ihmistä onnelliseksi, vaan täydentää jo olemassaolevan onnen.
Henkistä etäisyyttä ja jonkin verran toki fyysistäkin tilaa tarvitaan väistämättä, sitä enemmän, mitä pidempi ja tiiviimpi suhde on ollut. Tarvitsee saada se tieto kokemuksen kautta, että "ihmiset ovat juuri niin onnellisia, miksi mielensä virittävät" ja oppia kokemuksen kautta, että voin olla onnellinen ilman suhdettakin, suhde vain voi olla sellainen piste i:n päällä.
Mä itse olen tutstunut lähemin läheisriippuvuuteen (mikä on sanana perseestä, tunnevamma olis oikeampi sana) lähinnä päihderiippuvuuden kautta ja nähnyt kokemuksen kautta sen, että hyvin moni ajautuu suhteesta toiseen ja vaihtaa kumppania aina kun on apaha olla, mutta ei koskaan etsi sitä pahan olon, tyhjyyden tunteen, todellista syytä. Jotkut oppii erosta, jotkut ei. Ne oppii, jotka tietävät miksi oikeasti erosivat ja pystyvät selvittämään mitä tapahtui. Ne josta vaan lopettavat suhteen ja vaihtavat seuraavaan luultavasti jatavat samaa kerta toisensa jälkeen. Toiset menee jopa naimisiin jokaisen pelastajansa kanssa, toisten suhteet kestää vaan viikoja, korkeintaan kuukausia.

 

[PipariSuu]

[QUOTE="vieras";24834702]Pariterapiaa ei ole vielä kokeiltu enkä tiedä suostuuko mies sellaiseen. On aina ollut sitä mieltä ettei vieraille ihmisille kuulu oma elämä, saatika että sitä alettaisiin purkamaan vielä jossain istunnoissa.

En minä mitään satua ja elämää suurempaa rakkaustarinaa ole etsimässä. Etsin vaan hädissäni ehkä sitä tunnetta jota kutsutaan onnellisuudeksi. En tiedä millä tavalla sen voin saavuttaa mutta en ainakaan tällä hetkellä voi sanoa että sellaista koen sydämessäni.[/QUOTE]

Se onnellisuus tulee itsestä ei siitä toisesta. Olet itse siis ulapalla, jos ajattelet, että se kumppani tuo sulle sen onnellisuuden.

Sun pitää miettiä itseäsi ja miettiä niitä asioita, jotka tekee sut onnelliseksi.

 

["Tiina"]

[QUOTE="vieras";24834333]

Mies itkee, lupaa kuut ja tähdet, pitää hyvänä. Ei halua menettää. Mitä kauniimmin hän puhuu, mitä enemmän kyyneleitä vuodattaa, sitä enemmän mun sydämeen sattuu.

Tosiasia kuitenkin on ettei miehen tunteet, kamalaa kyllä, liikauta minua sillä tavalla miten ne liikauttaisi jos rakastaisin itse. Minulla vaan kasvaa koko ajan säälin tunne miestä kohtaan muttei rakkaus. Pelkään etten saa itseäni irti tästä siksi etten halua miestä satuttaa. Että jään tähän vaan ettei mies hajoa.

Ei hän paha ole. Ja on ymmärtänyt tässä omatkin virheensä kun ollaan erosta puhuttu. En vaan rakasta häntä, en ollenkaan. Hän on minulle lähinnä kaveri, lasten isä. Tiedän ettei elämä yhtä rakkauden huumaa ole mutta kun sitä rakkautta ei ole ollenkaan. Tahtoisin elää yksin. Lasten kanssa. En tiedä mitä teen.

Kenelläkään kokemuksia?[/QUOTE]

Jätä lapset miehelle ja lähde itse. Jos sinun rakkautesi on loppu, niin älä pakota miestäsi lähtemään ja luopumaan lapsistakin. Jos haluat erota, niin eroa yksin.

 

["mä"]

Ensin pitää tunnistaa tilanne, tajuta, että oikeasti pitää toista ihmistä (tai parisuhdetta yleensä) huumeena. Ei sen tarvitse kohdistua yhteen ihmiseen, on paljon ihmisiä, joille tärkeintä on, että on suhteessa, se on itse tarkoitus, ei se kenen kanssa ja millaisessa suhteessa.
Ei aina tarvita eroa, ei edes sitä asumuseroa, mutta paljon keskustelua ja tilateen tunnistamista ja hyväksymistä -molemmilta! Ja se tekee asiasta vaikeaa, kun hyvin harvoin kasvu tässä asiassa kulkee yhtä jalkaa ja samaan aikaan. Tuntuu tosi kipeältä se, kun toinen alkaa irrottautua. Vaikka minua ahdisti miehen läheisyydentarve kamalasti, kun itse olin irrotautumassa ja rajusti irrotautunut -hankin viikonlopputyön 300 km:n päästä- ahdistuin aivan yhtä paljon uudelleen jonkinajan kuluttua, kun mies alkoi puhua ja elää todeksi ajatusta, että parisuhde ei ole itsetarkoitus eikä tee ihmistä onnelliseksi, vaan täydentää jo olemassaolevan onnen.
Henkistä etäisyyttä ja jonkin verran toki fyysistäkin tilaa tarvitaan väistämättä, sitä enemmän, mitä pidempi ja tiiviimpi suhde on ollut. Tarvitsee saada se tieto kokemuksen kautta, että "ihmiset ovat juuri niin onnellisia, miksi mielensä virittävät" ja oppia kokemuksen kautta, että voin olla onnellinen ilman suhdettakin, suhde vain voi olla sellainen piste i:n päällä.
Mä itse olen tutstunut lähemin läheisriippuvuuteen (mikä on sanana perseestä, tunnevamma olis oikeampi sana) lähinnä päihderiippuvuuden kautta ja nähnyt kokemuksen kautta sen, että hyvin moni ajautuu suhteesta toiseen ja vaihtaa kumppania aina kun on apaha olla, mutta ei koskaan etsi sitä pahan olon, tyhjyyden tunteen, todellista syytä. Jotkut oppii erosta, jotkut ei. Ne oppii, jotka tietävät miksi oikeasti erosivat ja pystyvät selvittämään mitä tapahtui. Ne josta vaan lopettavat suhteen ja vaihtavat seuraavaan luultavasti jatavat samaa kerta toisensa jälkeen. Toiset menee jopa naimisiin jokaisen pelastajansa kanssa, toisten suhteet kestää vaan viikoja, korkeintaan kuukausia.

Hyvä kirjoitus. Melkein jaksoin lukea kaiken. =) Joo, itsekin olen lukenut läheisriippuvuudesta ja tunnistan siitä itseäni. Ripustautumista toiseen mikä ei mahdollista. Eli kun tyhjyys iskee niin haluan silloin tuntea että minua halutaan tai tarvitaan. Se on väärä tarve suhteelle. Rakkaus on erilaista se lähtee sydämestä. En tiedä olenko sitä kokenut vielä. Puhumassa käyn yksinäni. Siitä ollut apua mutta tuntuu että siinä ajautuu enempi vaan suhteesta pois henkisesti.
Mies ei osaa puhua asioista mikä sekin ongelma. Teillä ilmeisesti mies osaa puhua suhteesta tai ongelmista. Itse koen että haluaisin tällä hetkellä suhteen jossa rakkaus ilmenee yhteisenä tekemisenä ja tasapuolisella vuorovaikutuksella. Eli toinen tekee hyvää toiselle ja päinvastoin. Tätä meillä ei ole. Olen kannatallut itse tätä suhdetta ja järkännyt yhteistä tekemistä. En tiedä miten tästä pääsee pois.
Ajauduin tähän suhteeseen kun lähdin pois kotoa. Jotain tarvitsin siihen tyhjyyteen. En halua pelastajaa se olisi vääränlainen suhde minulle.

 

["mä"]

[QUOTE="Tiina";24835388]Jätä lapset miehelle ja lähde itse. Jos sinun rakkautesi on loppu, niin älä pakota miestäsi lähtemään ja luopumaan lapsistakin. Jos haluat erota, niin eroa yksin.[/QUOTE]

En ainakaan voisi jättää lapsia miehelle.

 

[vieras5]

oisko kuuluisa 7. vuoden kriisi?

 

[LisaMarie]

[QUOTE="vieras";24834702]Pariterapiaa ei ole vielä kokeiltu enkä tiedä suostuuko mies sellaiseen. On aina ollut sitä mieltä ettei vieraille ihmisille kuulu oma elämä, saatika että sitä alettaisiin purkamaan vielä jossain istunnoissa.[/QUOTE]

Ihmiset, jotka pelkäävät kovin sitä, että joku saa tietää heidän elämästään jotain, eivätkä missään nimessä halua hakea apua, eivät ole sinut itsensä kanssa. He eivät voi koskaan olla onnellisia, koska heillä on aina joku sitku tai mutku, joka on onnen ja tämän hetken välissä.
Ensin pitää hyväksyä itsensä, sitten voi huomata, että onni on nyt ja tässä, läsnä kokoajan, juuri siinä elämässä, jota nyt elää. Suosittelen Anthony de mellon kirjaa Havahtuminen.

 

["mä"]

Ja missään nimessä en haluisi erotessa samanlaiseen suhteeseen enkä usko että välttämättä minulla olisi niin hyvä tuuri että löytäisin tasavertaisen suhteen.

 

[PipariSuu]

[QUOTE="vieras";24834976]Kaikkea en olekaan aloituksessani ja teksteissäni kertonut enkä pystykään kertomaan tässä. On niin paljon jota en halua ehkä tuoda tällaisella palstalla esiin. Mutta jotain kuitenkin.

En ole mielestäni ihminen joka luovuttaa helpolla; pikemminkin olen aina yrittänyt kannatella eteenpäin sekä muita että ehkä jopa itseäni. Mutta tähän saakka olen unohtanut oman hyvinvointini ja ajatellut että menee se elämä näinkin. Nyt on herännyt ajatuksia että ehkä minäkin voisin pyytää tältä elämältä jotain enkä vaan toteuttaa muiden haaveita. Mutta se että satutan muita tavoittelemalla omia haaveitani; se ei ole helppoa enkä tiedä onko minusta siihen.[/QUOTE]

Onko siis ongelma nimenomaa siinä miehessä vai omassa vanhassa asenteessasi?

Voisitko hakea sitä itseäsi nimenomaa miehesi rinnalla? Näyttää miehellesi mitä sinä haluat ja toivot yms? Moni tekee kamalasti niitä myönnytyksiä yms toiselle ja saa hirveät marttyyrirenkaat päänpäälleen ja "uhri" roolin, vaikka ihan itse on sinne tiensä raivannut jättämällä sanomatta mitä itse oikeasti haluaa. Ehkä tuo on tietämättömyyttä siitä mitä haluaakaan oikeasti ja vasta myöhemmin sen tajuaa ja koska ei halua huomata itsessä sitä vikaa niin laittaakin sen toisen viaksi, vaikka toinen ei periaatteessa sitä ole voinut edes ikinä muuttaa.

Mä sanoisin, että kokeile sitä omaa elämää siinä miehesi rinnalla ja ala kertoon mitä haluat yms.

 

[vieras5]

[QUOTE="vieras";24835360]Ehkä sitä kunnioitusta on ollut, en tiedä. Mies ei vaan sitä ole tuonut lainkaan esille, oikeastaan päinvastoin. En minäkään maailman helpoin ihminen ole ollut enkä ole. Olen tehnyt virheitä siinä missä muutkin mutta niistäkin on menty eteenpäin. Yksi suurimpia ongelmia on ollut se ettemme ole koskaan puhuneet asioita läpi. Mitä ikinä on sattunut, on mies halunnut pyyhkiä ne maton alle ja jättää taakseen. Minun olisi vaan pitänyt vaatia kovemmin puhumaan.

En halua syyttää tästä kaikesta miestä, todellakaan. Suurimmat viat löyän itsestäni ja jos haluan lähteä tätä jotenkin purkamaan, ensimmäisenä täytyy todellakin katsoa vain peiliin. Mutta jotenkin tämä kaikki tuntuu tällä hetkellä liian paljolta. Tuntuu etten jaksa mutta en vaan pysty satuttamaan toistakaan. [/QUOTE]

Minun mielestä, ehdottomasti asiat pitää puhua selviksi ja sopia ja unohtaa eikä ikinä palata niihin enää. Puhukaa nyt ne asiat, jotka on jäänyt puhumatta. Luulis että miehelläsi on halua yrittää, jos niin kovasti rakastaa.

 

[LisaMarie]

[QUOTE="mä";24835410]
Mies ei osaa puhua asioista mikä sekin ongelma. Teillä ilmeisesti mies osaa puhua suhteesta tai ongelmista. Itse koen että haluaisin tällä hetkellä suhteen jossa rakkaus ilmenee yhteisenä tekemisenä ja tasapuolisella vuorovaikutuksella. Eli toinen tekee hyvää toiselle ja päinvastoin. Tätä meillä ei ole. Olen kannatallut itse tätä suhdetta ja järkännyt yhteistä tekemistä. En tiedä miten tästä pääsee pois.
Ajauduin tähän suhteeseen kun lähdin pois kotoa. Jotain tarvitsin siihen tyhjyyteen. En halua pelastajaa se olisi vääränlainen suhde minulle.[/QUOTE]

Meidän suhteemme on alkanut myös sillä, että lähdin pois kotoa heti kun täytin 16. Seurusteltu oli 3 kk, mutta kaiken päämäärä oli päästä muuttamaan pois kotoa ja nostaa omaa statusta poikakaverilla. 21 vuotias ihan oikea MIES oli toki siihen tarkoitukseen aivan täydellinen.
Nuo suhteet, jotka alkavat kovalla kiireellä ja oikeasti jostain muusta syystä kuin rakkaudesta, intohimoisella rakastumisella ja takertumisella, mutta ei rakkaudella, on todella haastavia aina, kun niistä aletaan rakentaa tervettä suhdetta.
Puhumista se tarvii ehdottomasti molemmilta. Ainakin sille miehelle on tehtävä selväksi omat tunteet, vaikka se ei tuntuis niitä kykenevän vastaanottamaan. Meillä mä olen ollu se keskusteluun kyvöttömämpi osapuoli ja mut on siihen pakotettu. Se oli valinta tilanne; mies teki selväksi, että joko minä opin puhumaan tai tiemme eroavat ja sillä hyvä, hän ei voi elää suhteessa, jossa ei puhuta ja käsitellä asioita. vaikeaa se on vielä 4 vuoden harjoittelun jälkeen, mutta mä päätin valita sen kommunikoinnin opettelun.
Ketään ei voi pakottaa elämään epätyydyttävässä suhteessa ja molemilla on oikeus kertoa rajansa tarkasti ääneen. Toinen joko kunnioittaa niitä tai sitten hyväksyy etäisyyden, joka seuraa siitä, ettei yhteistä säveltä löydy. Aina sen etäisyyden ei tarvi olla lopullinen ero, mutta jonkunlainen irtiotto on varmaan vääjäämätön, jos tavoitteet on kovin eriävät, jotta saadaan selville voiko yhteinen päämäärä syntyä.

 

["vieras"]

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut niin suurin työ tässä varmaan on oman pääni kanssa. Vaikeita asioita.

En haluaisi luovuttaakaan mutta tuntuu jo pelkästään miestä kohtaan väärältä elää ja olla näin kun itsellä tunteet hukassa. Vaikka hän itse haluaakin. Paljon olisi ajatuksia ja todella kiitollinen olen että näin moni on kommentoinut ja koittanut etsiä hyviä ratkaisuja tilanteeseen. Kaiken otan vastaan ja saa ajattelemaan; en tiedä miksi itsellä on vaikea saada kaikki päässä pyörivä sanoiksi ja tänne kirjoitettua.. :/

 

[PipariSuu]

[QUOTE="vieras";24835459]Kuten olen aiemminkin kirjoittanut niin suurin työ tässä varmaan on oman pääni kanssa. Vaikeita asioita.

En haluaisi luovuttaakaan mutta tuntuu jo pelkästään miestä kohtaan väärältä elää ja olla näin kun itsellä tunteet hukassa. Vaikka hän itse haluaakin. Paljon olisi ajatuksia ja todella kiitollinen olen että näin moni on kommentoinut ja koittanut etsiä hyviä ratkaisuja tilanteeseen. Kaiken otan vastaan ja saa ajattelemaan; en tiedä miksi itsellä on vaikea saada kaikki päässä pyörivä sanoiksi ja tänne kirjoitettua.. :/[/QUOTE]

Jos mies itse saa päättää tilanteestaan, se ei ole väärin miestä kohtaan. Jos tunteesi on sekaisin ja mies haluaa sut pitää suhteessa tuollaisenaan, niin selvitä ihmeessä ne ajatukset siinä suhteessa, kun sulle se sallitaan.