Toggle sidebar

kuinka kauan ero satuttaa..?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ruma-ankka
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
R

Ruma-ankka

Vieras
Onko se jotenkin niin, että eronnut saa surra vain tietyn ajan ja sitten pitäisi olla niin kuin kaikki olisi hyvin ja kestäisi mitän vain..? Kuinka kauan eronneella on lupa surra menetettyä perhettään?

Olimme mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, erostamme on nyt 10 kuukautta ja mies esitteli 2 kuukautta eromme jälkeen uuden naisensa. Minä sanoin jo tuolloin, että en ole vielä tarpeeksi vahva ajattelemaan muuta kuin mitä olen menettänyt, en uusia suhteita, enkä muuta.

Tänään mies tuli hakemaan lapsia isänpäiväksi luokseen ja oli ottanut uusioperheensä uuden puolison mukaan, ilman mitään varoittelua. Lapseni kanssa pakkasivat tekemämme isänpäiväaskartelut kassiin ja nainen nappasi nuorimmaisen syliin ja kuiskutti korvaan "nyt lähdetään leipomaan isille kakkua".

Keittiön ikkunasta katsoin kun pakkautuivat autoon. Minun perheeni lähdössä riemulla viettämään isänpäivää, minä yksin täällä, vuosi sitten leivoin iltahämärässä itse kakun. Tirautin kyyneleen ja toisenkin. Teki mieli olla vihainen, mutta en tiedä olisiko se enää sallittua. Kuinka ihmiset voivat luulla, että erosta selvitään yhdessä hujauksessa? Oletetaan, että tuoreet haavat kestävät kaiken, hyvä kun edelliset ovat edes arpeutuneet kunnolla vielä. Pitäisikö entisen elämän jo tuntua menneeltä vai onko oikeus vielä surra niitä kaikkia asioita, missä vielä vuosi sitten sai olla mukana? En ymmärrä, olenko jotenkin erilainen kun asiat sattuvat vieläkin niin kovin kovin paljon. Milloin on se oikea aika osata päästää menneestä irti ja ymmärtää, että ei saa sitä enää koskaan takaisin? Onko oikeus olla vielä tässäkin vaiheessa loukkaantunut ja surullinen, vihainen toisten ajattelemattomuudesta.

Joulu tulla jolkottaa. Se on sitten varmasti se seuraava koitinkivi. Onko se sitten niin, että se ensimmäinen vuosi on vaikein? Toivon sen olevan niin.
 
Eikai sille mitään tiettyä aikaa ole. Ihmiset suree eritavalla, ja jotkut kauemmin kuin toiset.

Tuli surullinen olo kun luin tämän. :(

Jaksamista ja voimia sinulle, toivottavasti ensimmäinen vuosi olisi pahin, ja sitten alkaisi helpottamaan.
 
Itse tein eropäätöksen ja tapasin nykyisen miehenikin aika nopeasti sen jälkeen. Silti ero satutti vielä 2-3 vuotta jälkeen päin. Tai sanotaan, että kolmen vuoden päästä tajusin, että jollain tavalla oloni oli kevyempi ja pystin panostamaan täysillä nykyiseen suhteeseen.
 
Omasta erosta on aikaa nelisen vuotta. Kyllä se ensimmäinen vuosi on raskain. Ja edelleen tulee niitä aikoja, kun tuntuu pahalta, tai ehkä lähinnä surulliselta. Mun mielestä sille erolle ja omille tunteille pitää antaa aikaa.
 
Minulla kesti niin kauan kunnes itse halusin. Aloitin uuden elämän kun enää en halunnut surra eroa ja johan uusi mies astui elämääni. Ihan sama mulle mitä ex puuhaa niin kauan kun lapsilla on kaikki hyvin. Olen kuullut että sillä on joku nainen ja olen ihan oikeesi vaan iloinen asiasta koska lapsen tuntuu tykkäävän isän uudesta vaimosta.
 
Niin, ei minua niinkää satuta uusi nainen ja hänen viettämä aika lapsieni kanssa, vaan kaikki se mistä itse jään nyt paitsi. Tuntuu niin raskaalle kaikkina näinä "perheille tarkoitettuina juhlapyhinä". Olen tosi iloinen kun lapsille on hyvä isä ja tykkäävät paljon isän uudesta naisesta. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, että jokainen tilanne kun näen lapseni uusioperheessään tekee todella todella kipeää. Toivoisin vaan, että pääsisin jo irti menneestä, ikua ei enää tulisi, eikä asiat olisi niin kipeitä. En millään enää jaksaisi odottaa sitä päivää kun voin sanoa, että ei enää satu. Olisin niin kovin onnellinen kun joku sanoisi minulle, koska ei enää satu. Jokainen ihminen tarvitsee oman ajan surra ja selvitä, mutta välillä tuntuu, että tämä ei helpota koskaan.

Niinhän sitä sanotaan, että kun ihmisellä tulee tunne, ettei enää jaksa, hän on oikeasti vasta puolessa välissä siitä, mitä oikeasti jaksaa. Luotan tuohon ja niin se uusi aamu aina vaan koittaa.

On lohduttavaa kuulla, että muutkin ovat jaksaneet ja jaksavat edelleen. Se tuo uskomattoman paljon voimia, että vielä jonakin päivänä, minäkin vielä......vaikka kukaan ei voi kai antaa suoria vastauksia miten kauan tämä sureminen kestää...
 
Alkuperäinen kirjoittaja .......:
minkä takia erositte? Olen lukenut täältä, että erota kannattaa vasta sitten kun mahdollinen ajatus miehen uudesta ei satuta
Click to expand...

Pitkiä juttuja kertoa. Kaikki keinot kokeiltiin pariterapiaan saakka. Oikeaa syytä emme vieläkään tiedä miten ajauduimme niin kauaksi toisistamme, mutta toisen kunnioitus puuttui suhteestamme viimeiset vuodet täysin. Minä en pystynyt antamaan jotain menneisyydestämme miehelle anteeksi ja se myrkytti kaiken. Kun olimme yhdessä, sanoin monet kerrat ystävilleni, että olen niin tunnekuollut ja vihaa täynnä miestäni kohtaan, että ei haittaisi vaikka olisi jonkun toisen naisen kanssa.

Sitten muutimme erillemme, tarkoituksena yrittää korjata vielä asiat, mutta elämä johdatti miehen uuteen elämään ja kumppaniin. Niin sitä aina sanoin ystävilleni, että ei tuntuisi missään, mutta kyllä se on ollut se kipein asia tässä kaikessa, lapsien takia tunteman syyllisyyden lisäksi.

Ei voi tietää kuinka paljon oikeasti rakastaa, ennenkuin menettää...
 
Aikamääreitä ei kai kukaan toinen voi kertoa, eikä omaa erotuskaansakaan sinun kipuusi verrata, kokka jokaiselle se tuska ja kipu on niin henkilökohtainen.
Itselläni, tilanteessa, joka oli täysin toinen kuin omasi, ero lapsettomasta liitosta, sattui kipeimmin ehkä noin puolisen vuotta. Jonka jälkeen se kipu asteittain lieveni.. ja ehkä kun erosta oli kulunut melkein vuosi, tuntui siltä että olen voitolla. Ja haavojen veresliha-aste oli parantunut pieniksi ruviksi sisimpään...

Mutta sitä aikaa ei voi kukaan toinen sinulle määrittää, ei kukaan voi sanoa, ettet saisi enää kaivata tai itkeä tai olla haavoilla. Mutta sen silti sanon, että siitä ikävästä voi tehdä myös itselleen kilven, jonka taakse piiloutua, kun ei voimat tai uskallus riitä astumaan uusiin elämänvaiheisiin. Sitä milloin on oikea aika, ei voi kukaan sanoa, mutta itsesi vuoksi siitä ikävästä kannattaa silti joskus yrittää päästää irti. Ja astua, vaikka varovaisestkin uusiin elämänvaiheisiin. Sillä elämä kuitenkin itsesään kantaa.
- Klishee, tiedän. Kuin myös sekin, että aika parantaa. Mutta se parantaa.

Voimia sinulle. Voimia käydä kipeitä tunteita läpi ja voimia uskoa siihen, että vielä on hyviä aikoja edessä ja valoa ja toivoa. :hug:
 
Uskon, että tuntuu pahalta noi hetket. Tulin myös hyvin surulliseksi luettuasi viestisi.

Oma tarinani on aika erilainen, mutta pystyn samaistumaan silti tuohon. Meillä mies petti ja alkoi muutenkin pitää minua itsestäänselvyytenä, väheksyi ja haukkui... minä väsyin ja turruin. Annoin asioiden vain olla. Kunnes rakastuin toiseen ja ilmoitin tahtovani eron. Monien monien vaiheiden jälkeen peruimme kuitenkin eron, rakkaus toiseen mieheen ei noin vain unohtunut (tietenkään) mutta sinnikkäästi pidin perhettä koossa ja rippeistä kokosin sitä uudelleen. Mies onneksi tahtoi juuri sitä ja antoi minulle aikaa nousta sieltä suosta.

Se kannatti. Me pääsimme ylös takaisin jaloilleen ja jatkamme matkaa yhdessä perheenä. Ei täydellisinä, mutta jotain oppineina ja arvostus ehjää perhettä kohtaan on erilainen mitä ennen. Kun tietää mitä se on jos sen menettää. Tai mitä siinä menettää.

Usein edelleen löydän itseni miettimästä, että miltä tämä ja tämä hetki tuntuisi, jos olisimmekin eronneet. Eli juurikin esim. tilanteita joissa lapset menisi viettämään isänpäivää eikä se enää olisikaan "minun juttuni" tai meidän koko perheen juttu.

Kaikella on tarkoituksena. Itse en tiedä osaanko vieläkään sanoa mikä tarkoitus oli sillä, että rakastuin toiseen mieheen. Se teki tästä kaikesta niin paljon rankempaa ja vaikeampaa. Se oli ihanaa enkä kadu sitä mutta toisaalta usein mietin, että olisiko kaikki helpompaa jos sitä ei olisi tapahtunut.

Anteeksi tämä yksinpuhelu. Vähän sivusi raiteiteilta. :)
 
Kiitos Ultamatriini. Sanasi jotenkin saivat ajattelemaan asioita todella syvältä.

Minä olen eromme jälkeen paennut elämää jo pitkään. En tiedä koska uskallan täältä tulla esiin, mutta tuntuu, että vielä en ole tarpeeksi vahva vaikka haluaisin. Lapsen kannattelevat elämässä ja saavat arjen maistumaan ihanalle. Iltaisin kun talo on hiljentynyt, istun kynttilänvalossa ja toivon, kun olisi edes joku jolle kertoa miten työpäivä meni. Täältä piilopaikasta pitäisi tulla pois, mutta tulevaisuus pelottaa ja olen vielä liian kiinni entisessä.

Sinulle "vieras", haluan sanoa, että olette olleet todella vahvoja. Itsekin mietin päivittäin miten voisin korjata vielä kaiken, pelastaa kaiken, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Silti kertomasi laiset tarinat luovat edelleen uskoa siihen kaikkeen. En tiedä sitten teenkö niin ajatellessani vain hallaa itselleni, mutta tuon kaltaiset tarinat tuovat lohtua.
 
Yritä ainakin olla erakoitumatta yksin kotiisi!
Koita lähtee liikkeelle ja ihmisten seuraan.
Tietty pitää surra oma aikansa, mutta pidemmän päälle voi katkeroitua ja jäädä surkuttelemaan kohtaloaan.

Alla mun lempimottoni eron jälkeen, kun alkushokista olin selvinny:

- "Vierivä kivi ei sammaloidu."

- "Jos et näe valoa tunnelin päässä, katsot väärään suuntaan."
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa