E
Ei jaksa
Vieras
On kurjaa, kun on omassa kodissa paha olla. Syynä on se, että mieheni arvostelee ja nalkuttaa minulle jatkuvasti, eikä näe missään tekemisissäni mitään positiivista. Välillä tulee sellainen 'kotonakiusattu' olo. Meilllä on kaksi alle kouluikäistä lasta, joista olen toisen kanssa vielä hoitovapaalla töistä. Nyt syksyn harjoittelemme kuitenkin hoitokuvioita, koska opiskelen tässä hieman ja toisaalta sairastelut ym. siirtymävaiheet on näin helpompaa ja pehmeämpää hoitaa, kun oravanpyörä ei ole vielä täydessä vaudissa. Nyt tämä ennalta sovittu järjestely ei kuitenkaan miehelle enää sovikaan ja hän karjuu minulle, että töihin pitäisi mennä ja saman tien. Päivät kuulemma vaan haahuilen, vaikka täysillä koitan saada tässä opiskelujani pulkkaan. Lapsia en kuulemma osaa hoitaa enkä kotona tee koskaan mitään. Olen hänen silmissään saamaton luuseri.
Omasta mielestäni ihan normaalisti arki sujuu, ulkoilut, ruokailut, iltasadut, lasten harrastukset ja kaikki muuten sujuu ihan hienosti. Väsyneenä saatan olla välillä vähän äksy ja silloin tällöin saattaa kirosana tai parikin livahtaa lasten aikana, mutta ei kai se minusta maailman huonointa äitiä tee? Kotitöiden suhteen en ole mikään perfektionisti, mutta kyllä säännöllisesti siivoan ja pyykkihuolto toimii aivan moitteettomasti. Ruokaa laittaessani koitan hieman huomioida terveellisyys ja monipuolisuusasiat myös.
Ongelma on siis mieheni käytös minua kohtaan. Hän nyppii ja tökkii joka asiaan. Jos siivoan, hän tulee näppimään sinne ja tänne ja huomauttelemaan, miten täältä ja tuolta on sotkuista. Kotiin tullessaan hän ensimmäisenä menee ikkunanpesuaineen kanssa kiillottamaan meidän tiskipöytämme, vaikka olisin juuri laittanut keittiön kondikseen. Ja yleensä pidän kyllä keittiön kunnossa, tavarat paikallaan ja likaiset astiat tiskikoneessa. Ihan normaalisti keittiörätillä tiskipöydänkin pyyhin, mutta se ei tunnu riittävän.
Jos menen kauppaan, hän valittaa että tuon aivan vääriä tavaroita, ja menee mielummin itse. Kun laitan ruokaa, hän tyypillisesti tulee siihen nokkimaan, miten sitä ja tätä täytyy ruokaan laittaa mukaan ja sitä ja tätä jättää pois. Viikonloppuisin annakin hänen yleensä laittaa ruoan, kun en jaksa kuunnella sitä nalkutusta. Ja auta armias, kuinka hän aina jaksaa omia kokkauksiaan ja omia tekemisiään ylistää. Minulle palautteeksi riittää ainainen nalkutus. Kiitoksen sanaa ei kyllä heru, hänelle on jotenkin luonnotonta antaa positiivista palautetta.
On aika vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä pikkukiusaa ja henkistä painostusta, mitä saan kokea hänen taholtaan. Sen vaan sanon, että kun hän on pois kotoa, pystyn hengittämään eikä ahdista, mutta heti kun hän tulee kotiin, tulee välittömästi jotenkin 'syyllinen' olo, sellainen että mitähän olen nyt tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Pitäisi varmaan olla parempi itsetunto, että pystyisi antamaan pitkät moiselle epäreiluudelle ja haistattamaan paskat koko tyypille. Vaan olen herkkä, pahoitan mieleni ja tunnen itseni huonoksi, mitään osaamattomaksi. En ymmärrä miksi toista pitää niin mollata. Hassua, että hän kuitenkin sanoo rakastavansa minua, mutta paineíden lisääntyessä töissä, hän jatkuvasti purkaa sen minuun piikittelyllään ja haukkumisellaan. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin tarinaani tänne kirjoittamaan... Kai siksi, että olisi hyvä kuulla useampiakin näkökulmia tilanteeseen. Olisin hyvin mielissäni kommenteistanna!
Omasta mielestäni ihan normaalisti arki sujuu, ulkoilut, ruokailut, iltasadut, lasten harrastukset ja kaikki muuten sujuu ihan hienosti. Väsyneenä saatan olla välillä vähän äksy ja silloin tällöin saattaa kirosana tai parikin livahtaa lasten aikana, mutta ei kai se minusta maailman huonointa äitiä tee? Kotitöiden suhteen en ole mikään perfektionisti, mutta kyllä säännöllisesti siivoan ja pyykkihuolto toimii aivan moitteettomasti. Ruokaa laittaessani koitan hieman huomioida terveellisyys ja monipuolisuusasiat myös.
Ongelma on siis mieheni käytös minua kohtaan. Hän nyppii ja tökkii joka asiaan. Jos siivoan, hän tulee näppimään sinne ja tänne ja huomauttelemaan, miten täältä ja tuolta on sotkuista. Kotiin tullessaan hän ensimmäisenä menee ikkunanpesuaineen kanssa kiillottamaan meidän tiskipöytämme, vaikka olisin juuri laittanut keittiön kondikseen. Ja yleensä pidän kyllä keittiön kunnossa, tavarat paikallaan ja likaiset astiat tiskikoneessa. Ihan normaalisti keittiörätillä tiskipöydänkin pyyhin, mutta se ei tunnu riittävän.
Jos menen kauppaan, hän valittaa että tuon aivan vääriä tavaroita, ja menee mielummin itse. Kun laitan ruokaa, hän tyypillisesti tulee siihen nokkimaan, miten sitä ja tätä täytyy ruokaan laittaa mukaan ja sitä ja tätä jättää pois. Viikonloppuisin annakin hänen yleensä laittaa ruoan, kun en jaksa kuunnella sitä nalkutusta. Ja auta armias, kuinka hän aina jaksaa omia kokkauksiaan ja omia tekemisiään ylistää. Minulle palautteeksi riittää ainainen nalkutus. Kiitoksen sanaa ei kyllä heru, hänelle on jotenkin luonnotonta antaa positiivista palautetta.
On aika vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä pikkukiusaa ja henkistä painostusta, mitä saan kokea hänen taholtaan. Sen vaan sanon, että kun hän on pois kotoa, pystyn hengittämään eikä ahdista, mutta heti kun hän tulee kotiin, tulee välittömästi jotenkin 'syyllinen' olo, sellainen että mitähän olen nyt tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Pitäisi varmaan olla parempi itsetunto, että pystyisi antamaan pitkät moiselle epäreiluudelle ja haistattamaan paskat koko tyypille. Vaan olen herkkä, pahoitan mieleni ja tunnen itseni huonoksi, mitään osaamattomaksi. En ymmärrä miksi toista pitää niin mollata. Hassua, että hän kuitenkin sanoo rakastavansa minua, mutta paineíden lisääntyessä töissä, hän jatkuvasti purkaa sen minuun piikittelyllään ja haukkumisellaan. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin tarinaani tänne kirjoittamaan... Kai siksi, että olisi hyvä kuulla useampiakin näkökulmia tilanteeseen. Olisin hyvin mielissäni kommenteistanna!