Niin.... Mitä jos...? Mitä jos se unelmakumppani "odottaa" jossain... Mitä jos sitä ei ole olemassakaan? Mitä jos se tulee, kun on tullakseen? Mitä jos se tuleekin viiden vuoden kuluttua? Tällaisia vatvon. En tiedä, haluanko luopua ihan kivasta suhteesta maailman upeimman suhteen toivossa.. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että se unelmien kumppanin eteen tupsahtaminen olisi jotenkin taattu tässä lähitulevassa sillä ehdolla, että alkaisin elämään yksin ja selibaatissa.
Jotkut löytävät elämänsä rakkauden, vaikka ovat naimisissa toisen kanssa. Toiset elävät vuosia yksin löytämättä ketään... En tiedä, johtaako tämä suhde ikinä yhtään mihinkään, mutta en ainakaan vielä ole onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että tämän suhteen päättäminen olisi paras vaihtoehto. Jos voimme viikonloppuna mennä ulos syömään, nauraa kikattaa yhdessä, viihtyä toistemme seurassa ja harrastaa loistavaa seksiä, niin miksi en nauttisi siitä? Miksi heittäisin sen pois? No nyt joku siellä jo ajattelee, että "jotta voisit löytää sen aviomies-ehdokkaan..." Niin. Olisihan se kiva. Mutta jotenkin uskon, että jos minulle on joku aviomies-ehdokas tullakseen, se kyllä tulee eteen riippumatta siitä, elänkö selibaatissa vai en.
Eräs ystäväni, joka on kaikin tavoin viehättävä, kaunis, älykäs, hauska ja kiinnostava ihminen, on nyt elänyt yksin sitä oikeaa odotellen 6 vuotta! Toinen ystävä on ollut samassa tilanteessa 4 vuotta. Ei ole tullut aviomies-ehdokkaita meistä kenellekään. Ainut ero on se, että nämä ystäväni kärsivät läheisyyden ja seksin puutteesta elämässään ja minä en ole ollenkaan vakuuttunut yskinäisten vuosien ihanuudesta... Mielummin viihdytän itseäni jonkun komian uroon kainalossa. Huono puoli tässä tietysti on se, että sydän varmaankin särkyy jossain vaiheessa, kun on kuitenkin tunteet pelissä. Kumpi sitten on pienempi paha; yksinäisyydellä suojattu sydän vai lämpimään syliin särkynyt sydän....