kokemuksia "sitoutumiskammoisten" miesten kesyttämisestä??

On mahdollista että mies edustaa ihmistyyppiä joka elää kertakaikkiaan hetkessä. Tunnen tälläisen miehen eikä hän voi suunnitella esim kahden kuukauden päähän sijoittuvaa matkaa koska ikinä ei voi tietää missä silloin on. Hän antaa virran viedä joka päivä ja pitää täysin mahdollisena sitä että kahden kuukauden päästä elämä on kuljettanut johonkin...

Yltiöspontaanit etsivät koko ajan jotain parempaa, kiinnostavampaa ja koukuttavampaa. Jos ei voi suunnitella mitään yli viikon päähän, sehän tarkoittaa, ettei halua sitoutua johonkin (ok-tasoiseen) lupaukseen, koska viikon päästähän voi olla törmännyt vaikka minkälaiseen elämänsä tilaisuuteen. Tuo uusi tilaisuus ei välttämättä ole uusi nainen, vaan vaikkapa uusi työpaikka, tilaisuus päästä äkkilähdöllä matkalle tms.

Tämä juuri oli pointtini. Jotkut ihmiset etsivät koko ajan sitä seuraavaa hienoa juttua. Ja sitä kautta he ovat erittäin huonoja elämänkumppaneita. Suhde vaatii tietynverran suunnittelua. Eihän kukaan nainen pysty elämään niin ettei toinen anna koskaan lupauksia mistään tai jos antaakin niin peruu ne kun jotain parempaa tulee eteen.

 

Kiitos kaikille vastanneille ajatuksistanne! Tuon kaltaisia olen itsekin pohdiskellut ja nyt sain vahvistusta omille ajatuksilleni: ei tämä näin toimi, eikä tämä näin voi jatkua. Joko ollaan yhdessä niin, että molemmat haluavat sitä, tai sitten, jos toinen ei ole varma haluaako, hän voi sitten ihan yksikseen jäädä sitä miettimään.

Täytynee ottaa asiat puheeksi miehen kanssa ja joko suhteemme menee seuraavalle asteelle tai sitten unohdetaan koko juttu. Surullista, mutta totta.

 

Voi tuntua alkuun surulliselta jos seukkailunne loppuu miehen jahkailuun, mutta takaan että puolen vuoden kuluttua sanot jo että luojan kiitos että loppui, helpotus on suuri. Epätietoisuudessa ja totuutta pakoillen on aika köyhää elää pitemmän päälle.

 

Just näin. Ehkä tuntuu, että aikaa on mennyt hukkaan, mutta ehkä nyt tiedät, mitä etsit ja haluat ja löydät sellaisen miehen, joka pystyy sitoutumaan. Minä onneton vedän puoleeni joka kerta tätä miestyyppiä, joka haaveilee kanssani kuun taivaalta suhteen alussa, mutta kohta en enää kelpaakaan. Kiitos ei, mieluummin elän yksin ja otan sitten vaikka sen riskin, että mitään perhettä minulla ei koskaan tule olemaan.

 

Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta, mutta ystäväni eli pari vuotta miehen kanssa niin, ettei mies halunnut sopia, että he surustelisivat virallisesti. Mies halusi pitää sen vaan tapailuna ja seksisuhteena. Pari vuotta sitä jahkailua kesti ja lopulta mies uskaltautui sanomaan ääneen, että seurustellaan. Siitä meni sitten toiset pari vuotta ja he muuttivat yhteen. Sitten meni vuosi ja he menivät kihloihin. Kihlauksesta parin vuoden päästä he ostivat yhteisen talon. Vuoden yhteisessä talossa asuttuaan pariskunta pääsi naimisiin asti.

Eli voihan se mennä noinkin. Kaikki ei uskalla hypätä päätä pahkaa, vaikka olisi oikea kumppani vierellä. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset etenevät nopeasti rakkauden löydettyään, toiset etenevät hitaasti ja pelokkaasti siitä huolimatta, että rakkaus on löytynyt. Jotkut saattavat pelätä sitoutumista sitä enemmän, mitä voimakkaammat tunteet on pelissä. Jos ihminen on kokenut menneessä traumaattisen hylkäämisen, sitä saattaa jäädä sellaiseen jumiin, että kynsin hampain taistelee rakastamista vastaan, ettei vaan tulisi taas loukatuksi. Ja sellaiset ihmiset saattavat jatkaa tapailua ja jahkailua jopa vuosia, ennen kuin uskaltavat luottaa ja mennä eteen päin uuden kumppanin kanssa.

Minun neuvoni ap:lle on, että älä hiosta miestä, elä omaa elämääsi ja nauti siinä sivussa suhteestanne päivä kerrallaan. Jos itse et pysty nauttimaan suhteestanne tuollaisena, silloin sinun on syytä lähteä, mutta jos sinä voit olla onnellinen tuosta epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta, niin anna suhteellenne vielä mahdollisuus.

Moni vastaaja varoitteli sillä, että mies jättää sinut heti, kun löytää paremman... Mutta toisaalta, niinhän se on jokaisessa suhteessa. Vaikka oltaisiin naimisissa ja olisi yhteinen koti ostettuna, niin jos jompi kumpi puolisoista tapaa jonkun "paremman", niin erohan siitä yleensä tulee.

Oltiin sitä naimisissa, avoliitossa tai kevyemmässä tapailussa, se riski on aina olemassa, että toinen tapaa jonkun paremman ja lähtee. Jos suhteeseen haluaa uskaltautua, se tosiasia on vaan hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Jos ero tulee, sitä voi murehtia vasta sitten, kun se on tapahtunut, turha sitä on etukäteen pelätä, oli kyse sitten minkä muotoisesta suhteesta tahansa.

On niitä semmoisiakin suhteita, jossa kumpikin menee vapaasti omia menojaan, eikä sen kummemmin "sitouduta" ja silti pysytään yhdessä vuosikymmeniä. Sitten on niitä avioliittoja, jotka kaatuvat ensimmäisenä vuonna. Elä tässä hetkessä, älä murehdi tulevaa.

 

Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta, mutta ystäväni eli pari vuotta miehen kanssa niin, ettei mies halunnut sopia, että he surustelisivat virallisesti. Mies halusi pitää sen vaan tapailuna ja seksisuhteena. Pari vuotta sitä jahkailua kesti ja lopulta mies uskaltautui sanomaan ääneen, että seurustellaan. Siitä meni sitten toiset pari vuotta ja he muuttivat yhteen. Sitten meni vuosi ja he menivät kihloihin. Kihlauksesta parin vuoden päästä he ostivat yhteisen talon. Vuoden yhteisessä talossa asuttuaan pariskunta pääsi naimisiin asti.

Aika hyvä kertomus, pelkäänpä vain, että vähemmistössä ovat noin hyvähermoiset ellit.

 

No tottahan se on, että monen hermo ei kestäisi moista... Mutta toisaalta, jos se hermo kestää ja sitten lopulta käykin hyvin, niin kyllä se varmasti on sen arvoista. Onhan se sääli heittää rakkaus pois kärsimättömyyden takia. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa?

 

No tottahan se on, että monen hermo ei kestäisi moista... Mutta toisaalta, jos se hermo kestää ja sitten lopulta käykin hyvin, niin kyllä se varmasti on sen arvoista. Onhan se sääli heittää rakkaus pois kärsimättömyyden takia. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa?

Entä jos käykin niin, että haaskaat elämäsi parhaat vuodet tyypille, joka ei sitoudu sinuun ja heittää sinut pois, kun se oikea Suuri Rakkaus ilmestyy paikalle. Etkö olisi yhtään katkera...?

 

Onkos se nyt sitten "elämänsä tuhlaamista", jos itselläänkään ei ketään sen suurempaa rakkautta tai sitoutumishaluista miestä ole näkyvissä? Kyllä minä ainakin voisin elää suhteessa, jossa en saisi kuuta taivaalta, jos yhteiselo olisi kuitenkin onnellista ja antoisaa. Ja voihan se niinkin päin mennä, että kun mies jahkailee, minä tapaankin siinä välissä sen suuren rakkauteni, joka tuo minulle kuun taivaalta.

Suuren rakkauden toivossa on hyvä elää ja jokaiselle sellainen toivottavasti joskus tulee, mutta tarvitseeko sitä odotellessa kuihtua yksin selibaatissa? Miksei naisetkin voisi suhtautua näihin jahkailija-miehiin sillä tavalla, että ollaan ja nautitaan toistemme seurasta, kunnes löytyy parempi.

Yksi pelkää tuhlaavansa elämänsä, jos jää ihan mukavaan suhteeseen. Toiselle voi taas käydä niin, että kun vaatii liikaa, eikä mikään kelpaa, niin jääkin kokonaan ilman, eikä sitä suurta rakkautta ja prinssi-rohkeaa koskaan saavu.

Itse elän tällä hetkellä suhteessa, jolla ei välttämättä ole sitä perheen perustamis -tulevaisuutta, mutta meillä on hyvä olla yhdessä; nauramme, viihdymme ja saamme kumpimikin hyvää seksiä ja hellyyttä ja läheisyyttä.

Se pidempi aikainen elämän kumppani saattaa kävellä vastaan vaikkapa vasta kolmen vuoden kuluttua, en minä ainakaan jaksa yksin homehtua siihen asti. Elän elämääni, harrastan, teen mielekästä työtä ja tapaan ystäviäni. Ja lisäksi elämääni rikastuttaa tuo mies, jonka kanssa vietämme mukavia viikonloppuja. Ilman sitä miestä elämäni olisi paljon köyhempää, enkä kyllä yhtään kadehdi niitä ystäviäni, jotka odottavat sitä oikeaa jo viidettä vuotta täysin sinkkuna eläen. He valittavat jatkuvasti seksin ja läheisyyden puuttesta ja kaipaavat miestä rinnalleen, edes silloin tällöin. Satunnaiset yhden illan jutut ovat kuitenkin aika kylmiä, joten he ovat siis täysin ilman miestä.

Kyllä minä ainakin mielummin sitä oikeaa odotellessani halin ja pussaan ihanan miehen kanssa, joka ei ehkä ole se elämäni mies, mutta jonka kanssa on hyvä olla.

 

Onkos se nyt sitten "elämänsä tuhlaamista", jos itselläänkään ei ketään sen suurempaa rakkautta tai sitoutumishaluista miestä ole näkyvissä? Kyllä minä ainakin voisin elää suhteessa, jossa en saisi kuuta taivaalta, jos yhteiselo olisi kuitenkin onnellista ja antoisaa. Ja voihan se niinkin päin mennä, että kun mies jahkailee, minä tapaankin siinä välissä sen suuren rakkauteni, joka tuo minulle kuun taivaalta.

Suuren rakkauden toivossa on hyvä elää ja jokaiselle sellainen toivottavasti joskus tulee, mutta tarvitseeko sitä odotellessa kuihtua yksin selibaatissa? Miksei naisetkin voisi suhtautua näihin jahkailija-miehiin sillä tavalla, että ollaan ja nautitaan toistemme seurasta, kunnes löytyy parempi.

Yksi pelkää tuhlaavansa elämänsä, jos jää ihan mukavaan suhteeseen. Toiselle voi taas käydä niin, että kun vaatii liikaa, eikä mikään kelpaa, niin jääkin kokonaan ilman, eikä sitä suurta rakkautta ja prinssi-rohkeaa koskaan saavu.

Itse elän tällä hetkellä suhteessa, jolla ei välttämättä ole sitä perheen perustamis -tulevaisuutta, mutta meillä on hyvä olla yhdessä; nauramme, viihdymme ja saamme kumpimikin hyvää seksiä ja hellyyttä ja läheisyyttä.

Se pidempi aikainen elämän kumppani saattaa kävellä vastaan vaikkapa vasta kolmen vuoden kuluttua, en minä ainakaan jaksa yksin homehtua siihen asti. Elän elämääni, harrastan, teen mielekästä työtä ja tapaan ystäviäni. Ja lisäksi elämääni rikastuttaa tuo mies, jonka kanssa vietämme mukavia viikonloppuja. Ilman sitä miestä elämäni olisi paljon köyhempää, enkä kyllä yhtään kadehdi niitä ystäviäni, jotka odottavat sitä oikeaa jo viidettä vuotta täysin sinkkuna eläen. He valittavat jatkuvasti seksin ja läheisyyden puuttesta ja kaipaavat miestä rinnalleen, edes silloin tällöin. Satunnaiset yhden illan jutut ovat kuitenkin aika kylmiä, joten he ovat siis täysin ilman miestä.

Kyllä minä ainakin mielummin sitä oikeaa odotellessani halin ja pussaan ihanan miehen kanssa, joka ei ehkä ole se elämäni mies, mutta jonka kanssa on hyvä olla.

Tuossa kirjoituksessasi saattaa olla pointtia ja se saattaa olla "oikein" joillekin. Itse kuitenkin katson, että jos olen seurustelusuhteessa, olen varattu ja näinollen en ole vapaa hyppäämään uuteen suhteeseen/uusiin suhteisiin seurustellessani eli ollessani varattu. En haluaisi, että miesystävänikään ajattelisi sillä kaavalla. ...Että heti kun joku kiinnostavampi sattuu eteen, heitän tuon naisen kuin likaisen sukan nurkkaan. Eikö ole aika kylmää ajattelua!

Toiseksi suhteessa ollessaan ihminen (siis useimmat) ei ole "avoinna" uudelle ihmiselle. Itse en ainakaan haluaisi tavata miestä, joka suhteessa eläessään tapaisi minut heittäen naiselleen julmasti hyvästit. Ei ihme sentään, jonkinlaista selkärankaa!

Alkuperäiselle: Pelkään pahoin, että tuo mies todellakaan ei rakasta sinua eikä hänestä ole sinulle mieheksi. Sinuna siirtyisin eteenpäin, jollei hän voi mitään vastausta antaa. Tiedän itsekin , miten vaikeaa on jättää ihminen, jota kohtaan tuntee syvästi, mutta joskus se on tehtävä aivan sinun oman itsesi kannalta. Jollei toinen näe arvoasi ja pysty sitoutumaan, ei hän ole arvoisesi. Lämpimät halaukset ja onnea tulevaisuuteesi!

 

Edellinen on toisaalta oikeassa siinä, että on kylmää ajatella jo etukäteen, että heitän tämän suhteen pois, jos/kun löydän paremman. Moni suhteeseen sitoutuessaan ei ajattele näin kylmästi, mutta todellisuudessa ihmiset kuitenkin toimivat niin: Jos parisuhteessa eläessään saattuu vaan tapaamaan jonkun paremman ja rakastuu tulisesti, silloin sitä vaan ylensä käy niin, että se vanha kumppani hylätään.

Voihan sitä sitoutua toiseen ja ajatella, että ikinä en jätä, mutta jos se nk. "parempi" löytyy, ikävä kyllä silloin vanha hylätään...

Entäpä sitten sellainen pointti, että eihän kenellekään meistä ole luvattu sitä suurta rakkautta; toiset sen löytää, toiset ei, mitään takuita ei ole. Kuinka pitkään kannattaa sinnitellä yksinään suuren rakkauden toivossa, ennen kuin tyytyisi johonkin ihan mukavaan?

 

... tässä on ihan hyvää keskustelua puolin ja toisin, mutta väittäisin että 30 rajapyykin ylittäneet naiset ajattelevat tässä asiassa eri tavalla kuin viisikin vuotta nuoremmat naiset. Ei kolmikymppiset, jotka haluavat joskus perheen, halua tuhlata juurikin näitä parhaita vuosia tyypin kanssa, josta ei isäksi/suhteeseen ole. Kaksvitosilla ei ole mikään kiire välttämättä miettiä mitään perheen perustamista vielä, joten voivat aivan hyvin hengaillakin suhteessa, jossa on vain hyvä olla. Miehillä kuitenkaan ei näytä iästä riippumatta olevan mikään stressi samasta asiasta, koska voivat sitten nelikymppisenä rauhoituttuaan ottaa sen nuoremman naisen, ja perustaa perheen silloin.

 

Sain vastaajilta vastauksia omaan elämäntilanteeseeni. Masentaa aivan samat asiat, kun mies ei kerro edes milloin tulee seuraavan kerran luokseni! Kaksi vuotta "seurusteltu". Olen niin " ihana, kaunis ja kaikkea"! Joskus hän kertoo suunnittelevansa/suunnitelleensa kaikenlaista yhteistä. Siis hän! Ei me yhdessä. Petyn monta kertaa kuukaudessa, kun hän ei aina vastaa edes puhelimeen tai viestiin. Olen rakastunut häneen ja hän kertoo olevansa minuun, mutta haluaisin mennä eteenpäin suhteessa ja olen selvästi kertonutkin sen hänelle. Hän antaa ympäripyöreitä vastauksia ja sanoo: no, katsotaan nyt - kyllä tässä tehdään vielä kaikenlaista yhdessä... tai: kyllä keretään vielä monta kertaa tehdä (sitä sun tätä)... Tekisi mieli lopettaa tuon naimisissaolevan miehen tapailu, mutta en tiedä, kuinka kestän ilman häntä! Hän oli ELÄMÄNI MIES. En olisi edes ryhtynyt tähän, ellei hän alunperin olisi ilmoittanut (kirjeessään) eroavansa, kunhan löytää sellaisen naisen, jonka kanssa vosi muuttaa yhteen asumaan.
Nyt minusta tuntuu, että tämä on muutenkin lopun alkua, koska hänen yhteydenottonsa ovat viime aikoina harvenneet... Toivoisin kuitenkin avoimuutta ja senkin olen hänelle kertonut.

 

Nimimerkki "noh" sanoi, että se on ikäkysymys, koska kolmekymppisillä alkaa olla kiire perheen perustamisen kanssa. Totta. Mutta... Kun sitä perheen perustamistakaan ei voi pakottaa, eikä sormea napsauttamalla taikoa sitä aviomies/isä-ehdokasta tuohon vierelle... Kolmekymppisellä voi olla "kiire", mutta entäpä, jos sitä suurta rakkautta, jonka kanssa perheen perustaminen olisi yhteinen unelma, ei vain kerta kaikkiaan löydy??? Pitäisikö kolmekymppisen kärvistellä yksinään sitä oikeaa odotellessa, kun samaan aikaan nuoremmat saisivat nauttia ihanien miesten seurasta ja läheisyydestä?

Minä olen kolmekymppinen ja biologinen kello tikittää... Haluaisin perustaa perheen, mutta sopivaa miestä ei ole näkynyt, ei kuulunut... Moni mies olisi varmasti valmis perustamaan perheen kanssani, mutta minä en sitten taas halua niitä miehiä.. Nyt elämässäni on mies, joka on kaikin puolin ihana! Hän on älykäs, komea, hauska ja taitava sängyssä. Meillä on paljon hyvää yhdessä, mutta valitettavasti tämä mies ei halua perhettä. Minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä yksin, ilman perhettä edelleenkin ja luopuisin jopa siitä ihanasta miehestäkin. Tai sitten toivon, että joku päivä tapaan "sen oikean" ja sillä välin nautin tuon ihanan uroon seurasta.

 

Tiedän kyllä mitä "Itsekin kolmekymppinen" tarkoitat, olen itse yli kolmekymppinen, ja jos olisin aikoinaan pysynyt parinkin hyvän kandidaatin vierellä, niin minulla todennäköisesti olisi jo perhe sun muut sörsselit. Vaan ei, piti parikymppisenä ja ylikin alkaa vielä tutkia, josko ruoho olisi vihreää aidan toisella puolella - eikä näytä olevan. Tällä hetkellä minulla on juuri tällainen mies, joka olisi varmasti ihanteellinen joka suhteessa, mutta nimenomaan en pysty olemaan varma tai luottamaan siihen, että hän haluaa kanssani oikeasti olla. Vaikka itse seurasi vierestä (ystävänä) ja päivitteli minun edellistä suhdettani, jossa mies jahkasi pari vuotta, kunnes tajusin lähteä, ja nyt tämä mies toistaa aivan samaa kaavaa jahkaamisellaan. Molemmat ovat vedonneet kolmenkympin kriisiin tai johonkin muuhun kriisiin elämässään, mutta minä en vaan jaksa niellä sellaista. Jos olen sellainen nainen, mitä hänkin etsii, niin miksen sitten kelpaa? Haluaisin perheen ja kaikkea, mutta en vaan viitsi enää toivoa edes niitä asioita, kun nykyään on niin pirun hankala nähtävästi löytää kunnollista suhdetta. Ei kai lapsia ja omistusasuntoja kehtaa hankkia, jos ei ole ihan satavarma siinä tilanteessa, että tämä homma kestää.

 

Teidän kaikkien pitäisi lukea kirja "he's just not that into you". Itse olen jo tuon kirjan opin tiennyt "aina", mutta siinä ne ovat hyvin tiivistettynä.

Uskokaa pois, jos mies ei halua sitoutua sinuun, se on vain siksi, että hän ei halua sitoutua juuri SINUUN. Ei siksi, että hän pelkäisi sitoutumista yleensä, tai olisi niiiin rakastunut ettei voi sitoutua, tai muuta ylianalysoivaa, itseään lohduttavaa sontaa. Aina on poikkeuksia, jossa kahdenkymmenen jahkailuvuoden jälkeen mies haluaa naimisiin, mutta ne ovat nimenomaan POIKKEUKSIA! Ei niiden varaan voi eikä kannata jättää elämäänsä. SÄÄNTÖ on se, että jos hän ei soita/halua seurustella/halua sitoutua - hän ei vaan tykkää tarpeeksi. Ihan oikeasti.

 

Tuo kirjapa odottaa minua hyllyssä. Siis varmasti asioita, joita on tiennyt aikaisemminkin jo. Mietin vaan sitä, että eihän kaikki miehet oikeasti ole sellaisia, että tarvitsisi soitella tms. vaan esim. tämä minun mieheni kaipaa paljon omaa aikaa. On myös sanonut, että ei viitsi tuhlata toisen aikaa, eikä omaansakaan, suhteessa, joka ei kiinnostaisi - kenen etu se olisi. Joten luotan siihen, että asiat vielä suttaantuvat...

 

En usko että suhde jossa edetään pelkästään miehen ehdoilla voi olla kovin tyydyttävä naiselle. Hys, ei saa puhua tulevaisuudensuunnitelmista, mies ei tykkää. Hys hys, miestä ei saa yhtään hätistää vaan miehen täytyy saada viettää runsaasti omaa aikaa. Ja kaikki miehen puheet suhteen laadusta (kyllä me vielä ehditään sitten joskus tekemään vaikka mitä...) täytyy tietysti uskoa ja niellä kokonaisina. Ja naisen pitää vaan elää toivossa ja odottaa rauhallisena kunnes mies ehkä on valmis seuraavaan vaiheeseen, vaikka se sitten veisikin kymmenen vuotta kuten eräs ikuinen optimisti tuossa aiemmin selosti. Eli edetään ihan kokonaan miehen ehdoilla ja naisen elämä on pelkkää hyssyttelyä ja tukahdutettuja haaveita vuosikausia. Ja useimmiten loppukaneettina on sitten ero ja pettymys, ei avioliitto.

Mksi naisen muka pitäisi luopua kaikista haaveistaan ja oikeuksistaan, kuten oikeudesta edes kysyä suoraan onko mies suhteessa tosissaan? Jos mies ei useamman vuoden seurustelun jälkeen pysty tuohon suoraa vastausta antamaan, se tarkoittaa: en ole. Tai jos miestä ei kiinnosta edes suunnitella seuraavan etapin ajankohtaa, mies ei ole kiinnostunut. Sori mutta näin on näreet.

 

Nimenomaan noin. Jos suhteessa pitää varoa, ei suhde silloin ole osapuolilleen "se oikea".

 

Ihan samaa mieltä kuin "he's just not that into you", niinhän se on. Eli ei ole kiinnostunut sinusta. Se ei tarkoita, etteikö olisi valmis sitoutumaan, kun oikea nainen tulee kohdalle. Kuinka pitkään olet valmis jatkamaan nykyistä linjaa ja odottamaan? Ja niin kuin tuossa edellä sanottiin, MIKSI sinun pitäisi odottaa ja joustaa? Maailma on miehiä täynnä, eiköhän sieltä muutaman miljardin joukosta niitä sitoutumishaluisiakin miehiä löydy.

 

No niinpähän se on, että maailma on miehiä pullollaan, niitähän on miljardeja!

Mutta, mutta.... Kun minä en halua niitä. En ihastu, en rakastu, en halua, en huoli. Ehkä rimani on niin korkealla, etten edes itse yllä siihen. Kelpuutan kenties vain niin priima-uroita, etten itse ole heille tarpeeksi priima ja näin ollen en koskaan kelpaa kenellekään, joka kelpaisi minulle.

Maailma on pullollaan miehiä ja moni minut ottaisi, sen tiedän. Mutta minä en halua sellaista miestä, jota en kunnioita, himoitse ja rakasta. Moni ystäväni on naimisissa ja he ovat siis onnekkaasti saaneet napattua itselleen pysyvämmät parisuhteet. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta kun ajattelen vaikkapa heidän miehiään, en koskaan kelpuuttaisi heistä ketään itselleni; yksi on juoppo, toinen on nössö ja kolmas on läski.... Mies, jota tällä hetkellä tapailen, on kerrassaan jumalaisen komea, miehekäs, älykäs ja kaikkea, mitä mieheltä toivoa saattaa, ainut miinus onkin sitten siinä, ettei se halua sitoutua..... Taidan sitten elää lopun elämääni tapaillen kepeästi noita komistuksia, enkä itsekään koskaan sitoudu. Ellei sitten eräänä päivänä joku näistä kuninkaista halua minua ihan kokonaan. Mutta toisaalta, mielummin olen kuninkaan tyttöystävä pienen hetken, kuin onnettoman nössön vaimo ikuisesti.

 

No niinpähän se on, että maailma on miehiä pullollaan, niitähän on miljardeja!

Mutta, mutta.... Kun minä en halua niitä. En ihastu, en rakastu, en halua, en huoli. Ehkä rimani on niin korkealla, etten edes itse yllä siihen. Kelpuutan kenties vain niin priima-uroita, etten itse ole heille tarpeeksi priima ja näin ollen en koskaan kelpaa kenellekään, joka kelpaisi minulle.

Maailma on pullollaan miehiä ja moni minut ottaisi, sen tiedän. Mutta minä en halua sellaista miestä, jota en kunnioita, himoitse ja rakasta. Moni ystäväni on naimisissa ja he ovat siis onnekkaasti saaneet napattua itselleen pysyvämmät parisuhteet. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta kun ajattelen vaikkapa heidän miehiään, en koskaan kelpuuttaisi heistä ketään itselleni; yksi on juoppo, toinen on nössö ja kolmas on läski.... Mies, jota tällä hetkellä tapailen, on kerrassaan jumalaisen komea, miehekäs, älykäs ja kaikkea, mitä mieheltä toivoa saattaa, ainut miinus onkin sitten siinä, ettei se halua sitoutua..... Taidan sitten elää lopun elämääni tapaillen kepeästi noita komistuksia, enkä itsekään koskaan sitoudu. Ellei sitten eräänä päivänä joku näistä kuninkaista halua minua ihan kokonaan. Mutta toisaalta, mielummin olen kuninkaan tyttöystävä pienen hetken, kuin onnettoman nössön vaimo ikuisesti.

 

Kumpikohan lienee syy ja kumpi seuraus: sattuvatko tapailemasi miehet olemaan aina sitoutumiskammoisia, vai pitääkö miehen olla sitoutumiskammoinen jotta tapailisit häntä? Saatat väittää että eihän sitä alussa voi tietää, mutta ehkä vaistoat sen, ja juuri se sitoutumiskammoisuus tekee miehestä jännittävän ja mielenkiintoisen.

Mutta todellakin, sitä saa mitä tilaa - jos haluat jännittävän, ihanan pelimiehen, senkun deittailet sellaisia. Muista kuitenkin, että sitoutumiskyky harvemmin asuu samassa miehessä, joten älä sitten ihmettele kun se menevä tyyppi ei haluakaan rauhoittua, mennä naimisiin ja hankkia paria kakaraa...

 

Kumpikohan lienee syy ja kumpi seuraus: sattuvatko tapailemasi miehet olemaan aina sitoutumiskammoisia, vai pitääkö miehen olla sitoutumiskammoinen jotta tapailisit häntä? Saatat väittää että eihän sitä alussa voi tietää, mutta ehkä vaistoat sen, ja juuri se sitoutumiskammoisuus tekee miehestä jännittävän ja mielenkiintoisen.

Mutta todellakin, sitä saa mitä tilaa - jos haluat jännittävän, ihanan pelimiehen, senkun deittailet sellaisia. Muista kuitenkin, että sitoutumiskyky harvemmin asuu samassa miehessä, joten älä sitten ihmettele kun se menevä tyyppi ei haluakaan rauhoittua, mennä naimisiin ja hankkia paria kakaraa...

Sepäs siinä onkin, kun ei tämä mies ole mikään menevä ja vilkas pelimies. Hän on rauhallinen ja kotona viihtyvä, ei pokaile naisia, eikä pyöri baareissa. Tekee työnsä tunnollisesti, kantaa vastuunsa, urheilee ja viihtyy kotona. Haluan hänet muiden ominaisuuksien vuoksi: Hän on äärimmäisen älykäs, hauska, komea, seksikäs ja hyvä ihminen. Arvostan hänen maailmankatsomustaan ja meillä on yhteiset kiinnostuksen kohteet.

Ne muut miehet, joita en halua, saattavatkin olla juuri niitä baarissa lipevän liukkaina pyöriviä pelimiehiä, joita en jaksa katsella yhtään. Ja sitten on niitä naimisiin tahtovia miehiä, jotka ovet silmissäni kaikin puolin näköalattomia ja persoonattomia nössyköitä. Tai sitten niitä läskejä juoppoja.

Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kunnollista miestä. Haluan nimen omaan kunnollisen miehen, enkä mitään vastuutonta renttua. Mutta miehessä pitää olla tiettyä särmää ja karismaa. Miehen pitää olla MIES, eikä mikään räkänokka, juopporetku tai trendipelle. Ja totuus on se, että sellaiset upeat MIEHET, ovat todella vähissä - suorastaan katoava luonnonvara. Ja kun en vähempään tyydy, saatan jäädä ilman.

 

On se semmoista. Toiset saa hyvän miehen omakseen, toiset lainaan, toiset ei ollenkaan ja toiset tyytyy surkimuksiin ja jotkut ei saa niitäkään. Kai se on vaan otettava parasta mitä saa ja elettävä päivä kerrallaan. Ketään ei voi omistaa, voi vaan nauttia elämästä päivä kerrallaan ja iloita yhteisistä hetkistä silloin, kun niitä on.