Kokkolassa olen synnyttänyt kaikki kolme, ja ihanasti on mennyt (jäljempänä mainitsemaani poikkeusta lukuunottamatta). Lääkäreistä en perusta pätkääkään (koppavia ja itseriittoisia eivätkä suvaitse vastata kun kysytään), mutta kätilöiden kanssa ei ole ollut ongelmia. Huoneet eli synnytyssalit on rauhallisia ja viihtyisiä, eikä salien puolisella käytävällä ramppaa ylimääräisiä ihmisiä vaan voi vaikka tv:tä katsella rauhassa oleskeluhuoneessa...
Kätilöt on tosi joustavia synnytystavan valinnassakin, mutta vesisynnytyksen ammeita on tai oli ainakin ennen vaan yksi ja vain pari kätilöä olisi siinä suostunut avustamaan koko sairaalasta - eli tuurista kiinni sattuisivatko omaan vuoroon...
Joskus vain on ruuhkakuukausia, jolloin synnyttäneitä joudutaan pitämään jopa käytävillä. Itse olen välttänyt tämän kohtalon pikaisella kotiuttamisella, eli on lähdetty lääkärien ja kätilöiden luvalla kotiin niin pian kuin kunto on sallinut.
Ensisynnytys oli karmea kokemus sikäli, että vauva syntyi keskosena ja kaikki huoli tietysti oli hänen puolellaan ja mieskin kiisi hänen peräänsä heti synnytyksen jälkeen. Minulle sanottiin, että kohta tullaan hakemaan istukan käsinirrotukseen, kun istukka ei siis itsekseen ollut tarpeeksi kypsä irtoamaan (ja kätilö liian rajusti kiskaisi, niin napanuora katkesi...). Itseasiassa lojuin muutamia tunteja yksin salissa pedillä verta valuvana (koska eivät tietenkään alkaneet parsia ennenkuin istukka olisi irti). Jotain meni tipassa koko ajan suoneen, jonka olisi pitänyt kiihdyttää istukan irtoamista, mutta se sai mut vain oksentamaan ihan hirveästi. Eikä kukaan muistanut että olin siellä salissa, kaikki luulivat että mut on jo hoidettu. Lisäksi mun paarit oli lykätty "kätevästi" oven suuhun, joten en yltänyt hälytysnappiin ja olin liian heikko (en ollut saanut syödä vuorokauteen enkä edes juoda vettä) ja kylmissäni (tipan lisäksi yleinen synnytyksen jälkeinen olo - ainakin mulla - aiheuttivat).
Mutta! Lapseni sai parhainta hoitoa keskolassa ja itsekin toivuin nopeasti. Lievää masennusta ja välillä vähän suurempaakin itkuisuutta oli ilmassa lapsen hoidon aikana, kun en voinut koko ajan olla läsnä lapseni luona, mutta aika kultaa muistot. Uskon, että oma kokemattomuuteni oli yksi suuri osa tuota epämiellyttävää kokemusta. Asennoiduin potilaaksi, en asiakkaaksi. Myöhemmissä synnytyksissä olen vaatinut parhaan hoidon itselleni, sillä sitä vaadin myös lapsilleni
