Hei,
pitkään mietin, viitsinkö tehdä tästä aloitusta - joskus samantyyppisiä on kyllä tainnut olla mutta en pikahaulla löytänyt.
Onko muita äitejä jotka "surevat" kun vauva täyttää 1v?
Itse olen hiukan kummissani että mistä oikein päässäni tuulee. Meillä oli alku aika vaikeaa; vauva itki vatsavaivojaan, olin tiukalla imetysdieetillä, käytiin vyöhyketerapiassa, vauva söi tissiä vähintään tunnin välein, pullo ei kelvannut, istuin sohvalla maitobaarina etc etc ja voin rehellisesti sanoa että en ihan kauheasti nauttinut pikkuvauva-ajasta. Monesti huokailin että "tässäkö tämä elämä nyt on, olen ihan kiinni vauvassa ja vauvan tarpeissa, entinen elämä on mennyt". Ja niinhän se "entinen elämä" olikin mennyt - myöhemmin ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä.
Tuo aika oli kuitenkin todella lyhyt ja aloin nauttia äitiyslomalla olosta ja vauvasta täysillä n. 4kk alkaen. Elämä on ollut melkoisen ihanaa kun on saanut katsella vauvan kehitystä, oppimista, vuorovaikutusta yms. Ajattelin, että mikään elämässä ei ole näin ihanaa kuin oman lapsen saaminen ja ihmettelin sitä, kuinka olinkaan niin ahdistunut vauvan syntymän jälkeen. Mikä tässä voisi ahdistaa.
Mutta... nyt tuntuu taas, että onko tässä joku uusi baby blues vaihe menossa vai mikä ihme itkettää?? Tuntuu todella haikealta että hiukan vajaa 1v vauvani alkaa ehkä pian kävelllä, oppii sanoja, oppii omaa tahtoa. Jotenkin tuntuu niiiiiin surulliselta että sitä pikkuista vauvaa ei enää ole. Työelämä kutsuu ja lapsi on laitettava hoitoon.
Tiedän, että moni hiukan vitsillään samaa aihetta "suree" mutta itsestäni tuntuu nyt melkoisen ahdistavalta :ashamed: Onkohan vain niin, etten ole valmis lapsen kehitykseen ja kasvamiseen??? Toisaalta kun luulisi että olisin innoissani lapsen kehityksestä... ja tavallaan olenkin. Olen ylpeä kaikista kehitysvaiheista ja kiinteästä vuorovaikutuksesta mutta pelkäänkö sitä, että vauva irtaantuu minusta ja siksi itkettää?
No, tästä ei ehkä tullut kauhean fiksua aloitusta mutta lähinnä mietin, onko muita kohtalotovereita, kuuluuko tämäKIN äidin "vaiheeseen" vai onko oikeasti jotain vialla?
pitkään mietin, viitsinkö tehdä tästä aloitusta - joskus samantyyppisiä on kyllä tainnut olla mutta en pikahaulla löytänyt.
Onko muita äitejä jotka "surevat" kun vauva täyttää 1v?
Itse olen hiukan kummissani että mistä oikein päässäni tuulee. Meillä oli alku aika vaikeaa; vauva itki vatsavaivojaan, olin tiukalla imetysdieetillä, käytiin vyöhyketerapiassa, vauva söi tissiä vähintään tunnin välein, pullo ei kelvannut, istuin sohvalla maitobaarina etc etc ja voin rehellisesti sanoa että en ihan kauheasti nauttinut pikkuvauva-ajasta. Monesti huokailin että "tässäkö tämä elämä nyt on, olen ihan kiinni vauvassa ja vauvan tarpeissa, entinen elämä on mennyt". Ja niinhän se "entinen elämä" olikin mennyt - myöhemmin ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä.
Tuo aika oli kuitenkin todella lyhyt ja aloin nauttia äitiyslomalla olosta ja vauvasta täysillä n. 4kk alkaen. Elämä on ollut melkoisen ihanaa kun on saanut katsella vauvan kehitystä, oppimista, vuorovaikutusta yms. Ajattelin, että mikään elämässä ei ole näin ihanaa kuin oman lapsen saaminen ja ihmettelin sitä, kuinka olinkaan niin ahdistunut vauvan syntymän jälkeen. Mikä tässä voisi ahdistaa.
Mutta... nyt tuntuu taas, että onko tässä joku uusi baby blues vaihe menossa vai mikä ihme itkettää?? Tuntuu todella haikealta että hiukan vajaa 1v vauvani alkaa ehkä pian kävelllä, oppii sanoja, oppii omaa tahtoa. Jotenkin tuntuu niiiiiin surulliselta että sitä pikkuista vauvaa ei enää ole. Työelämä kutsuu ja lapsi on laitettava hoitoon.
Tiedän, että moni hiukan vitsillään samaa aihetta "suree" mutta itsestäni tuntuu nyt melkoisen ahdistavalta :ashamed: Onkohan vain niin, etten ole valmis lapsen kehitykseen ja kasvamiseen??? Toisaalta kun luulisi että olisin innoissani lapsen kehityksestä... ja tavallaan olenkin. Olen ylpeä kaikista kehitysvaiheista ja kiinteästä vuorovaikutuksesta mutta pelkäänkö sitä, että vauva irtaantuu minusta ja siksi itkettää?
No, tästä ei ehkä tullut kauhean fiksua aloitusta mutta lähinnä mietin, onko muita kohtalotovereita, kuuluuko tämäKIN äidin "vaiheeseen" vai onko oikeasti jotain vialla?
. Minäkin kun olen omalle mummilleni vielä se pikku tylleröinen 
