Kelvoton
Ensin lyhyesti taustaa...mulla on ollut viimeaikoina elämässä paljon murhetta ja huolta ja olen ollut hirveän ahdistunut niiden asioiden takia. No, hävettäää tunnustaa, mutta tämä sai aikaan minussa sen, että pahimpina ahdistuksen hetkinä aloin kiroilla. Tiedän ettei se ole MIKÄÄN puolustus eikä tekosyy mutta näköjään kontrolli petti :ashamed: En hyväksy kiroilua omassa elämässäni muutoin.
No,niinhän siinä sitten kävi, että tässä eräänä päivä kuulin reilu kaksivuotiaan tyttöni kiroavan. Mua hävettää niin paljon, etten voi sanoin kuvailla. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mikä olisi paras keino saada nämä sanat pois tytöltä? Onneksi hän ei sentään monesti ole pärrännyt, silloin yhtenä päivänä kuulin selvästi yhdessä tilanteessa, ja kahtena päivänä en ole ollut varma, mitä hän sanoi, kirosiko vai höpöttikö jotain muuta. Tämä oli minulle kyllä niin hyvä opetus, etten kyllä enää kiroa tai ainakin kiinnitän siihen todella paljon huomiota ja yritän kontrolloida itseäni. Siis kotona aianakaan lapsi ei saa enää kuulla kiroilua, mutta miten muuten puuttua lapsen puheeseen vai puuttuako mitenkään? Silloin olin niinkuin en olisi kuullutkaan. Ajattelin, että olisko paras tosiaan olla huomioimatta jos ne sit unohtuis... Tyttöni on nimittäin aika uhmakas, ajattelin että jos alan häntä kovasti kieltämään ettei niin saa sanoa, niin hän varmasti niin tekee...
Miten muuten teidän reilut kaksivuotiaat lapset tottelee? Meidän neiti heikonlaisesti, vaikka olen kuinka yrittänyt olla johdonmukainen ja pitää rajat ja perustella kieltoja parhaan kykyni mukaan. Esimerkiksi kun lapsi tulee ulos autosta, hän saattaa rynnätä tielle vaikka olen monta kertaa kieltänyt ja selittänyt miksi niin ei saa tehdä. Tämä on todella hankalaa esim kauppareissun yhteydessä kun itsellä on myös kauppakassit kannettavana. Ajattelin vaan kun olen nähnyt puolivuotta nuorempien lapsien kävelevän kaupungillla kiltisti äidin vieressä (ilman että äiti pitää kädestä) ja tottelevan heti kun äiti sanoo ettei tielle saa mennä, että onko minussa jotain vikaa? olenko huono äiti kun en saa lastani tottelemaan? Mitä oikein teen väärin?
Tämä autosta poistuminen on vain yksi esimerkki, lapsi tuntuu olevan uhmakas lähes joka asiassa, ja tekee varmasti niin kuin ei saisi tehdä. Ilmeestä jotenkin näkee että tekee kiusaa aivan tahallaan, ja tällaisissa tilanteissa häntä on vaikea saada kuuntelemaan... lapsi on muutenkin melko energinen, koko ajan touhuaa ja täytyy olla tekemistä. Jaksaa tosin keskittyä esim kuuntelemaan kirjaa tai tekemään palapeliä 15-20 min, joskus pidempäänkin, mutta ei esimerkiksi jaksa hetkeäkään istua sylissä tekemättä mitään jos ollaan vaikka lääkärin vastaanotolla odottamassa vuoroa. Juoksentelee pitkin käytäviä ja yrittää mennä huoneisiin yms. Jos yritän istuttaa häntä syliin tai tuolille odottamaan, kauhea huuto ja rimpuilu kun haluaa pois. Pitäiskö vaan huudattaa ja sanoa että nyt istutaan tässä vai voiko tuon ikäiseltä vielä odottaa sellaista että jaksaa istua aloillaan ilman viihdykettä? Koska häneltä myös löytyy jonkin näköistä keskittymiskykyä, olen ajatellut ettei hän olisi ylivilkas tms. Tällainen vilkas lapseni on ollut aina, että se ei mitenkään liity tähän kun minulla on viime aikoina ollut vaikeaa.
Pukeminen on myös uhtä showta. kun sanon että nyt puetaan, niin aivan varmasti juoksee kirkuen karkuun ja varmaan joka ikinen kerta. Joskus jopa kieltäytyy tulemasta potalle, kun on ensin sanonut, että on pisuhätä, ja kun minä sanon että tule, mennään vessaan, juoksee karkuun tai kieltäytyy tulemasta. Vaikea tilanne kun ei väkisinkään halua/voi potalle viedä. Kerran ainakin on tämän takia pissannut housuunsa. Syöminen on välillä myös melkoista tahkoamista, sotkee ja leikkii ruualla vaikka tietää että niin ei saa tehdä, mutta yleensä katsoo minua ilkikurinen ilme kasvoillaan ja iskee kätensä ruokaan ja levittelee sitä...
Kun jokin on sitten onnistunut tai lapsi on totellut, yritän aina muistaa kiittää ja kehua lasta siitä... Miten minun pitäisi toimia? Neuvokaa tee viisaammat! Tunnen itseni ihan kelvottomaksi äidiksi! :'(
No,niinhän siinä sitten kävi, että tässä eräänä päivä kuulin reilu kaksivuotiaan tyttöni kiroavan. Mua hävettää niin paljon, etten voi sanoin kuvailla. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mikä olisi paras keino saada nämä sanat pois tytöltä? Onneksi hän ei sentään monesti ole pärrännyt, silloin yhtenä päivänä kuulin selvästi yhdessä tilanteessa, ja kahtena päivänä en ole ollut varma, mitä hän sanoi, kirosiko vai höpöttikö jotain muuta. Tämä oli minulle kyllä niin hyvä opetus, etten kyllä enää kiroa tai ainakin kiinnitän siihen todella paljon huomiota ja yritän kontrolloida itseäni. Siis kotona aianakaan lapsi ei saa enää kuulla kiroilua, mutta miten muuten puuttua lapsen puheeseen vai puuttuako mitenkään? Silloin olin niinkuin en olisi kuullutkaan. Ajattelin, että olisko paras tosiaan olla huomioimatta jos ne sit unohtuis... Tyttöni on nimittäin aika uhmakas, ajattelin että jos alan häntä kovasti kieltämään ettei niin saa sanoa, niin hän varmasti niin tekee...
Miten muuten teidän reilut kaksivuotiaat lapset tottelee? Meidän neiti heikonlaisesti, vaikka olen kuinka yrittänyt olla johdonmukainen ja pitää rajat ja perustella kieltoja parhaan kykyni mukaan. Esimerkiksi kun lapsi tulee ulos autosta, hän saattaa rynnätä tielle vaikka olen monta kertaa kieltänyt ja selittänyt miksi niin ei saa tehdä. Tämä on todella hankalaa esim kauppareissun yhteydessä kun itsellä on myös kauppakassit kannettavana. Ajattelin vaan kun olen nähnyt puolivuotta nuorempien lapsien kävelevän kaupungillla kiltisti äidin vieressä (ilman että äiti pitää kädestä) ja tottelevan heti kun äiti sanoo ettei tielle saa mennä, että onko minussa jotain vikaa? olenko huono äiti kun en saa lastani tottelemaan? Mitä oikein teen väärin?
Tämä autosta poistuminen on vain yksi esimerkki, lapsi tuntuu olevan uhmakas lähes joka asiassa, ja tekee varmasti niin kuin ei saisi tehdä. Ilmeestä jotenkin näkee että tekee kiusaa aivan tahallaan, ja tällaisissa tilanteissa häntä on vaikea saada kuuntelemaan... lapsi on muutenkin melko energinen, koko ajan touhuaa ja täytyy olla tekemistä. Jaksaa tosin keskittyä esim kuuntelemaan kirjaa tai tekemään palapeliä 15-20 min, joskus pidempäänkin, mutta ei esimerkiksi jaksa hetkeäkään istua sylissä tekemättä mitään jos ollaan vaikka lääkärin vastaanotolla odottamassa vuoroa. Juoksentelee pitkin käytäviä ja yrittää mennä huoneisiin yms. Jos yritän istuttaa häntä syliin tai tuolille odottamaan, kauhea huuto ja rimpuilu kun haluaa pois. Pitäiskö vaan huudattaa ja sanoa että nyt istutaan tässä vai voiko tuon ikäiseltä vielä odottaa sellaista että jaksaa istua aloillaan ilman viihdykettä? Koska häneltä myös löytyy jonkin näköistä keskittymiskykyä, olen ajatellut ettei hän olisi ylivilkas tms. Tällainen vilkas lapseni on ollut aina, että se ei mitenkään liity tähän kun minulla on viime aikoina ollut vaikeaa.
Pukeminen on myös uhtä showta. kun sanon että nyt puetaan, niin aivan varmasti juoksee kirkuen karkuun ja varmaan joka ikinen kerta. Joskus jopa kieltäytyy tulemasta potalle, kun on ensin sanonut, että on pisuhätä, ja kun minä sanon että tule, mennään vessaan, juoksee karkuun tai kieltäytyy tulemasta. Vaikea tilanne kun ei väkisinkään halua/voi potalle viedä. Kerran ainakin on tämän takia pissannut housuunsa. Syöminen on välillä myös melkoista tahkoamista, sotkee ja leikkii ruualla vaikka tietää että niin ei saa tehdä, mutta yleensä katsoo minua ilkikurinen ilme kasvoillaan ja iskee kätensä ruokaan ja levittelee sitä...
Kun jokin on sitten onnistunut tai lapsi on totellut, yritän aina muistaa kiittää ja kehua lasta siitä... Miten minun pitäisi toimia? Neuvokaa tee viisaammat! Tunnen itseni ihan kelvottomaksi äidiksi! :'(