Ketään hoidoissa PKKS:ssä!!!

niiin joo. siis toinen kerta näitä "vahvempia" eli IVF-hoitoja alkamassa. Miulla vaan toinen munasarja pelittää ja siel viimex kehitty 6-7 follia joissa oli sit vaan yksi munasolu..joka kyl jakautumaan lähti ja istutettiin vaan ei kiinnittynnä..
nyt mie toivon että munixia tulis enemmän, että ees pakkaseen jotain..saahan sitä toivoo..hyperiä en pelkää tulee jos tulee..mie olen ottanu nää hoidot muutenkin siinä mieles että teen mitä lääkärit käskee ja otan tilanteen kerrallaan. helpompaa niin.

ja nyt baanalle koirien kanssa.

 

Hei! Miekin nautin tänään Houkutuksen Runebergin tortun, hyvää oli. Käytiin siipan kanssa kahdestaan.
Ja juuri laitoin kavereille viestin, että lähiviikkoina buariin! Ei ole tullut paljon juoksenneltua, muistelen että viimeksi reilu vuosi sitten oon ollu baarissa... Nyt vielä ehtii, ennen kuin Esa K. pistää paksuksi.

 

Moi kaikille! Ja Ricoletolle hyvää synttäriä! Toivottavasti eilisellä "buari-keikkalla" oli mukavaa. Kummasti se piristää olla välillä porukalla liikenteessä. Garfield kiteyttikin monen ajatuksen tuohon viimeiseen lauseeseensa...olin kuolla nauruun kun luin sen kommentin! Hyvä huumori sulla! Jatka vaan samaan malliin. Eihän tässä loputon epätoivo auta, vaan huumorilla taitaa paremmin näistä karikoista selvitä.

Olen samaa mieltä siun kanssa Soja siitä, että kyllähän nää murheelliset taustat meitä yhdistää. Mutta kuitenkin haluaisin rehellisyyden nimissä sanoa, että onhan siun tilanne nykyisin aivan erilainen kuin yhdenkään meistä. Ymmärrät varmaan senkin, että muuttunut tilanteesi saattaa aiheuttaa meissä palstalaisissa monenlaisia tunteita.

Olen luultavasti inhorealisti tai tullut ajan kuluessa sellaiseksi. En ole koskaan osannut ajatella asiaa niin, että tässä lapsettomuusasiassa muiden onnistumiset ja "ihme parantumiset" parantaisivat jollain tapaa meidän mahdollisuutta onnistua. Sama koskee tosin niitä huonojakin kokemuksia. Uskon vaan siihen, että kun tikussa on kaksi viivaa...niin sitten on raskaana. Tosin silloinkaan ei voi olla varma, kuinka kauan raskaudesta saa iloita. No, tulihan nyt melko "realistinen" purkaus kirjoitettua. Mutta tälläsiakin ajatuksia tulee mieleen, kun tarpeeksi kauan seurustelee itsensä ja kokemuksiensa kanssa. Mutta onpahan omat ajatuksetkin selkiytyneet....

 

Täytyy kyllä ensiksi sanoa, että täällä oli lähellä tilanne, jossa Zerot on näytöllä, kun luin Garfieldin loppukaneetin Voitte jokainen kuvitella, millainen näky miula oli silmieni edessä... :ashamed: No joo, leikki sikseen.

Ei oo tullu paljoo itekään baarissa pörrättyä, ei sitä enää jaksa/kehtaa/huvita samalla lailla kuin ennen. Pari viikkoa sitten muutaman siiderin maistelin ja baariinhan tuo vei, mutta oishan tuo reissu voinu vaikka jäädä tekemättäkin. Rahat vaan meni! :kieh:
Seuraavan kerran jos ottais miehen ja miun yhdistetyillä kolmekybäsillä, joskus ens kuun lopussa.

Täytyy kyllä komppailla NeitsytMariaa tuossa, että toisten onnistumiset ei kyllä kohenna luottamusta omaa onnistumista kohtaan. Uskon, että jokaisen kohtalo on se mikä se on. Sitä joko tulee raskaaksi tahi ei.

Mie oon kyllä tän lyhyenkin yrityshistorian aikana tullu niin kyyniseksi pessimistiksi, että välillä ihan itteäkin raivostuttaa olla tämmöinen. Mutta kai sitä tällä suhtautumisella suojelee itseään mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.
Mies joskus sanoi, että jos saadaan joskus vielä plussa testiin, niin "tuntuukohan se enää missään?" Niin... Ensimmäisenä sitä ajattelee varmasti, että nyt tää on sitä pelon sekaista odottelua, hermoja rassaavaa aikaa. Osaako sitä edes nauttia...?
Toisen keskenmenon jälkeen mies sanoi, että ei enää tätä, ei ikinä. Oli ollut niin raskasta hänellekin odottaa ja pelätä, jos tässä ei taaskaan käy hyvin. Samalla kantaa huolta miun terveydestä.
Mutta nyt kun tuosta ikävästä tapahtumasta on seitsemisen viikkoa aikaa, uskaltaa hänkin antaa itselle luvan yrittää uudestaan ja olla vähän toiveikas, siihen plussaan asti. Kunhan vaan nyt tulis se aika, jotta päästään tositoimiin.

Oma pää on vähän väliä pyörällä suuntaan jos toiseenkin. Koen sen aika raskaaksi, kun mielipide vaihtelee alituiseen. Ricoletto tai Garfield (unohdin jo kumpi...) kyseli aiemmin, että ollaanko me muut mietitty sitä, onko lapsi se mitä haluaa, oikeasti.
Mie olen miettinyt, todellakin, ja kun sitä aikaa on ollut miettiä ja samalla on koettu pettymyksiä ja surua, oon kyseenalaistanut välillä tosi paljon haluani saada lapsi. Onko kaikki sen arvoista? Toisina päivinä sitä on varmempi ja sitten huonoina hetkinä miettii, että ei kai se maailma kaatuis jos tässä kaksistaan eleltäis.
Mutta näillä näkymin me yritellään kesätaukoon asti ja jos silloin en ole raskaana, aloitan lääkityksen ja sitten katellaan näitä juttuja joskus myöhemmin, voinnin parannuttua.

Jaahas, tulipahan sekavasti avauduttua mutta jospa työ ymmärtäisitte edes jottain :ashamed:

Nyt boxilta kattomaan äks faktoria ja yökkäilemään Rennelle. Voisko olla kuvottavampi... Viime jakson jälkeen nousi inhoasteikko häntä kohtaan niin korkeelle ettei hevin tipu plussalle...

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! =)

 

Pakko kommentoida myös, että kieltämättä muutaman kerran olen miestä kiusannut tuolla asialla...että Esa asialla...

Onnex sillä on hyvä huumorintaju.

Menihän se ilta ja hauskaa oli. välillä vaan pitää unohtaa kaikki tää ja relata

Miullakin tuo mieli vaihtelee..minua ei haittaa, että tääl kirjoittaa jo hoidoissa onnistuneet..mutta sitten ei taas ole kiva lukea mistään masuvauvan potkuista..ymmärtänette mitä tarkoitan..

mutta on miusta mukava kuulla kokemuksia ja ottaa vastaan ohjeita hoitoihin liittyen ja kuulla kuulumisia.

Mutta siis joo..jatkampa paremmalla ajalla..työt kutsuu..

 

Moikka, hyvä homma jos tuosta lohkasusta irtosi naurut. Vakavasti ottaen on ottanut hieman työstämistä ajatus, että se mies, jonka lapsia olen tekemässä, ei ole se sama, joka laittaa miut raskaaksi. Siis jos tässä joskus onnistutaan. Kaikenkaikkiaan luomuna raskautuminen olisi huippua ja tässä yksi päivä irtosi kunnon itkut siitä ajatuksesta, että meiltä on "viety" mahollisuus heilutella peittoja lapsentekomielessä. Kun on torvet tukossa, niin se on jotenkin niin totaalinen esto. Ei oikein voi sattua ees tuurilla tai vahingossa.
Ja vielä mietityttää tämä hoitojen epäluonnollisuus ja päätäntävallan luovuttaminen, kun tämä prosessi hajoaa niin moneen vaiheeseen, jossa joku muu kuin minä, mieheni tai "luonto" tekee valintaa. Mutta kaikenkaikkiaan on se aika ihmeellistä mitä tuolla klinikalla saadaan aikaan, pieniä ihmeitä. Kirjaimellisesti.

Mie oon jotenkin aina saanut lohtua toisten onnistumisista, mutta taustalla on sellainen tilastollinen todennäköisyysajattelu. "Näin ja näin monta prosenttia onnistuu" jne. Mihinkään kohtaloon mie en ole jaksanut uskoa. Meillä tää kaikki on vielä niin uutta, että en voi asettua teidän pitkään asioita pohtineiden saapikkaisiin. Voi olla että vuosien varrella mieli voisi muuttua.

 

Tästä se päivä taitaa lähteä käyntiin...siis jo ihan liian aikaisin. Olin viime yönä jossain vankileirillä, ja jo viiden aikaan heräilin hiki päässä. Huh, huh mikä reissu.

Garfield Ihan tuota samaa "epäluonnollisuusteemaa" olen pohtinut minäkin. Varmaan osaltaan myös se pitkitti koko hoitoon hakeutumista. Vaikka tavallaan tiesi, etteivät asiat ole ihan OK, sitä ei halunnut myöntää vaan yritti ja toivoi sen "luonnollisen" tapahtuvan. Olen huomannut, että myöskin sen hyväksyminen, ettei kaikista asioista voi päättää itse oli todella vaikeaa. Elämä tuntui menevän vaan omia kulkujaan, ja piti koittaa pysyä siinä mukana...tai sitten pudota kelkasta. Mutta sitten kun syyt vaikeuksiin alkoivat pikkuhiljaa selvitä huomasi, ettei millään voi tai edes jaksa kaikkeen vaikuttaa. Miekin olen kokeillut kaikenmaailman vitamiinit ja hivenaineet, juonut punaviiniä ja ollut juomatta...vehnänalkioöljyt ja greippimehut joopa, joo...olis luullut jo niillä kokeiluilla tärppäävän. Mutta sitten ajattelin, etten voi ihan kokonaan unohtaa tätä muuta, normaalia elämää. Koitan elää suht terveellisesti ja tavallisesti ja teen niissä puitteissa parhaani. Mikäli sekään ei auta, niin sitten siihen on tyytyminen.

Miun pahin ongelma on se, ettei kohdun limakalvo paksuunnu tarpeeksi siirtohetkelle edes hormonihoidoilla. Elikkäs käytännössä niin, ettei luonnollinen raskautuminen ole mahdollista ellei se kuuluisa "ihme" tapahdu. Ihmettä vielä tarvitaan senkin IVF:n lisäksi, sillä mikään ei ole minun kohdalla niin varmaa, kuin epävarma. Mutta näillä eväillä mennään B) . Eihän tässä auta jäädä tuleen makaamaan.

Mukavaa päivän jatkoa! Mie koitan ryhdistäytyä nyt opiskeluhommiin.

 

Täti löysi vihdoinkin tänne, jiihaa! Menihän siinä pitkät 53 päivää, missä lie seikkaillut
Mutta maanantaina aloitan Clomit kp 3-7 ja toivottavasti sitten perjantaina (tai maanantaina?) folliultraan... Siitä se taas lähtee.

 

kipinäkenkä: Hyvä homma! Mukava ottaa vastaan aina se tilanne, joka saa asiat kulkemaan eteenpäin. Itse kuumeisesti odotan käyntiä klinikalla. Vielä pari viikkoa. Välillä tuskastuttaa kovasti.

 

Moi kaikille! Ja Hyvää Ystävänpäivää!.
Kipinäkenkä Hyvä, että täti-tättäräinen löysi perille. Missä lie penkassa hihitellyt, ja ilkeyksissään viivyttänyt tuloaan. Toivottavasti nyt siun sokerit pysyy hyvissä lukemissa, jos vaikka sitten tärppäisi.

Garfield Onkos sulla parin viikon päästä se käynti lääkärillä vai Päivin juttusilla? Nopsaan se aika kuitenkin menee, vaikka välillä tuskastuttaakin. Hyvää alkua kannattaa odottaa.

Me taidetaan vielä kuukaudella siirtää sitä meidän IVF:ää. Syynä on se, että miun kilpirauhaskokeiden kontrolli sattuu pahimmoilleen maaliskuuhun, samaan aikaan kun hoito olis jo menossa. Jos kilpirauhasarvot eivät vieläkään ole kunnossa, niin ihan turha on hoitoakaan järjestää siihen saumaan. Eihän tuo yx kuukausi tässä konkurssissa enää mihinkään heitä .

 

Moi NeitsytMaria. Meillä on aika Päiville ja toivon, että pian sen jälkeen, eli seuraavaan mahdolliseen kiertoon päästään yrittämään. Ainakin ne reseptit saatiin etukäteen valmiiksi, ettei tarvitse niitä enää sitten vastaanotolta hakea erikseen. Tää on tällaista aloittelijan malttamattomuutta...

Niin, ja hyvää ystävänpäivää!
Miekin olen joskus tuota greippimehua nappaillut. Onneksi mie tykkään siitä... Mutta eihän siitä tietenkään apua ole ollut.

 

Se Päivin luona käynti on ihan ehdoton. Siellä selviää tosi moni asia ja saat selvät ohjeet siitä, miten lääkkeitä otetaan ja milloin. Luultavasti saat myös sen pisto-ohjauksen, jos siun ei ole aikaisemmin tarvinnut pistellä mitään ihon alle (insuliinia tms.). Pistäminen sinänsä on piece of cake, eikä lainkaan niin paha juttu, miltä vois kuulostaa. Vaikka meillä onkin takana jo kax hoitoa, ajattelin mennä minäkin Päivin juttusille vielä ennen lääkkeiden aloitusta. Tokasta kerrastakin on jo niin kauan, etten millään voi muistaa kaikkia yksityiskohtia. Ja kyllähän siellä saa muutenkin sitten jutskata mieltä painavista asioista. Tuut jatkossa huomaamaan, ettei sitten lääkärin vastaanotolla juurikaan ole aikaa tarinoida. Se on todella harmi, sillä monta ajatusta jää omaa päähän pyörimään, kun kiireen vilkkaa heität jo housuja pois ja ennenkuin huomaatkaan olet jo parkkitalossa lähdössä kotiin. Näinhän sen ei oikeesti pitäisi mennä...mutta. Pitää vaan olla sitkeä ja uskaltaa kysyä, jos ei vielä ekalla kerralla koe saaneensa kunnollista vastausta.

 

Vielä muutamia aatoksia...
Mie olen muutamalle ystävälle avannut tuon "epäluonnollisuus"-teeman ja jotenkin se tuntuu joillekin vaikeelta. Pikaisesti esitetyt "Älä ajattele sitä noin" tai "Nyt vaan meette, ettekä ajattele"kommentit jotenkin tyssäävät koko keskustelun alkumetreille. Mutta kaipa sitä itsekin kommentoisi noin, jos ei itse olisi tässä tositilanteessa.
Nyt alkaa kuitenkin itselle varmistumaan sellainen lohduttava aatos, että sairaudestahan tässä on kyse ja sen hoidosta. En kai mistään muustakaan hoidosta kieltäytyisi, jos sillä saadaan elämänlaatua parannettua ja unelmia toteutettua. Miksi ei sitten tätäkin. Kun riskit kuitenkin ovat siedettävät.

Edellä puhuttiin uupumuksesta, joten siitäkin joku aatos. Mulla on ollut pari vuotta sitten vakava työuupumus ja siihen liittyvä kohtalainen masennustila. Tai näin siis lääkärin lausunnon mukaan. Kuitenkin tein työni koko ajan ja muutoinkin elin "normaalisti". Ulkopuoliset eivät varmaan tienneet tuollaisesta mitään minua katsoessaan. Päinvastoin, saatoin vaikuttaa oikein energiseltä ja aikaansaavalta. Itselläni on mennyt nyt pari vuotta siihen, että olen tajunnut lääkärin olleen oikeassa. Alkuun ajattelin, että nuo lääkärit tykkäävät liioitella, jotta saavat asiakkaan heräteltyä ja säikyteltyä. Itse en lainkaan kokenut oloani noin vakavaksi enkä ollut diagnoosista samaa mieltä. Vasta nyt alan tajuta, että kyllä se lääkäri oikeassa oli. Mitä enemmän itseään hoitaa ja alkaa olo parantua, sitä paremmin myös tajuaa, kuinka pahoin asiat olivat. Sitä sokeutuu ja tottuu omiin tuntemuksiinsa niin, ettei enää tiedä mikä on oikeastaan hyväksi ihmiselle ja mikä on liikaa. Voi olla että nykyisessä työelämässä työuupumuksesta on tullut niin normitila, ettei sitä itse edes tajua eikä osaa tunnistaa. Samalla olen tässä tajunnut, että miehän toivun siitä uupumusjaksosta edelleen. Nyt vasta alkaa tuntua, että oma arviointikyky omasta hyvinvoinnista on parantunut ja tullut realistisemmaksi. Sen kautta saa välineitä myös siihen, ettei uuvuta itseään enää uudestaan.
Lisäksi minua hämäsi se, etten ollut kaikilla elämän osa-alueilla huonovointinen. Mie oli kuvitellut, että masennus on joko kokonaan tai sitten ei lainkaan. Ja samoin, että sitä joko on uupunut tai siten ei ole. Kun yksityiselämän puolella meni paremmin kuin koskaan, ei uupumus ja masennus jotenkin sopinut kuvioon. Kuitenkin tuo terapeutti sai miut ymmärtämään, että työuupumus voi olla paha, vaikka muutoin menisikin hyvin. Sitä ikkänkuin elää eri lokeroissa, joissa toisaalla voi mennä hyvin, mutta yhdessä lokerossa voi mennä tosi huonosti. Ja jos tila pahenee, alkaa mennä muissakin lokeroissa huonosti. Miut ehkä herättelikin se kun aloin purkamaan omaa työuupumustani muihin ihmisiin. Ihmisiin joilla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä.
Nyt mie olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja määrittelemään itse omat rajani työnteon suhteen. Muistutan aina itselleni, että sen sijaan, että mietin, kuinka hoitaisin työni mahdollisimman hyvin, mietinkin kuinka hoitaisin itseäni niin hyvin, että jaksan työssäni. Tää miun elämä on minua eikä työnantajaa varten.
No, tuo viimeinen lausahdus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä ja niin se minustakin kuulostaa, mutta käytännössä en kuitenkaan ole osannut tuota elämässäni aina toteuttaa.

No, tämä nyt tällainen paatos, mutta olen tarkkaillut itseäni tämän lapsettomuusasiankin ohella, ettei vaan taas tulisi yritettyä liikaa.

Tuo kommentti yllä tuosta, että osaakohan sitä enää nauttia siitä plussasta... Mietin, että ei taida tämä lapsettomuuskokemus loppua siihenkään kun plussaa. Voiko sitä kantaa mielessään koko raskauden ajan? Itsessäni ainakin tunnistan piirteitä siitä, että jonkinlainen ilo lapsentekohaaveista on mennyt. Mutta ehkäpä se syttyy uudestaan, jos joskus pääsee plussailemaan. Olisko Sojalla tähän kommentti?

 

NeitsytMaria: totta turiset tuosta lääkärin vastaanotolla käynnistä. Onhan se sellaista liukuhihnahommaa. Jo edelliseltä kerralta meille jäi epäselvyyksiä ja kysymyksiä. On nyt listattu niitä paperille Päiviä varten. Mie ole aina ollut kova tyttö kyselemään ja mieheni on vielä pahempi. (Paitsi ettei ole tyttö...) Roikutaan ovenpielessä kysymyksien kanssa joka vastaanotolla.... Silti, silti aina jää jotain epäselvää, kun ne kysymyksset herää vasta kotona, kun alkaa sisäistämään ja kelaamaan asioita eteenpäin ja taaksepäin ja sivulle ja ylös ja alas....

 

Hei vaan pitkästä aikaa!

Piinailen tässä lähes puolessa välissä (pp 6) viimeistä 1. IVF:n/ICSI:n PASsia. Tosin tuntemukset ovat vähemmän piinassa verrattuna tuntemuksiin viime vuoden puolella. Piina tuntuu vähenevän passi passilta (nyt oli kuudes.) Keväällä rumba alkanee uudestaan ja täytyy sanoa, että usko alkaa mennä. Lääkäri tosin sanoi ultran ja siirron yhteydessä, että joka kolmas onnistuu ja että harvoin onnistuu ensimmäisellä kerralla. Silti...

Meillä hoidot alkoivat syksyllä 08. Sitä ennen tehtiin laparoskopia. Luulin että tähystys poistaa kaikki ongelmat, mutta ensimmäinen isku oli se, kun kuulin, että toinen munajohdin on tukossa ja että kokonaisuus huomioon (myös miehen siittiöt hitaita) ottaen suositeltiin koeputkihedelmöitystä. Jos ikää olisi ollut vähemmän, olisi jätetty yrittämään luonnollisesti.

Tämän jälkeen kaikki on sujunut lääketieteellisesti hyvin: punktio meni hyvin (sairaslomaa hyperin pelosta, mutta ei tullut), yli 20 munasolua, lähes kaikki hedelmöittyivät, alkioita kehittyi muistaakseni 14 ja siitä asti saatu tehtyä kaikki siirrot, mutta kiinnittymistä ei vaan tapahdu. Joka kerta on toivo herännyt kun siirto on tehty, paitsi viikko sitten ei tuntunut missään. Olen varmaan jo asennoitunut seuraavaan hoitorumbaan tai sitten kyse on itsesuojelusta. Ei jaksa odottaa jotakin ja taas pettyä. Silti on jännää, miten pitkälle jaksaa toivoa. Tauko teki myös hyvää, kuten viime kesä.

Voin hyvin yhtyä siihen, että välillä alkaa epäilyttää, haluanko lasta. Mitä pitempään hoidot kestävät, alan ajatella (varmaan taas itsesuojelua) sitä enemmän. Välillä ajattelen marttyyrinä, että jonkun pitää olla siinä 16 %:ssa, jotka ovat lapsettomia. Mutta silti haluamme jatkaa 'loppuun' asti, ettei tarvitse joskus katua. Tai loppuun asti on tällä hetkellä julkisen puolen hoidot, niin kauan kun niitä saa eli tämän vuoden. Sen jälkeen en usko löytäväni itseäni puolalaiselta tai latvialaiselta klinikalta saamassa luovutettua alkiota. Vaan eipä sitä koskaa tiedä

Olen myös huomannut, että alussa selvitin kaikki mahdlliset mieltä askarruttavat kysymykset. Luin netistä kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nyt en enää jaksa lukea lapsettomuusketjuja esim. siksi, että haluan tietää tarkkaan minkälaisia oireita on ollut alkion kiinnittymisen aikoihin. Tämä vei joskus tuntikausia

Toivotan kaikille tsemppiä ja voimia eri asioiden odotteluun!

 

Heippa ja hyvää ystävänpäivää näin jälkikäteen!

Kun taas viikko on vierähtännä ja sekä koti että työ ovat pitäneet kiireisinä niin ei ennätä minnekkään lukemaan ja kirjoittelmaan..

Meillä alkaapi huomenna sitten ne sumuttelut. Minnuu näköjään jännitää niiden aloittaminen (tai mitä se kropalle ja päälle tekkee) niin että masukin käy kierroksilla. Pientä jännitettä myös on ja perhosia, kun sitä taas alkaapi ajatella että jos nyt hoidot onnistuisi..eihän sitä saisi liikoja toivoa. Mutta tuntuupi, että pää hajoo kaiken maailman vauvamainosten aikaan telkassa..taitaa olla alkava hermoromahdus..

pitää illemmalla tulla lueskelemaan teiän kuulumiset..sen huomasin että Kerttu-Kaarina oli pitkästä aikaa täällä!

 

Tervetuloa Kerttu-Kaarina palstailemaan pitkästä aikaa! Täällähän sitä vielä pyöritään ja edelleen odotellaan...mitä milloinkin.

Jos nää hoidot jotain opettaa, niin ainakin kärsivällisyyttä. Ehkä meistä tulee sitten Pohjois-Karjalan, Suomen tai koko universumin kärsivällisimpiä ihmisiä. Ollanpahan ainakin jossain hyviä...odottamisessa B) . Miekin luin jossain vaiheessa paljon kaikenlaista lisätietoa, mutta nyt tiedonhalu on tyydyttynyt. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin niin yksilöllisiä, että esimerkiksi toisten "raskausoireet" tarkoittavat taas toisilla naisilla ihan eri juttua. Varmaan tietty tilastollisuuskin on olemassa siitä, kuinka monta prosenttia milläkin hoidoilla tulee raskaaksi. Se tietysti saattaa auttaa asian ymmärtämisessä, mutta ei helpota ainakaan niiden tilannetta, jotka saavat uskoa toisten onnistumisista. Jos PAS:ssa onnistuu joka kolmas(noin 30%) niin sehän voisi käytännössä tarkoittaa sitä, että kun yhdeksästä palstalaisesta kolme tulee raskaaksi, niin ne loput kuusi eivät tule. Kuulostaa melko pahalta, mutta eikös se näin ole? Muutkin seikat tietysti vaikuttavat, mutta tää oli oikein "rautalanka" esimerkki. Mie en jotenkin jaksa uskoa näihin todennäköisyyksiin, vaan ainostaan jokaisen henkilökohtaiseen onnistumiseen. Oho, tulipas oikein urheilutermeillä =)

Garfied Tuo siun tarina työuupumuksesta oli todella hyvä. Juurikin näin siinä tuppaa käymään. Hienoa, että olet saanut ajatuksia uusille urille ja kerrot osaavasi paremmin asettaa rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen. Oli hyvä huomio, että elää ikäänkuin eri lokeroissa. Ongelma saattaa olla vain yhdessä loksussa, mutta uskon kuitenkin että pidemmän päälle ongelmalokero alkaa väistämättä vaikuttaa myös muihin elämän lokeroihin. Itselläni kokemukset ovat tämän suuntaisia. Työn ja henkilökohtaisen elämän väliset ristiriidat saivat minutkin tekemään uusia urasuunnitelmia. Muuta onneksi näin, ilman tuota ristiriitaa en olisi koskaan tehnyt päätöstä lähteä opiskelemaan uuteen ammattiin.

Vauvamainoksista puheenollen, kyllähän noita mainoksia tuntuukin olevan erityisen paljon....vai tuntuuko minusta vain siltä? Ja lisäksi monelta kanavalta tulee erilaisia raskaus- ja synnytysohjelmia, Vanessa Kurri, Livin mainoksessa kertoo kuinka "sininen hetki" on lapsi rinnalla...vai mitenkähän se meni ja Subilla Martina ja Esko vauvakuumeilevat . Mie jo suosiolla käännän kanavaa ja katson vaikka television testikuvaa mieluummin. Hyviä lapsettomuusaiheisia ohjelmia kaipaisin, niinkuin oli se "Aamusydämellä-ohjelma" tässä viime syksyllä. Vaikka meitä lapsettomia aikuisperheitä on paljon tässä Suomen maassa, niin me taidetaan olla aika marginaaliryhmä. Ootteko kuulleet, onko joku ottanut joskus puheeksi, paljonko yhteiskunta säästää, kun me ollaan vaan töissä eikä työnantajan tarvii maksaa äitiys- tai vanhempainrahaa? Mie en ole ainakaan. Varmaan on paljon muitakin lapsettomuuteen liittyviä aiheita, josta ei puhuta. Puhutaan vaan siitä, miten paljon hoidot tulee yhteiskunnalle maksamaan ja kenellä on oikeus saada hoitoa. Nyt tuli loppuun tämmönen yhteiskuntapoliittinen pläjäys . Kiva olis kuulla, mitä mieltä te muut olette?

 

Huomenta! Se taas siitä illalla kirjoittelusta..vieraat lähti vasta puoli kymmenen aikaan, joten eip enää hirveesti sen jälkeen mitään jaksannu.

Olen pohtinut itse myös noita asioita mitä NM kirjoitteli. Missään ei tosiaan puhuta tai kirjoiteta siitä, miten hyödyllistä on kun perheessä ei ole lapsia, kunta säästää-monessakin mielessä, päivähoidossa, terveyspalveluissa, sairauspäivärahoissa, kun ei jäädä saikkulomalle kipeen lapsen vuoksi jne..minusta loputon lista...ja sitten taas toiseen ääripäähän, jos toinen vanhempi on kotona, eikä lapset oo erityislapsia, en ymmärrä, miksi heidän lapsensa ovat sit hoidossa tai osapäivähoidossa tai mitä ne onkaan..nekin rahat vois kunnat käyttää muuhun...antaa vaik meille lapsettomille yhden yrityskerran lisää.. (etten vain ois itsekäs tai jotain) Mut miten ihmeessä ennen äidit hoiti kodin, karjan ja vielä lapset ja nykyään jos tulee yksi lapsi lisää ja äitee on kotona, niin vanhempi on saatava ehdottomasti ees jokski aikaa hoitoon..ettei mami uuvu...(voin jo kuvitella että tästä kommentista tulee kritiikkiä ja paljon) ja minusta se ei oo peruste, että lapsella on samanikäistä seuraa- haloo, onhan niitä kerhoja, joissa lasta voi juoksuttaa..niin oli ainaki mun lapsuudessa..kerran viikkoon käytiin seurakunnan kerhossa. Mie taidan olla tänä aamuna tällä päällää... :kieh:

No syystäkin..mie en sit uskaltanut vielä aloittaa synarelaa, ennen kuin soitan klinikalle, kun menkat alkoi eilen..ihan puun takaa ja kiertopv 20. Ja miullahan ne kierrot huitelee 50-60 pv.n tuntumilla, niin en tajuu sit ollenkaan..Mut tuskin se haittaa, jos ne aloittaa tuos puol ysin mais ja eka väli jää vähän lyhyemmäx, kun meinasin että kuuden mais sumuttelisin niin ei tarviis töihin mukaan kuletella lääkkeitä...huoh...

 

Moro. On tosiaan aika vaiettuja nämä lapsettomien parien yhteiskunnalliset hyödyt. Enpä ole paljon teemaan törmännyt. Itse olen miettinyt töissä usein sitä, kuinka lapsettomana naisena minun oletetaan venyvän iltapalavereihin ja matkusteluun. Ja paljon olen kuullut siitä, että lapsettomat työntekijät joutuvat joustamaan loma-ajankohtien valinoissa yms. No, toisaalta olen ajatellut, että jos itselläni on joskus lapsia, niin voi olla että olen kiitollinen siitä joustonvarasta, minkä työyhteisö on valmis mulle antamaan, vaan sen takia että on muksuja. Voihan se tulla tarpeeseen.
Mutta onhan se selvä, että työnantajalle lapseton nainen on "helpompi" ja halvempi. Mie olen töissä projektissa, jossa olen ainoa nainen. Työnantaja kyseli yhdessä kokouksessa aikooko kukaan tämän projektin aikana jäädä "äippälomalle". Pitää kuulema arvioida mihin projektin rahat riittää. No, hänelle varmaan ihan käytännöllinen ongelma, mutta multa tippui alaleuka. Miun ympärillä oli tuossa tilanteessa neljä karskia miestä, joten annoin katseen kiertää ja kysyin "Mites on pojat, onko aikeita jäädä äippälomalle?" Keskustelu jäi siihen. Sillä kertaa.
Mie olen kans miettinyt tuota, miksi ihmisillä on tarve viedä lapset hoitoon, vaikka ei itse olisi töissä. En kyllä tunne yhtään sellaista ihmistä, joten en tiedä mitään siitä, miten sitä perustellaan. Tietysti jos pipoa kiristää tosi kovaa... niin kyllähän sitten lepo on tarpeen. Mutta tosiaan en tunne ketään tuossa tilanteessa, niin paha on mennä kommentoimaan.

 

Pikaisesti tässä kirjauduin, kun muistin Simpukka-lehteä selaillessani yhden jutun. Tutkija Liisa Mäkelä, Vaasan yliopistosta tekee tutkimusta Lapsettomuudesta työelämässä. Info tutkimukseen osallistumisesta löytyy Simpukan nettisivuilta:
http://www.simpukka-yhdistys.fi/simk.php?a=tp
Tiedot on päivitetty 11.12.2009, joten tieto löytyy kun hiukan "rullaa" hiirellä sivua alaspäin. Jos halukkuutta löytyy vastata niin aikaa on kuitenkin vielä maaliskuun 2010 loppuun.

 

Moi!
Uutena täällä tutustumassa tähän ketjuun...tai oikeestaan en taida rehellisesti edes kuulua tänne...varmaan oikea "osasto" olis miule toi kuumeilijat..

Mutta, pitemmittä puheitta.. Oon ollu hoidettavana PKKS:ssä vuonna 2007 ja siitä "palkintona" IVF tuoresiirto-poika -08 Ja nyt vauvakuume nousullaan! Sairastan endometrioosia ja sentähden luomuraskautuminen ei oo onnistuna -> 4v. luomuyritystä ennen hoitoja. Skopia tehtiin alkuvuodesta 2007 ja endoa putsattiin munasarjoista kystat, kohdun seinämästä ja virtsarakon pinnalta, kohtu ja virtsarakko oli liimautunu toisiinsa kiinni "endolla". Tämänhetkistä sairauden tilannettani en tiedä, menkkakipuja/endokipuja on ollu viimesten 3-4kk:n aikana (onneks vaan yhtenä vuotopäivänä ja selvinny normi särkylääkkeillä) ja jätin pillerit pois viimekuussa luomuraskautumisen toivossa. Ja e-pillereitä en syö raskauden ehkäisyyn, vaan endovaivoihin. Kovin pitkää aikaa en uskalla olla ilman pillereitä, ettei tauti pääse ihan vallan valloilleen. Raskaus tietty olis yks hyvä, huippuhyvä "lääke" tähän tautiin. Vielä ei oo menkat alkaneet, mutta jos ja kun alkaa (toivottavasti ei alkais), ni pitää ottaa yhteyttä polille ja kysellä mikä olis "sotasuunnitelma" tällekertaa. Pakkasessa olis (muistaakseni) 9 huurunenää, jotka tosin ovat huonohko laatuisia. Mutta, nyt alan tutustuu tähän ketjuun syvemmin...

 

Tervetuloa Sankri! Kyllä tänne uudet ovat tervetulleita ja saman ongelman kanssa painit, vaikka sinulla jo yksi onnistuminen takana onkin.

Eilinen meni kotona suhteellisen itkuisena, kun olin ihan varma, että pitää taas menkkojen alkamisen takia odottaa se 21 pv että pääsen sumuttelemaan, mutta tänä aamuna soitti hoitaja ja sanoi että saankin aloittaa tänään (eli päivän myöhässä) synarelan, voi olla vaan että joutuu viikon pitempään sumuttelemaan..
no miehän olin jo ehtiny ajaa töihin ja tietysti jätin taskusta lääkepaketin kotiin, kun ajattelin, että turhaan kulettelen, kun kuitenkaan aloittamaan en pääse...joten nätisti ajelin sitten takaisin kotio, otin sumu-snapsit ja ajelin takaisin töihin sitä näköjään tekee mitä vaan hyvä asian puolesta, ajaa vaikka 60 km lenkin.

Mutta kaiken kaikkiaan, nyt tapahtuu ees jotain ja mielikin vähän koheni. Hyvää alkanutta päivää kaikille!

 

Tervetuloa Sankri! Kyllähän tähän joukkoon mahtuu! Hyvä vaan, kun uusiakin immeisiä tulee mukaan haastelemaan näistä asioista.

Hyvä kun pääsit projektin alkuun Ricoletto. Siitä se lähtee, ja kuten sanoit, mielikin virkistyy. Itelläkin on joskus sellanen tunne, että pitäis olla ehdottomasti joku Maija Poppanen, jonka laukusta löytyy tarpeen tullen kaikkea mahdollista. Niin monta kertaa on pitännyt ajella turhia lenkkejä autolla, kun ei ymmärrä varautua etukäteen. Ite en ole koskaan ollut mikään käsilaukku-ihminen, mutta nyt on melkein pitänyt opetella olemaan. Mukana kun nykyisin on sokerimittaria ja muistiinpanovälinettä, joskus jotain pientä välipalaa kaiken muun kännykkäkaman lisäksi. Toisaalta kaipaan niitä nuoren tytön aikoja, jolloin ainoastaan kukkaro oli takataskussa...joskus ei sitäkään.

Tuosta työssäolosta lapsettomana vielä kommenttia. Minua hyppyytettiin nuorempana ja oletettiin, että lapsettomana voin aina vaihtaa työvuoroa, jäädä ylitöihin tai ottaa semmoisen loma-ajan, jota kukaan muu ei huoli. Tilanne on hiukan muuttunut, kun ikääkin on tullut lisää. Ehkäpä olen oppinut sanomaan sen napakan EI:n, mutta muutenkin koen tilanteen melko tasa-arvoiseksi lapsellisten kanssa. Lomavuorot pyörivät, eikä niistä kellään ole nokan koputtamista. Opiskelun takia olen saanut myös vuorottelu- ja virkavapaata, mutta samanlainen tilanne ei näyttäisi olevan edes kaikilla työkavereillani. Onhan se niin, että lapsettomana teet 35 vuoden työuran pelkillä kesä- ja talvilomilla. Eräskin lapseton työkaverini oli anonut lyhennettyä työaikaa (työvuosia varmaan jo 30), mutta kun "kunnon syytä" ei ollut, anomus meinattiin hylätä. Lyhennetty työaika tuli vasta sitten ajankohtaiseksi, kun työuupumus astui kuvioihin. Eli pitääkö meidän ponnistella sinne uupumukseen asti, ennenkuin hyvinvointiin kiinnitetään huomiota? Näköjään kukaan ei pidä lapsettoman puolta, kuin hän itse.

Yhtään ei ole huono omatunto käyttää nyt yhteiskunnan palveluja näissä lapsettomuushoidoissa. Niin ollaan oltu terveitäkin ihmisiä, että oikeestaan ainut kunnallinen palvelu mitä ollaan käytetty, on kirjasto . Sisätautipuolenkin hoidosta otan kaiken irti mitä saan, enkä ota huonoa omaa tuntoa siitäkään, vaikka moni on sitä mieltä, että diabetes-2 on itseaiheutettu sairaus. Pitäähän niill maksetuille verorahoille saada edes joskus vastinetta .

Aurinko näkyy paistavan täydeltä terältä ja meinasin lähteä koiran kanssa ulos hiippailemaan. Aurinkoista päivän jatkoa vaan kaikille! Palaillaan! :wave:

 

Ricoletto, olet sissi. Hyvä meininki ja hyvä että ei homma menny puihin.

Kiitos NeitsytMaria tuosta linkistä.

Hei vaan Sankri! Mukavaa kun tulit mukaan. Mie taidankin olla tän listan ainoa viherkorva. Yhtään hoitoja ei vielä takana, kuumeisesti ootan ekan ivf:n alkua. Mulla kun on torvet tukossa, niin mennään suoraan tuohon hoitoon.
Mulla on Sankri myös endometrioosia. Se on ollut niin lieväoireinen, ettei osattu epäillä sen aiheuttavan mitään ongelmia, mutta niinpä vaan oli nuo johtimet menneet tukkoon ja syyksi nyt ei osata muuta epäillä kun endoa. Multa kysyttiin haluanko ensin leikkaukseen, jossa katsottaisiin tuon endon tilanne ja putsattaisiin paikkoja, mutta mie en halunnut siihen. Oireiden perusteella endo ei ole paha ja noita johtimia ei kuulema siinä leikkauksessa enää auki saa, kun tukokset on niin pahat. Varmaksi ei tietenkään mitään voi sanoa. Lisäksi peloteltiin sillä, että leikkauksen jälkeen jouduttaisiin odottelemaan vuosi ennen ekaa hoitoa. En lainkaan ymmärrä miksi. Sitä onkin aikomus kysyä seuraavalla käynnillä, että mistä moinen "karenssi". Endon takia hoidot kai kannattaisi aloittaa hetimiten leikkauksen jälkeen eikä jäädä odottelemaan, en siis tiedä mitä se Esa K. oikein ajatteli tuossa.
No, joka tapauksessa toiveemme oli siis mennä suoraan hoitoihin ja kokeilla ainakin kerran ennen kuin leikataan.

 

Tervetuloa Sankri!

Ricolettolle tsemmppiä sumutuksiin. Itselläni on niistä yli vuosi aikaa, mutta muistaakseni tuli jotain vaihdevuosioireita. On se kumma, miten aina innostuu kun uusi vaihe alkaa...

Täällä onkin vaihteeksi yhteiskuntapoliittista keskustelua

Olen viime aikoina miettinyt, haluanko lapsia täysin omasta halustani vai yhteiskunnallisesta tai muusta 'pakosta' tai syyllistämisestä, jonka mukaan 'kaikilla kuuluu olla lapsia' ja 'nainen ei ole oikea nainen ennnen äitiyttä'. Tämä syyllistämnen tuli mieleeni erään henkilön sanoista, joiden mukaan koulussa vanhemmat syyllistetään heti, jos lapsessa on jotain vikaa, vaikka adhd. Tajusin tuota kävelyllä miettiessäni, että myös lapsettomia 'syyllistetään' joko ihan oikeasti tai vain omissa uskomuksissamme. Eikä tuo pelkkää uskomusta taida aina olla. Mutta yhdeksi hetkeksi tuli olo, että olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin oli lapsia tai ei.

Minulla on ollut aina määräaikaisia hyvin itsenäisiä projektitöitä. Niissä ei lapsettomuudella ole ollut mitään vaikutusta. Ei vaikuta lomiin tai muuhun. Erääseen työhaastattelijaan oli tosin tehnyt viimeisimmän vaikutuksen työn saannin varmistumiseksi, kun vastasin kysymykseen, missä olet 5 vuoden päästä, että asun Joensuussa, on mies ja perhe (silloin olin sinkku). Pikkuperhe toki jo on, vaikka viisi vuotta on mennyt. Teen kyllä välillä mielelläni iltatöitä, koska siitä kertyy tunteja ja saan ylimääräistä vapaata. Lomapäiviä kun ei ole paljon.

Tunnen muutaman perheen, jossa äidin tai isän ollessa kotona, toinen lapsi on muutamana päivänä viikossa osa-aikaisesti hoidossa. Minusta se on ihan ok. Yhdessä tapauksessa perusteluna oli, että äiti ja vauva saavat tutustua toisiinsa rauhassa, kun villi 2v ei ole vaatimassa koko ajan huomiota. Sitten on tietysti lastensuojelulliset syyt. Muuten en ymmärrä, että viedään koko ajaksi hoitoon, jos ollaan vaan kotona.

Mutta jatketaan keskustelua eri aiheista toiste. Nyt pitää tehdä vähän töitä ja sitten katsoa naisten hiihtoa.