Kestääkö tällainen?

[Epävarmuus]

Olen 31-vuotias itsenäinen nainen. Olen asunut lähes koko elämäni itsekseen ja pitkiä suhteitakaan ei ole juuri ollut oman kranttuuteni vuoksi ja toisaalta siksi, että olen ihastunut (tahallaankin) renttuihin päästäkseni perheensuunnitteluajatuksista joihin en ole ollut valmis.

Tilanne on muuttunut. Tapasin viime vuoden puolella nettipalstan kautta hieman itseäni vanhemman miehen, jonka kanssa ensimmäisestä keskustelusta alkaen kaikki tuntui kuin unelta. Kaikki tuntui osuvan yhteen. Mies otti minuun yhteyttä treffi-ilmoitukseni perusteella. Tapasimme ja ensisilmäyksestä asti kaikki tuntui upealta.

Puoli vuotta myöhemmin haaveilimme jo yhteenmuutosta ja mahdollisesta perheenlisäyksestä jossakin vaiheessa - eihän kummallakaan ole aikaa liiemmin tuhlattavaksi eikä kummallakaan lapsia ennestään ole. Nyt ensihuuma alkaa kuitenkin olla lopussaan, ja olen alkanut miettimään, että antoiko mies itsestään tahallaan alunperin "minulle sopivamman" kuvan itsestään ja sen kautta tehnyt itselleen tästä suhteesta melkoisen ansan. Hän on esimerkiksi syyttänyt minua liiallisista vaatimuksista häntä kohtaan ja maininnut esimerkiksi hänen tupakointinsa. Itse tein alunperin selväksi etten pidä tupakoinnista enkä tupakoi, ja mies kertoi ettei tupakoi. Tosiasiassa näin ei ollut mutta mies ilmeisesti näki hyvän mahdollisuuden lopettaa tupakointinsa "minun takiani" jonka tekikin. Tuntuu kuitenkin hieman kohtuuttomalta näin jälkikäteen saada syytöksiä siitä mitä kaikkea häneltä olen "vaatinut", vaikka hän itse otti yhteyttä nettiprofiiliin joka ei hänelle täysin istunut, puhui mustan valkoiseksi ja nyt ymmärrettävästikin kokee suorituspaineita ollakseen sellainen ihminen jollaiseksi itsensä minulle esitteli.

Voin sanoa rakastavani tätä miestä, mutten pysty täysin erittelemään mihin asioihin tämä rakkaus varsinaisesti kohdistuu tai mistä se johtuu - vai voiko koskaan? Sekä persoonassa että elämäntyylissä on valtavia eroavaisuuksia ja olen rehellisesti sanottuna hieman ylenkatsonut miehen toimintaa kun varsin selvästi alunperin halusi päästä suosiooni samankaltaisuuksien avulla, jotka eivät sitten niin paikkaansa pitänytkään. Tupakoinnin lisäksi tarkoitan asioita jotka löytyvät lähinnä harrastuksista ja elämäntavasta. Kun alunperin ihastuin tulisesti mieheen juuri siksi että meillä tuntui olevan niin valtavasti yhteistä, niin eipä sitä yhteistä nyt vuoden päästä niin löydykään. Kuitenkaan miehessä ei ole mitään varsinaista vikaa mutta perheen perustamisen suhteen esimerkiksi miehen halukkuus osallistua kodinhoitoon on täysin minimaalista joten käytännössä minun pitäisi lähteä lastentekoon sillä olettamuksella että hoidan yksin kodin, lapsen, lemmikit ja vielä miehenkin. Näinhän se useimmiten meillä naisilla menee joten kannattaako tästä tehdä sen suurempaa numeroa, vaa tehdä sen mitä se vaatii jos perheen haluaa?

Mies kritisoi minua siitä että minulla on "valmis elämä johon miehet eivät mahdu". Minulla onkin valmis elämä jos sillä kotia ja toimeentuloa tarkoitetaan, ja soisin näin olevan kaikilla 30+ ikäisillä ihmisillä riippumatta siitä onko ehtinyt siihen ikään mennessä lisääntyä vai ei. Näin on kyllä myös miehellä itsellään.

Ymmärrän ettei kukaan ulkopuolinen voi sanoa minulle mitä minun pitäisi tehdä. Olisi kuitenkin kiva kuulla toisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai esimerkiksi ylipäätään siitä kun melko kypsällä iällä on perheenperustaminen tullut vaihtoehdoksi mutta varovaisuuden ollessa jo melko korkealla on vaikea ottaa riskiä ja heittäytyä. Onko tällaiset ajatukset ja epävarmuus normaalia? Toisaalta jos takertuu jokaiseen epävarmuuteensa niin ei voi koskaan mennä elämässä eteenpäin. Onko minulta liian suuri myönnytys jos alunperin miehen kanssa oli puhe esimerkiksi siitä että lapsien tullessa elämäämme mies jäisi kotiin hoitamaan lasta, mutta käytännössä on osoittanut että mies ei pysty täyden jääkaapin äärellä ruokkimaan edes itseään.

Kommentoikaa ja kertokaa kokemuksia, kiitos!

 

[Elli82]

Minulla on hieman samansuuntaisia kokemuksia. Tapasin netin kautta miehen, johon rakastuin. Hän antoi itsestään lähes täydellisen kuvan ja suunnittelimme vauhdilla yhteistä tulevaisuutta. yhtäkkiä alkoi tulla esiin erittäin suuria asioita, jotka vaikuttivat parisuhteseemme. Olisin halunnut tietää niistä jo etukäteen, koska silloin en olisi aloittanut suhdetta. Rakastin kuitenkin ja jatkoin eteenpäin. Lapsisuunnitelmat laitoin kuitenkin jäihin varmuuden vuoksi, vaikka mietinkin oliko syy vain omissa peloissani ja siinä että olin tottunut liian itsenäiseen elämään. Erosimme jokin aika sitten kun miehen tarkoin vartioimasta kaapista tuli esiin salaisuuksia, jotka vaikka selittivätkin hänen käytöstään olivat sellaisia, että en halunnut enää jatkaa. Ehdimme ostaa yhteisen talon, mutta onneksi emme hankkineet lapsia. Mieti siis tarkoin onko intuitiosi oikeassa ja onko tupakointi vain jäävuoren huippu. Onnea matkaan mitä päätitkin.

 

[Epävarmuus]

Kiitos valtavasti vastauksestasi!

Olen pitänyt ykkösvaihtoehtona itsellänikin sitä että muuten annan mennä omalla painollaan ja annan miehen olla aktiivinen, mutta lapsiasian laitan jäihin. Lapsi ei ole minulle mikään pakollinen asia enkä halua lasta vain lastenteon takia.

Omalla kohdallani olen varma että mitään suurta yksittäistä konkreettista Salaisuutta ei tule miehen kaapeista löytymään. Mutta se että mies suorittaa niin poikkeuksellisen kosintatanssin että nostaa oman rimansa omissakin silmissä niin korkealle että meinaa seota yrittäessään toteuttaa kaikkea sitä mitä väitti olevansa, saattaa johtaa aika helposti mielenterveysongelmiinkin. Todennäköisesti minäkin kyllä mietin liikaa...

 

[Veikkaan että ei]

Mies ei voi syyttää sinua mistään vaatimuksista, jos on kerran itse mainostanut olevansa sellainen ja tällainen. Vaikuttaa lapselliselta että hän yrittää nyt vierittää vastuun kovasta yrittämisestään sinun niskoillesi. Tuollainen syyttely ei myöskään ennusta hyvää tulevien erimielisyyksien kannalta - alkaako mies aina syyttelemään sinua vastoinkäymisten tullessa ja laittamaan kaikki sinun kontollesi? Sellainen tappaa takuulla parisuhteen.

Minä jo kuvittelin että mies joka nääntyy nälkään täyden jääkaapin viereen on armon vuonna 2011 jo pelkkä urbaanilegenda. Jos miehesi on todella noin saamaton tekemään oman osansa kodin askareista, kysy nyt itseltäsi miksi haluat moisen kivireen elämääsi. Onko elämäsi ollut liian helppoa ja kaipaat jatkuvaa kotitöissä raatamista, vaivaa ja vastuksia? Siinä tapauksessa vie hemmo vihille välittömästi.

Ei oikein tunnu että pitemmän päälle tuosta tulisi mitään hyvää. Miehellä ei tunnu olevan itseluottamusta olla oma itsensä eikä tarmoa hoitaa itseään ja kotiaan, vaan ainoastaan teeskentelee niin kauan että saa laatunaisen koukkuun ja toivoo sitten että suhde etenee omalla painollaan ja hän voi lopettaa tsemppaamisen kokonaan ja jäädä naisen passattavaksi.

 

[ei hyvä ennuste]

Miehesi ei voi olla missään aidossa parisuhteessa, ellei saa itsetunto-ongelmaansa hoidettua.

Siitähän on kyse: hän sepitti persoonansa kelvatakseen netissä, koska ei usko kelpaavansa omana itsenään. Ja koska hän ei ole aito, hän uupuu suhteessa. Ja koska ei usko kelpaavansa, ei uskalla olla aito.

Nyt kun alkaa olla maitohapoilla, niin on pakko herpaantua roolissa ja sitten sinuun kohdistaa kiukkuaan. Voit kokeilla avoimuutta, uskaltaako mies olla oma itsensä. Sitten tutustut siihen mieheen ja jos tykkäät niin olette kimpassa.

Mutta veikkaan ettei mies uskaltaudu naamioistaan ajoissa pois.

 

[Seela]

Kyllä niitä kunnollisia aikuisia miehiä (netistäkin) saattaa löytää, mutta usein tuntuu, että ne yli kolmekymppiset lapsettomat miehet ovat suurelta osin jotain PeterPan -syndroomaisia jokapaikan höyliä. Toisaalta, kuulemma sinkkumarkkinoilla on aivan sekopäisiä naisiakin... Itse löysin sen poikkeuksen, kunnollisen yli 30v lapsettoman miehen. Etenimme suhteessa aika vauhdilla (saman katon alle parissa kk, naimisiin 2 v jälkeen ja samantein pullat uuniin). Juuri yhdessä asuessa huomasimme molemmat aika nopeasti, että yhteiselomme toimii äärimmäisen sutjakasti ja kun aika kului, eikä toisesta kuoriutunut sen hullumpaa (!), voitiin todeta että eiköhän etsintä ole ohi.

Jokainenhan meistä yrittää suhteen alussa antaa itsestään parhaimman mahdollisen kuvan, mutta jos se kuva ei puolen vuoden/vuoden jälkeen enää sovi lainkaan vierelläsi seisovaan ihmiseen, on todella kyseessä ollut jonkinasteinen kusetus. Edellinen parisuhteeni perustui juuri tällaiseen hyvinkin virheellisen kuvaan, joskin tuntuu että ko mies todella alkuun uskoi olevansa sanovansa kaltainen(?) tai että ainakin pystyisi muuttumaan sellaiseksi... Itsetuntemus oli hyvinkin hakusessa ja suhteen loppu oli äärimmäisen ruma kun mies ei enää kyennytkään ylläpitämään sitä minulle annettua kiiltokuvaa päällä ja kipuili jossain itseinhon ja hedonismin välimaastossa. Surullista sinänsä. Onneksi se suhde kuitenkin päättyi ja parin vuoden toipumisen jälkeen pystyin taas katsomaan ympärilleni, ehkä hitusen aiempaa viisaampana.

Joten tähän alkuperäisen ongelmaan viitaten, hyvä että olet jo huomannut, ettei lapsi sovi tuohon suhteeseen (ainakaan sellaisenaan). Toisaalta kehottaisin myös vakavissaan miettimään, onko ko mies sellainen, jonka kanssa haluaisit jakaa loppuelämäsi? Kun sen oikean(laisen) löytää, ei näin yli kolmekymppisenä enää kannata turhaa jahkailla, mutta ei vara venettä kaada!!!

 

[yks tätskä]

Ymmärrän ettei kukaan ulkopuolinen voi sanoa minulle mitä minun pitäisi tehdä. Olisi kuitenkin kiva kuulla toisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai esimerkiksi ylipäätään siitä kun melko kypsällä iällä on perheenperustaminen tullut vaihtoehdoksi mutta varovaisuuden ollessa jo melko korkealla on vaikea ottaa riskiä ja heittäytyä. Onko tällaiset ajatukset ja epävarmuus normaalia? Toisaalta jos takertuu jokaiseen epävarmuuteensa niin ei voi koskaan mennä elämässä eteenpäin. Onko minulta liian suuri myönnytys jos alunperin miehen kanssa oli puhe esimerkiksi siitä että lapsien tullessa elämäämme mies jäisi kotiin hoitamaan lasta, mutta käytännössä on osoittanut että mies ei pysty täyden jääkaapin äärellä ruokkimaan edes itseään.

Kommentoikaa ja kertokaa kokemuksia, kiitos!

Tapasin nykyisen mieheni (olin 32-vuotias) ihan live-elämässä, epäsuorasti työhön liittyvissä asioissa. Hän (42-v) oli naimisissa, joten en edes halunnut mitä suhdetoimintaa välillemme. Hänen kiinnostuksensa oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Niin hienostunutta ja asiallista. Tapailimme melko paljon, mutta läheisyyttä ei ollut. Hän oli ihminen, joka ymmärsi minua ja luonnettani ja osasi suhtautua minuun niin ihanasti. Ja minä häneen. Kuin oltaisi synnytty yhteen. Oli helppoa puhua työasioista, kun ne oli osittain yhteisiä. Sain häneltä tukea, ja ymmärtääkseni olin hänelle tukena ja kannustin vaikeissa työasioissa.

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua erostaan. Kuuntelin, yritin ymmärtää, kannustaa säilyttämään avioliitto (vaikka en sen sisältöä tuntenutkaan), mutta mies sai minut vakuuttuneeksi liiton olleen ohi jo 10 vuotta. Okei, eihän siinä mitään jos kaksi aikuista ihmistä haluaa erota. Heillä oli kaksi lasta, toinen lapsi ei hyväksynyt eroa, toiselle se oli ihan sama, kunhan äidin ja isän riidat loppuvat. Näin mies kertoi ja näin sen sitten aikanaan omin silminkin.
Mies kuitenkin korosti, että tämä olisi hänen tahtonsa, eikä siihen vaikuttaisi kukaan - poislukien, että vaimo oli halunnut eroa jo pidempäänkin.

Muutettiin yhteen. Kaksi vuotta pidettiin pintamme exän suhteen ja asuimme minun vuokra-asunnossa. Mies oli selvästi stessaantunut kun toinen lapsi ei suostunut tapaamaan isäänsä kuin harvoin jossain kaupungilla. Toinen kävi meillä säännöllisesti, ongelmia ei ollut. Vain ex jaksoi häiritä päivin öin (vaikka oli itse ollut haluamassa eroa jo ennen kuin tapasin tämän miehen). Mutta meidän keskinäiset välit oli hyvät. Mentiin naimisiin kolmen vuoden jälkeen, ostettiin yhteinen asunto. Unelmakoti. Mies, asiaa pohdittuaan, tuli siihen tulokseen että haluaa kanssani lapsen. Minä halusin sitä jo heti kättelyssä mutta en pitänyt ajankohtaisena ennen kuin asiat olisi riittävän vakaalla mallilla - sikälis kun olisivat. Emme paljon asiasta puhuneetkaan, mutta pidin ehkäisyn tuohon asti kunnossa.

En tiedä oliko mies saanut salaisen aivovamman vai mitä tapahtui, mutta pari kk vihkimisestä miehestä alkoi tulla vaativa ja kärttyisä. Kun reagoin sellaiseen sitten omalla tavallani, mies suuttui silmittömästi. Jos en reagoinut mitenkään, käytös paheni. Puhumalla myöhemmin hän vähätteli ja selitteli. Arkipäivän asioissakin hän alkoi vähätellä työtäni ja taitojani. Se loukkasi, mutta itsetuntoani se ei murentanut. Itse en olisi voinut tehdä hänelle niin. Arvostin hänen ammattitaitoaan ja toinkin sen esiin.

Tulin raskaaksi. Oli se tavallaan odotettua, mutta asia oli päässyt unohtumaan. Miespä olikin muuttanut mielensä: meidän välit oli aika huonot, ja hänellä jo kaksi lasta joiden kanssa ongelmia, hän piti itseään jo liian vanhana tullakseen isäksi jne. Mitä siinä voi tehdä? En edes mainitse. Ratkaisu oli tavallaan oikea, mutta toisaalta ei, ja toisaalta en olisi tuon miehen lasta kyennyt kai katsomaankaan. Vaikea arvioida.

Jatkossa yritin olla reagoimatta näihin äksyilyihin, mutta joskus se pinna mullakin katkeaa. Tilanne paheni siinä vuoden mittaan niin paljon, että erään riidan päätteeksi mies pahoinpiteli minut. Päätin siltä seisomalta muuttaa omilleni. Se oli hankalaa, mies ei suostunut lunastamaan osuuttani asunnosta jne.

Miehen toinenkin lapsi alkoi käydä luonamme, mutta ei hyvissä aikeissa. Tuli sinne riitelemään kanssani ja haukkumaan. Tyttö oli jo 20-vuotias, että sikälis. Mies ei tehnyt asialle mitään. Näissä yhteyksissä nuorempikin osallistui minun nimittelyyn ja tilanteen provosointiin. Olin kahden tulen välissä: kotona ei voinut olla, poiskaan ei säädyllisin keinoin päässyt. Lopulta n. vuoden kuluttua mulla pinna paloi ja käskin kummankin lapsen painua kuuseen ja pysymään poissa. Kumpikin jo täysi-ikäisiä, eli ei voi sanoa että 'lapsia' komentelin. Mies lunasti osuuteni tuota pikaa ja sain ostettua oman asuntoni.

Jälkiselvittelyissä mies on syyttänyt minua kaikessa: edellisestä erosta, huonoista väleistä lapsiinsa, terveydestään, ja myös meidän erostamme kun en ollut joustava. Samalla korostanut mitä kaikkea "teki minun vuokseni": erosi, ei tavannut lastaan niin usein kuin halusi, ei ottanut yhtä työtehtävää vastaan (vaikka minä nimenomaan kannustin ja olisin sen hänelle suonut), olisi ollut valmis isäksi kun halusin lapsen (!) ja sen takia mentiin naimisiinkin. Kuuntelin tuon kerran oikein huolella ja katkaisin välit mieheen. Ja sen voin todellakin sanoa, etten millään tavoin "painostanut" avioliittoon tai lapsiin: asioista joskus puhuttiin, ja kerroin, että kivahan se olisi kumpikin, jos meidän elämämme sillä tavoin vakiintuu, mutta en pidä avioliittoa itsetarkoituksena kuten en lastakaan.

En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui ja miksi. Nyt olen 44-v ja sinkkuna, muutama lyhyempi tilapäissuhde käytynä.

Kuuntele sisintäsi. Jos mies käyttäytyy epäloogisesti ja syyttelee sinua aiheetta, puhukaa asia puhki. Se voi olla stressin purkua, jonka itsekin tietää vääräksi. Mutta jos hänen asenteensa osoittautuu järkähtämättömäksi, kannattaa varautua sen ilmenevän myös muissa asioissa. Ei kannata tehdä omia johtopäätöksiä, koska ne voi mennä metsään. Puhumista kannattaa aina yrittää. Se joko tuottaa tulosta tai ei, mutta väärinkäsitykset voi myöhemmin harmittaa.

Tavatessaan ihanan ihmisen ja ihastuessaan on luonnollista että ihminen tuo itsestään tahtomattaan esiin parhaat puolensa. Tai puolia, jotka eivät normaalisti ole osa häntä. Niin olet varmaan sinäkin tehnyt, huomaamattasi. Vasta kun arki koittaa ja joudutaan erimielisyystilanteisiin, mitataan kuinka niistä selvitään. Ne "taidot" on jokaisella yksilölliset ja riippuu omasta lapsuudesta, taustoista ym. Niihin voi itsekin olla vaikea vaikuttaa. Puolustautumisreaktio voi olla suurempi kuin ymmärtäminen. Silloin voi toista loukata enemmänkin kuin on tarkoitus, silloin myös itse loukkaantuu herkemmin, jne. Paljon myös riippuu miten paljon toista ihmistä arvostaa. Yleensä rakastaan ei halua loukata, mutta opitut taidot ratkaisee loukkaako vai ei. Itsetuntokin siihen vaikuttaa. Ehkäpä tällä miehellä ei itsetunto ole paras mahdollinen? Ikäviä kokemuksia aiemmissa suhteissa tai omassa lapsuudessa? Miten lienee, ehkä hän ei tsekään tiedä. Vaikka asiat selviäisi, ei se paljon auta jos et voi luottaa hänen arvostukseensa ja käytökseensä.

Onneksi seurustelut ja avoliitot ovat normaalieja rutiineja. Miten muuten toiseen tutustuisi perinpohjaisesti kuin elämällä hänen kanssaan. Aikalisä on hyvä vaihtoehto jos ei uskalla mennä eteenpäin mutta lopettaminen olisi liian radikaalia. Ja puhukaa.

 

[näitä on olemassa]

Haluan vain sanoa, että on olemassa miestyyppi, joka muuttuu täysin häiden jälkeen. Itsellenikin kävi juuri niin. Maailman ihanin mies muuttui hirviöksi lukuisine pahoinpitelyineen ja pettämisineen. Onneksi ymmärsin erota avioliitosta nopeaan, mutta kyllähän se sattui ja jätti pitkään omat jälkensä. En vaan koskaan ole saanut selvyyttä siihen, miksi hän ylipäätään halusi mennä naimisiin kanssani. No, asia on ollut ohi elämässäni jo monia vuosia sitten ja olen elänyt ihan hyvää elämää ja nyttemmin löytänyt ihanan ja täyspäisen miehen.