Keskosten äidit

[maassa]

Hei. Minulla on viikolla 29 syntynyt poikavauva. Hän on nyt 2kk vanha ja on päässyt kotiin reilu viikko sitten. Vauva voi hyvin ja osaa syödä itse pullosta. Rintaa hän ei ole oppinut syömään vaikka mulla maitoa tulee kamalan paljon.
Siis vauva voi hyvin, mutta omasta olotilastani olen ahdistunut. Vauvan oltua niin kauan aikaa sairaalassa en ole päässyt vielä oikein rakastumaan häneen. Vaikka kotiin pääsyä odotimme niin kauan. Ensimmäiset päivät vauvan syntymän jälkeen tunsin kyllä yhteyden ja tajusin kertaheitolla olevani nyt äiti. Vietin niin paljon aikaa kuin mahdollista vauvani luona ja olin onneni kukkuloilla aina kun hänet näin. Vaikka vauvalla oli useita vakavia komplikaatioita niin niistä selvisimme. Omassa mielessä kuvittelin tämän olevan maailman ihaninta aikaa kun saamme pojan kotiin. Mutta ei se ihan niin olekaan... Katson lasta ja mielestäni hän on vain sairaalan vauva. Ei minun. Kaipaan masussani ollutta vauvaa kauheasti enkä vaan ymmärrä että hän on se! Vaikka vietimme mieheni kanssa aikaa keskolassa joka ikinen päivä niin silti minusta tuntuu jotenkin pahalta olla nyt kotona. Onko teillä muilla samoja tunteita ollut vai olenko ihan friikki ja huono äiti?
Tiedän että ajan kanssa opin tuntemaan lapseni. Varmaankin. Mutta itkettää koko ajan. Neuvolassa olen puhunut tunteistani. Mutta siellä sanotaan vain että aika tepsii. Haluaisinkin kuulla kokemuksia muiden keskosten vanhemmilta että miten teillä meni kotiutuminen keskolasta. Ja miksei tietty muidenkin kokemuksia jos on ollut samanlaisia tunteita kotiin tulon jälkeen. Miten selvisitte ja mistä saitte kenties apua?

 

[rakastunut]

Meillä normaalisti syntynyt lapsi, mutta itsekin alkuaikoina kotona ikävöin sitä masuvauvaa... luulisin, että se on ihan normaalia. Ja sinulle on varmaan ollut jonkinlainen sokki se keskosaika, että siitä "toipumiseen" varmaan menee aikaa. Olen aivan varma, että kun otat vain päivä ja hetki kerrallaan niin joidenkin kuukausien päästä tunteesi muuttuvat ja alat myös rakastaa vauvaasi. Esimerkiksi miehelläni kesti todella pitkään ennen kuin hän pystyi ajattelemaan olevansa isä tai että pystyi sanomaan, että rakastaa vauvaa. Rakkauden syntymiseen tarvitaan vain yhdessäoloa ja yleensä "luonto" hoitaa loput

 

[sairaalan lapsi]

Minun kuopus on myös ns.sairaalan lapsi, hän syntyi täysiaikaisena, mutta vaikealla sairaudella varustettuna. Tiesimme sairaudesta ja sen tulevista vaikutuksista syntymän jälkeiseen aikaan jo rv24 lähtien, joten koko loppuraskauden tuntui, että odotamme vain sairautta, ei lasta.
Lapsen synnyttyä hän joutui heti teholle ja siitä siirtona toiseen sairaalaan leikkaukseen. Sain hänet ensimmäistä kertaa syliin n. 2vk iässä ja kotiin 3vk kuluttua. Meillä oli kotiutuessa jo tiedossa, että leikkauksia tulee vielä useita ja niiden riskit korkeat, joten koen itse näin jälkeenpäin, että minun oli todella vaikea kiintyä vauvaan ja suhtautua häneen samalla tavalla kuin esikoiseen vauva-aikana. Olimme pikemminkin hänen sairaanhoitajia lääkityksinneen ja letkuruokintoineen. Pidimme siis hänestä todella hyvän huolen, mutta tunnepuolessa itsesuojeluvaisto oli niin voimakas, että mitään suurta rakkautta ei kyennyt tuntemaan.

Kaikki leikkaukset olivat vihdoin ohi n. vuosi syntymästä ja sitten oli jo helpompi rentoutua ja nauttia tästä pienestä ihmeestä. Tyttö on nyt 2,5v ja aivan ihana oma persoonansa, jolle oma perhe on maailman tärkein juttu.
Älä ap tunne itseäsi ainakaan huonoksi äidiksi näistä tuntemuksista huolimatta, kyllä se rakkaus sieltä syntyy ajan kanssa. Kannattaa myös pyytää keskusteluapua tms. sairaalasta, jossa lapsenne oli hoidossa, meillä kävi perhetyöntekijä alkuaikoina ihan vain olemassa paikalla ja tukemassa tähän erityislapsen vanhemmuuteen, joka on aivan eri asia kuin terveen ja normaalisti syntyneen lapsen kanssa.

 

[farina]

Esikoiseni oli täysiaikainen, terve, "helppo" vauva. Vuosia odotettu ja toivottu, useiden tuskallisten keskenmenojen jälkeen. Lähtökohtamme ovat ap:n kanssa täysin erilaiset, mutta tuntemuksesi ovat tuttuja. Ensimmäiset kuukaudet olivat hämmentävää aikaa, tunsin että hoidin vauvaa velvollisuudesta, en rakkaudesta. Koin asiasta valtavaa syyllisyyttä enkä kehdannut kertoa asiasta kenellekään. Kompensoin asiaa hoitamalla vauvaa niin hyvin kuin vain on mahdollista. Pidin myös itsestäni ja kodistamme ulkoisesti hyvää huolta. Halusin että edes näytämme onnelliselta! Odotin kiihkeästi että saisin vauvalta jotain positiivista vastakaikua, edes hymyä, että saisin varmistuksen onnistumisestani. Olin todella väsynyt ja epätoivoinen. Toivoin että vauva kasvaisi ja kehittyisi mahdollisimman nopeasti.

Sitten kerran, meillä oli mieheni kanssa sanaharkkaa, valitin väsymystäni. Mieheni viimein sai suunsa auki ja kysyi, kadunko lastamme ja haluaisinko ettei häntä olisi olemassakaan? Purskahdin itkuun. Se oli ensimmäinen kerta vauva-aikana kun itkin avoimesti mieheni edessä. Keskustelimme ja siitä alkoi käännös parempaan. Lapsemme oli n. puolivuotias.

Nyt jälkeenpäin tajuan, että kaikkien niiden keskenmenojen, vuosien tuskan, pelon ja epätoivon jälkeen en osanutkaan yhtäkkiä rakastaa. Mieleni oli niin "mustunut" ja lukossa. En saanutkaan riisuttua rakentamaani suojamuuria ympäriltäni.

Nyt esikoiseni on ihana kolmevuotias ja rakastan häntä enemmän kuin sanat voivat kertoa. Ei ole mitään parempaa ja ihanampaa, kuin hän tulee syliin huudahtaen: "Äiti!".

Meillä on myös ihana 3kk ikäinen vauva, ja nautin täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Pelkäsin etukäteen millainen vauva-aika olisi, mutta pelkoni on ollut turhaa. En ole lainkaan masentunut tai väsynyt, samassa mielessä kuin esikoisen kanssa. Uskon, että asiaa auttoi myös se, että olin hänen syntyessään jo valmiiksi äiti. Rakastuin häneen heti ja kaikki tuntui todella hyvältä ja luontevalta.

Halusin tällä kirjoituksella kertoa, ettet ole mitenkään outo tai ainakaan huono äiti tuntemuksiesi kanssa. Olet vain ehkä hämmentynyt ja shokissa kaiken tapahtuneen jälkeen. Aivan varmasti saat tuntea rakkauden, annat itsellesi vain vähän aikaa toipua kaikesta. Olet kokenut jotain niin järisyttävää, ettei vastaavaa kovin montaa kertaa elämässä tule vastaan.