Heippa kaikille!
Mietin, että kirjoittaisinko tänne vai en. Päätin nyt kuitenkin kirjoittaa ja purkaa sydäntäni.
Pahoittelut ensiksi kaikille tänne joutuneille! :hug:
Olen kokenut keskeytyneen keskenmenon tammikuussa ja takana on lääkeellinen tyhjennys sekä kaavinta. Alkio oli lopettanut kasvunsa jo rv 6+3 mutta lopullinen varmistus asiaan saatiin rv 10+3. En ikinä voinut usko, että joutuisin tällaista kokemaan. Pelkäsin sitä kyllä, mutta halusin uskoa, että kaikki menisi hyvin. Raskausoireitakin oli ja hormonit nousivat kovaa vauhtia, vielä senkin jälkeen, kun alkio oli lopettanut kasvunsa.
On ollut hetkiä, kun olen katsonut toiveikkaana ja positiivisena tulevaisuuteen, mutta väliin mahtuu myös hetkiä, kun ryven surussa ja manaan kaikki ihmiset, jotka ovat raskaana. Pelkään koko ajan, että joku lähipiiristä (eikä tarvi olla niin lähipiiristäkään) ilmoittaa raskaudestaan, koska se muistuttaisi minua vain siitä, mitä olen menettänyt. Mietin, että minua rangaistaan nyt siitä, kun ajattelen muiden raskauksista niin rumasti (taikauskoa).
Lapsi olisi ollut meidän esikoinen. Olen haaveillut lapsesta vuosia. Ensin piti odottaa, että mies lämpenee asialle, sen jälkeen sopivaa elämäntilannetta (jonka piti olla aluksi jo vuosi sitten) ja sitten elämäntilanteiden taas heiteltyä yrityksen piti alkaa nyt keväällä, mutta meitä kohtasikin ilo jo alkutalvesta ja tulin raskaaksi (keskeytetyllä yhdynnällä). Emme käyttäneet ehkäisyä, koska yritys piti aloittaa jo vuosi sitten, mutta silloisen elämäntilanteemme takia päätimme, että käytetään vielä keskeytettyä, jotta saisimme elämämme parempaan vaiheeseen raskautta ajatellen. No tulin raskaaksi, toiveet olivat korkealla ja haaveet suuria. Sitten se kaikki vietiinkin pois :'(
Nyt lääkkeellisestä tyhjennyksestä on kulunut 4kk ja sinä aikana olemme yrittäneet lasta 2 kertaa, mutta tuloksetta. Usko onnistumisesta oli vahva, olihan eka raskauskin saanut alkunsa keskeytetystä. Ensimmäisen yrityskerran jälkeen kävin lääkärillä jatkuvan veren tiputtelun vuoksi ja todettiin, että minulla on vieläkin istukkaa kohdussa, joka saattoi myös estää raskauden alkamisen. Raskaushormonit olivat kuitenkin poissa. Jouduin siis kaavintaan. Sen jälkeen odoteltiin yhdet kuukautiset ja yritettiin taas, mutta ei. Olen juonut greippimehua, syönyt vitamiineja yms, tikuttanut oviksen ajankohtaa ja ollut positiivisella mielellä. Ei se lapsen saaminen tosiaan ole niin yksiselitteistä!
Olen pysytellyt poissa palstalta etten kehittelisi itselleni stressiä ja vaikeuttaisi siten raskaaksi tulemista. 2012 tammikuisissa kävin jo lueskelemassa viime kierron aikana, kun uskoin itsekin pääseväni siihen ketjuun mukaan. Sitten menkat alkoivat ja mieli on ollut taas matalalla siitä asti. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä tunteitani. En oikeastaan ole puhunutkaan asiasta enää muille, kuin miehelleni. Muut ihmiset, jotka asiasta tietävät, ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Edes kuulumisia asian tiimoilta ei ole kysytty sen jälkeen, kun lääkkeellinen tyhjennys tehtiin. Ehkä he ajattelevat, että asia on jo pois päivänjärjestyksestä. Omassa mielessäni taas on päivittäin että, miksi minä?
Laskettuaika vain lähenee ja vauvaa ei kuulu. Pelkään etten ole raskaana siihen mennessä. En vähättele sitä, miten toiset joutuvat yrittämään vuosia (en tiedä vaikka itsekin joutuisin siihen porukkaan), vaikka täällä jo surkuttelen omia tuloksettomia yrityskertojani mutta sanonpa, vaan että on se niin hel****n väärin ettei sitä lasta saa sellaiset ihmiset, jotka sitä niin kovasti toivovat ja joilla on paljon rakkautta annettavanaan.
Käyn jatkossakin täällä lueskelemassa juttujanne, sillä täällä tuntuu siltä, että ihmiset todella tietävät, mitä keskenemnon takia joutuu kokemaan ja mitä tunteita se herättää. Täällä ei vähätellä! Pysyttelen kuitenkin taustalla etten ala stressata liikaa.
Toivon meille kaikille plussaonnea ja onnellista raskausaikaa!