Fujin Kyllä toi plussa on!!! :flower:
Pikkusukka Onnea sinnekkin plussailusta! :flower:
En oo käyny täällä hetkeen, joten putosin vähän kärryiltä taas! oon varmaan 4 sivua jäljessä
Mulle voi muuten päivittää tonne listaan viellä, että ikä 24v.
Taas olis omaa napaa: Viimeks kirjottelin siitä, kun mun ystävät ei noteerannu sitä mun keskenmenoo mitenkään. Sen verta olin yhteyksissä, että kerroin niille että mua loukkas se, että ne ei kysyny mitään. Sain vastaukseks: "en aijo pyytää anteeks mitään, koska sä et kertonu, että kaipaat seuraa tai lohduttavia sanoja". Tuli vähän sellanen, että pitääkö mun kertoo mitä mulle pitää sanoo... Tuli sellanen fiilis, että ne ei tunne mua yhtään.
Toinen näistä mun ystävistä sai vauvan sunnuntaina. Sen mies kerto mulle salaa sen, että vauva on syntyny. Jos se ei olis kertonu, olisin lukenu vauvasta facebookista. Ei oo tullu kutsua kylään, ei mitään viestiä vauvasta. Onnittelin siis tän ystävän miestä. En oo sanonu ystävälle mitään.
Jotenkin en tunne olevani yksin, vaikka en oo tavannu näitä mun ystäviä. Ollaan oltu vaan entistä tiiviimmin yhdessä ukon kanssa ja vietetty aikaa molempien porukoitten ja sisarusten kanssa. Tuntuu, että tälläsinä hetkinä, kun kohtaa vaikeuksia, huomaa kenen puoleen voi kääntyä ja kenen ei.
Silti tuntuu jotenkin pahalta mun ystävien puolesta, että oonko mä nyt kuitenkin tehnyt väärin ja pitäiskö mun nyt kuitenkin pyytää anteeks? Et jos mä nyt kuitenkin olin se paha? Toisaalta taas tuntuu, että niitten pitäis nyt kyllä ymmärtää se, että mä tarvitsin niitä ja ne ei ollu läsnä, eikä ne edes aijo pyytää anteeks sitä ja se jos mikä loukkaa mua. Mitä mun nyt pitäis tehdä?
Toisaalta tekis mieli kysyä saanko mennä kattoon vauvaa, mut toisaalta en halua sitä nähdä.
Auttakaa nyt mua avaan tätä solmua mun sisällä... Oonko mä nyt se tarinan pahis vai en?
Mua ahdistaa... :|
Pikkusukka Onnea sinnekkin plussailusta! :flower:
En oo käyny täällä hetkeen, joten putosin vähän kärryiltä taas! oon varmaan 4 sivua jäljessä
Mulle voi muuten päivittää tonne listaan viellä, että ikä 24v.
Taas olis omaa napaa: Viimeks kirjottelin siitä, kun mun ystävät ei noteerannu sitä mun keskenmenoo mitenkään. Sen verta olin yhteyksissä, että kerroin niille että mua loukkas se, että ne ei kysyny mitään. Sain vastaukseks: "en aijo pyytää anteeks mitään, koska sä et kertonu, että kaipaat seuraa tai lohduttavia sanoja". Tuli vähän sellanen, että pitääkö mun kertoo mitä mulle pitää sanoo... Tuli sellanen fiilis, että ne ei tunne mua yhtään.
Toinen näistä mun ystävistä sai vauvan sunnuntaina. Sen mies kerto mulle salaa sen, että vauva on syntyny. Jos se ei olis kertonu, olisin lukenu vauvasta facebookista. Ei oo tullu kutsua kylään, ei mitään viestiä vauvasta. Onnittelin siis tän ystävän miestä. En oo sanonu ystävälle mitään.
Jotenkin en tunne olevani yksin, vaikka en oo tavannu näitä mun ystäviä. Ollaan oltu vaan entistä tiiviimmin yhdessä ukon kanssa ja vietetty aikaa molempien porukoitten ja sisarusten kanssa. Tuntuu, että tälläsinä hetkinä, kun kohtaa vaikeuksia, huomaa kenen puoleen voi kääntyä ja kenen ei.
Silti tuntuu jotenkin pahalta mun ystävien puolesta, että oonko mä nyt kuitenkin tehnyt väärin ja pitäiskö mun nyt kuitenkin pyytää anteeks? Et jos mä nyt kuitenkin olin se paha? Toisaalta taas tuntuu, että niitten pitäis nyt kyllä ymmärtää se, että mä tarvitsin niitä ja ne ei ollu läsnä, eikä ne edes aijo pyytää anteeks sitä ja se jos mikä loukkaa mua. Mitä mun nyt pitäis tehdä?
Toisaalta tekis mieli kysyä saanko mennä kattoon vauvaa, mut toisaalta en halua sitä nähdä.
Auttakaa nyt mua avaan tätä solmua mun sisällä... Oonko mä nyt se tarinan pahis vai en?
Mua ahdistaa... :|
Viimeksi muokattu: