Peukkuja
Katjuska87!
Kuinka pitkällä olitkaan...?
Täällä on jotenkin sairaalasta kotiutumisen jälkeen tyhjyys iskenyt päin kasvoja. Vaikka sairaalassa ja sitä edeltävällä viikolla oli sellainen olo, että asia on jo surtu, niin ei se ihan niin mennyt. Itku on ollut herkässä viime päivät, ja katkeruuden fiiliksetkin ovat nostaneet välillä päätään. Eilen kun istuin kuistilla vähän allapäin, tuli ottolapseni perässä ulos, laittoi kätensä vatsalleni ja sanoi että sun mahasta ei ole koskaan tullut vauvaa... Sitten halasi ja totesi, että ei se haittaa, onhan sulla mut. Oli aika erikoista, koska ei olla tytölle kerrottu mitään raskaudesta tai sen tarkemmin miksi olin sairaalassa.
Ja vaikka nuokin tytön sanat olivat paitsi aivan totta, myös todellakin hyvällä tarkoitettu, niin nekin vain pahensivat mieltäni. Muistuttivat siitä, että niin, mulla ei ole lasta joka olisi tullut omasta mahastani. Vaikka pitäisi muistaa, että mulla sentään on lapsi jonka arkea, ajatuksia, huolia, ilonaiheita ja muita höpötyksiä jakaa joka päivä. Silti, tyttö haluaisi kovasti pikkusisaruksen, ja ne puheet vetävät nyt mieleni matalaksi, kun ei sellaista olekaan tulossa.
Menisipä aika nopeasti, että pääsisi taas yrittämään. Oon myös yrittänyt puhua miehelle jos keksittäisiin jotain yhteistä kivaa mitä odottaa ja suunnitella. Ei sen tarvitsisi olla mitään suurta tai ihmeellistä. Mutta jotain, ettei olisi vain sellainen olo, että kun miettii elämäänsä eteenpäin niin se tuntuu lähinnä vain tyhjältä.