keskenmeno ja muiden kommentit

elikkä.. tälläinen siis pääsi tapahumaan keskiviikkona... asiasta tiesin jo maanantaina, mutta istukka ja sikiöpussi tuli ke. ulos just kun olin päässy saiaalaan osastolle...ja vielä vessanpönttöön.. raskausviikkoja oli 11+2... ja perjantaina olisi ollut eka ultra...tänään sain kuulla että sikiö oli jo kuollut 7rv.
asian tajuaminen oli rankkaa.. itken ihan koko ajan... ei oikeen tiiä miten päin olisi.. mies halii ja yrittää lohduttaa parhaansa mukaan plus oma suru..
eniten on sattunu ihmisten kommentit.. niinku eilen(torstaina) muutama sanoi, että jokos sitten oot töitä miettiny... missä vaiheessa koska itse tapahtuneesta ei ole kulunut kun päivä(silloin) , tai joo kuule et sinä ole ainoa, ja sillä ja sillä tyypillä on tullu niin ja niin monta keskenmenoa... ja tuon pitäs auttaa.. päin vastoin.. enemmän vaan pelottaa seuraava raskaus.. lisäksi anopilta tuli "käsky" alkaa ajatella muita asiota(koulu, työ) ja jatkaa eteenpäin vaikka luultavammin yritämme uudestaan...
kukaan lähipiirissämme ei ole kokenut keskenmenoa... joten...

_suru_

 

Kommentit "niitähän tapahtuu nykyään tosi paljon" ja "kyllä te vielä lapsen saatte" tuntuvat muista varmaan lohduttavilta, mutta ei itsestään! Ulkopuoliset/ei itse kokeneet eivät tunnu tajuavan ettei se lohduta surua, koska sitä olisi halunnut juuri sen lapsen mikä siellä sisällä kasvoi. Ymmärrän sun surun ja itkun, itse olin poissa töistä koko viikon sen takia, että pienikin asia saa itkun tulemaan niin helposti. Se, että yhtäkkiä muistaa töissä, että mä voinkin nyt syödä tota ja nostaa jotain yms. muistuttaa koko ajan siitä ettei sisällä ole enää sitä mitä varten varoa ja nostaa kyyneleet silmiin. Mulla meni kesken 7.8. välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin, riippuu siitä kuinka paljon on aikaa ajatella asiaa. Meillä on siinä mielessä kotona nurinkurinen tilanne, että mies olisi koko ajan halunnut puhua asiasta ja minä en. Kesti aikansa ja kestää vieläkin, että ensin selvittää asian itselleen päässä ja käsittelee sitä ennen kuin pystyin selitättämään sitä muille tai että siirtyisi eteenpäin niin kuin kaikki koko ajan kehottaa!

 

Hei! Meidän pieni poika syntyi viikoilla 18 kuolleena. Syytä ei löytynyt ja lääkärikin vain totesi ettei poika jaksannut.
Toinen lääkäri joka teki jälkitarkastuksen oli törkeä. Sanoi että nyt vaan nurmelle lasta tekemään kun edellinen oli juuri haudattu. JA toinen tokaisu oli että elämäähän tämä vaan on.
Juu. Kyllä se tiedetään.. Ja ystävien ja sukulaisten hyss,hyss otti kanssa pannuun. Tai sitten se kun sanotaan että ehkä niin oli tarkoituskin käydä. Miksi?? Ja tämä että nyt on lapsi paremmassa paikassa. Eikö me oltaisi annettu hyvää kotia pienelle??
No,yhtä kaikki. Ei niitä ole oikeita sanoja lohduttamaan,mutta niin
kuluneelta kuin tämä kuullostaa sen läpi pääsee. Tuskaa se tekee ja vie aikoja mutta jonain päivänä ei satu yhtä paljon ja uskaltaa jo katsoa eteenpäinkin.
Itse pelkään tuote ensikuun alkua kun olisi LA silloin. Ja Joulu saattaa tehdä tiukkaa.
Mutta vointeja sinulle ja toivottavasti sinulla on joku ihminen kenen kanssa voit puhua,puhua ja puhua.

 

Olen todella pahoillani :'(

Itselläni keskeytynyt keskenmeno kuukausi sitten (todettiin ultrassa rv 12, sikiö oli kuollut paria viikkoa aiemmin). Nyt alkaa olo jo onneksi helpottaa.

Mutta niin, ne muiden kommentit. Itsekin pahoitin mieleni monista kommenteista, mutta täytyy muistaa, että ihmiset (ainakin ystävät) kyllä varmasti tarkoittavat monesti hyvää, sanat ovat vaan tällaisissa tapauksissa vähissä (ja silti monet vaan yrittävät jotain sanoa).

Ultraaja sanoi minulle heti ne perinteiset: "parempi näin, teillähän on jo yksi ihana lapsi, olette nuoria"... Ei paljoa lohduttanut, kun kuitenkin juuri sitä vauvaa odotettiin niin kovasti.

Kavereista monet (yleensä kyllä lapsettomat) kommentoivat just tuota "nehän on niin yleisiä" ja "hyvä että näin aikasiin tuli". Ja tottahan se on, että parempi, mitä aiemmin, jos on kerran tullakseen. Itsestäni vaan tuntui, että kun oli pari kuukautta ennättänyt odottaa, oli sekin aika pitkä aika...

Ikävimmältä on tuntunut kommentti "minä en kyllä selviäisi, sinä jaksat hienosti". No joo, meillä tosiaan on 1,5 v esikoinen, jonka vuoksi nousta aamulla sängystä jne, vaikkei aina tosiaankaan siltä tuntuisi. Se kai se on sitten sitä selviytymistä?

Mutta siis ihmiset yrittää lohduttaa ja monesti ne yritykseksi jääkin, mutta loukata tuskin kukaan oikeesti haluaa. Tällaisia ajatuksia tuli mieleen.

Tämä nyt vaan on niin tätä.

Jaksamista sinulle :heart:

 

kiitoksia...Tuntuu vähän paremmalta, kun saa kuulla muilta jotka on saman kokenut... Vaikka ei tämä iloinen asia olekkaan niin kiitos teille..

Tiedän tietenkin että ihmiset eivät halua loukata vaan auttaa... Mutta niidenkin täytyy ymmärtää että tarvitsen aikaa..

Itsellänihän ois ollut laskettu aika 7.4 eli oma syntymäpäivä.. ja samana päivänä ukkini myös kuoli tänä vuonna.. Ajattelin silloin, se oli ns. lahja.. tai jotain.. monessakin mielessä.. ukkini takia lähinnä,mutta se lahja jäi saamatta.

Lääkärit on minulle olleet kyllä todella..sympaattisia.. en voisi sanoa oikeestaa yhtään huonoa. Pahoitteli tapahtunutta ja yritti rohkaista kovasti. Mutta ne nyt tuntuu vielä turhilta.. Monet ovat sanoneet, että nyt tiedät että voit tulla raskaaksi,että olla siitä onnellinen.. toki oon, mutta se ei tuo takaisin sitä mitä on menettäny..Nyt on semmonen olo, ettei niitä suunnitelmia mitä tämä lapsen kohalle teki ei vain voi yksinkertaisesti toteuttaa seuraavan kohalla.. mutta sitä ei tulevasta tiedä.. Äitini on jopa saanut minut nauramaan sanomalla : noh siehän tuut melkein siitä raskaaksi ku näät alastoman miehen Tosiaan.. tuli heti kun ehkäisy lopetettiin...

Eiköhän tämä ajan kanssa

 

Meillä oli ultra viime torstaina jossa todettiin että sikiön kehitys oli loppunut rv9 (menossa oli r12) eli ei myöskään sykettä ja turvotus oli iso.
Eli keskeytynyt keskenmeno ja valittavana lääkkeellinen tyhjennys tai kaavinta. Valitsimme lääkkeet, jotka sain sitten perjantaina sisäisesti.

Alkuun tietenkin pääsi harmitus itku, mutta siitä selvittiin muutamassa minuutissa. Jo ennenkuin kotiin lähdimme torstaina olimme aika sinut tapahtuneen kanssa. Meidän oma tuntemus asiaan on että laskettu aika nyt vain siirtyi.

Eniten voimia vie MUIDEN lohduttaminen, kun tuntuu että kaikki mut ottaa tämän kauhean raskaasti. Eivät ymmärrä että me näemme oikeasti asian näin,välillä rupeen tntemaan jo huonoa omaatuntoa kun en osaa surra menetettyä solumöykkyä (eihän se juuri kummosemmaksi ehtinyt).

Malttamattomasti ootamme vuodon loppua ja mietimme onkohan niitä yksiä menkkoja pakko oottaa, ennenkuin voi uutta alkaa yrittää. Toisaalta emme kyllä aio seksistä pidättäytyäkkään ja koska kumia emme halua käyttää niin...jää nähtäväksi kuinka pian taas tärppää :headwall:

 

Itse olen inhonnut kaikenlaisia "lohduttavia" kommentteja keskenmenoni yhteydessä. Kukaan ei ole siinä tilanteessa kuitenkaan pystynyt oikeasti lohduttamaan. Tulee vaan ennenminkin mieleen, että "helppohan sun on sanoa". Eli melkeinpä on ollut helpompaa, jos toinen on vaan kuunnellut ja jättänyt sitten pahemmin kommentoimatta. Inhottavinta on ollut, kun joku on alkanut "ihmettelemään", että "mitenkäs just sulle noita keskenmenoja aina sattuu". Silloin on tuntunut, että toinen on ihan piikittelyasenteella liikkeellä.

Itse sain ystäväni kanssa samana päivänä keskenmenon, eipä siinä todettu toisillemme kuin, että elämä on aika p.erseestä välillä.. :\|

 

Sain keskenmenon muutama päivä sitten raskausvkolla 10+0. Alkoi verisellä vuodolla ja kivut kovenivat. Menin seuraavana päivänä lääkäriin ja ultrassa todettiin että alkion kehitys vastaa vain vkoa 6 eikä sykettä löydy. Mulle suositeltiin lääkkeitä kaavintaa hellävaraisempana vaihtoehtona, joten eilisen päivän sitten vietinkin sairaalassa. Kivut olivat kovat kun supistukset alkoivat, mutta helpottivat iltaa kohden enkä kotona enää juuri kipulääkettä tarvinnutkaan. n. 4-senttinen sikiöpussi tuli ulos vähän ennen nukkumaan menoa. Tunsin sen tulevan siteeseen ja ryntäsin vessaan. Siinä sitten ihmeteltiin sitä miehen kanssa ja mietittiin mitä sille pitäisi tehdä. :$ Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetää vessasta alas, vaikka pahalta tuntuikin. Onneksi tuli ulos miehen kotona ollessa, muuten olisin varmasti mennyt ihan paniikkiin. Olisivat kyllä voineet sairaalassa vähän varoittaa että näin voi käydä!!!

Mieli on maassa, mutta ei ole niin paha olla kuin olin kuvitellut. Itseäni helpottaa tieto siitä että 40-50 % kaikista raskauksista ja 10-15 % myös hyvin alkuun päässeistä keskeytyy. Ei varmastikaan kaikkia lohduta, mutta multa se ainakin poistaa syyllisyyden tunteet. Aika sinut olen asian kanssa, mutta välillä toki tulee itkupurskahduksia kun tulee mieleen asioita mitä oli jo ehtinyt miettiä. Mies on myös allapäin, mutta yhdessä tästä selvitään. Ja ainakin tietää että raskaus on mahdollinen, ja alkiokin oli kiinnittynyt ihan oikein oikeaan kohtaan.

Voimia kaikille asian läpi käyneille! :hug:

 

Mulla on ollut nyt yhteensä kolme keskenmenoa. Ensimmäinen oli rv6 ja vuoti itsekseen pois. Toinen oli rv12 ja kaavinta tehtiin. Sain kuulla mm :"Tehän ootte niin nuoria vielä" (Juu, ikähän se vaikuttaa, ettei tunne surua.. :kieh: ) "Parempi niin, ajattele jos se olis menny loppuun ja kuollu sitten vaikka viikon ikäisenä" (Mitä se auttaa ruveta vertailemaan, kumpi olis ollu vaikeampaa) " Aattele, kun sillä ja sillä meni niiin pitkälle ja joutu synnyttämään kuolleen vauvan" ( Mitä kummaa se minun suruani auttaa, jos jollakin muulla on asiat huonommin) Pahinta oli kumminkin se kun jotku ohitti asian sanomalla tyyliin :"Aijaa.. Meillä on muuten uusi auto. Joko kuulit?" :kieh:

Nyt ei ole kukaan mitenkään kummallisesti kommentoinu, mutta kyllä huomaa, että ketkä on niitä tosi ystäviä, ja ketkä oikeesti haluaa lohduttaa.. Meille syntyi enkelivauva tiistaina rv15. :'(

 

tilastoista sen verran...
Laskeskelin, että tilastojahan saadaan tekemällä keskiarvoja. Minä siis olen ilmeisesti se, jonka raskauksista 95% keskeytyy- joillakin se on 0 %, näistä
saadaan nuo ihanat keskiarvot, jotka raivostuttavat, ainakin minua.
En ole ikinä viihtynyt tai osannut olla tilastoissa. Itse kun pääsen aina niihin marginaaliryhmiin, jotka synkentävät niitä 0% tilastoja..

 

Älä välitä moisista kommenteista. Itse olen saanut osanottoja ja myös kommentteja siitä, että "olette vielä nuoria" jne. Nii-in.. Mies on kohta 30 ja itsekin lähempänä 30 kuin 20 v. Mitä jos tärppejä tulee harvakseltaan ja kaikki päätyvät keskenmenoon?!

Toisaalta.. Jos liikaa miettii niin leviää pää. Katse tulevaisuuteen, muiden kommentit omaan arvoonsa ja toivo yllä!

 

Miulle tuli anoppi sanomaan et oot varmaan nostanu jotain painavaa tms ku meni kesken...Kerroin hänelle sit sen faktan jonka lääkärikin totesi, et ei tunteilla eikä tavallisella elämällä saa keskenmenoa aikaseksi, vaan siinä on yleensä sikiön kromosomaaliset tai istukkaperäiset syyt taustalla.
No siinä hän sitten ääneen suunnitteli jo seuraavaa yritystämme ja nauroi vain että isukki syö sit jouluna paljon kinkkua ja sit tuleekin mukavasti syysvauva...Voi kun anoppi tietäis ettei se oo meille niin mustavalkosta, meillä ei lapset saa alkuaan vällyjen välissä. Eikä hänen eikä kenenkään muunkaan sitä tartte tietää, ei olla hoidoista kerrottu kellekään.

 

\

Miulle tuli anoppi sanomaan et oot varmaan nostanu jotain painavaa tms ku meni kesken...Kerroin hänelle sit sen faktan jonka lääkärikin totesi, et ei tunteilla eikä tavallisella elämällä saa keskenmenoa aikaseksi, vaan siinä on yleensä sikiön kromosomaaliset tai istukkaperäiset syyt taustalla.
No siinä hän sitten ääneen suunnitteli jo seuraavaa yritystämme ja nauroi vain että isukki syö sit jouluna paljon kinkkua ja sit tuleekin mukavasti syysvauva...Voi kun anoppi tietäis ettei se oo meille niin mustavalkosta, meillä ei lapset saa alkuaan vällyjen välissä. Eikä hänen eikä kenenkään muunkaan sitä tartte tietää, ei olla hoidoista kerrottu kellekään.

Lämmin :hug: MM sinulle ja voimia tulevaan. Mehän jännäiltiin elokuun PAS pinossa. Meille tehtiin myös syyskuussa PAS ja sekin epäonnistui, joten nyt kaikki alusta.
Mistähän ne voimat saisi ? No eiköhän se toivottu tulos anna sitä voimaa :saint: Kaiken lisäksi tässä kuussä tulee kuluneeksi vuosi, siitä kun menetimme prinsessamme kohtuun rv38. Senkin takia olisin niin kovasti toivonut sitä plussaa, että olisi joku lohtu. Onneksi on toi ilopilleri poika, joka vie ajatusta vähän muualle.

Tsemppiä syksyyn kaikille :hug: :heart: :hug:

 

Mun mielipide näist typeristä ja vähemmän typeristä lohdutuksista on se, että eivät ne läheiset voi tajuta, mikä oikeesti lohduttaa ja mikä ei, jos eivät ole itse kokeneet samaa. Mä arvostin kaikkia fraaseja, joita niiltä kuulin, koska tiesin, että päätarkoitus oli yrittää ymmärtää ja lohduttaa. Esim. jos joku sanoi, että "onneks näin alussa ja kyl te kerkeette", niin järjellä ajatellen, tottahan se on. Eli vaikka suru oli kova ja lohdutukset hieman kömpelöitä, ne oli kuitenkin lohdutuksia.

 

Mä olisin vähän eri mieltä noista lohduttamisista. Mulla on kohtukuolema ja keskenmenoja takana eli läheisillä on ollut monta mahdollisuutta päästä mua lohduttelemaan. Noi kommentit keskenmenojen yleisyydestä oikeasti auttoi mua. Yhtäkkiä kaikilla tutuilla paljastuikin keskenmenoja. Mä en tajunnutkaan, että melkein jokainen nainen joka on halunnut useampia lapsia, on myös kärsinyt vähintään yhden keskenmenon. Se tekee keskenmenosta jotenkin pienemmän kärsimyksen. Vähän niin kuin huonoa tuuria eikä uskomaton kerran -sukupolvessa -tyyppinen katastrofi joka iski meihin (ja lähinänä vain meihin).

Kohtukuolema onkin sitten toinen juttu. Ne ei oo mitenkään järin yleisiä, mutta niitäkin on nelisen sataa vuodessa. Saman verran kuin ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa joka vuosi. Silloinkin lohdutti, että lähipiiristä löytyi kaksi tutun tutuille tapahtunutta kohtukuolemaa. Taas helpotti se, että ei tämä ollut vain meille osunut isku, vaan osa elämää tämäkin. Niin kuin ne liikenneonnettomuudet. Siitä on jotenkin vaan helpompi pinnistää eteenpäin kun ajattelee että elämässä tapahtuu kaikkea.

 

Minua ei ole muiden kommentit keskenmenosta loukanneet. Lähinnä on ollut lohduttavaa kun esim. työkaveritkin ovat olleet aidosti pahoillaan. Enemmän minua loukkaa niiden ihmisten kommentit jotka eivät keskenmenosta tiedä. Mm. eräs asiakas totesi minulle kun olin juuri palannut hoitovapaalta (minulla siis esikoispoika silloin 1v 2 kk) ja samaan aikaan kokenut keskenmenon rv 11, että "Ei muuta kun sitten toista lasta heti perään. Kannattaaa tehdä pienellä ikäerolla." Meinasi itku päästä siinä tilanteessa. Minusta ihmisten kannattaisi vähän miettiä mitä laukovat toisille lapsen hankinnasta. Kuultiin myös silloin kun oltiin esikoista jo jonkin aikaa yritetty (meni siis 7-8 kk ennen kuin tärppäsi ja itselle se aika tuntui todella pitkältä) mm. "Ettekö te aio vielä lapsia hankkia?" Ihan kun niitä tuosta vaan hankittaisiin.

 

Minä sain kolmeviikkoa sitten keskenmenon raskausviikolla 21. Kipeät supistelut alkoivat aamulla, illalla menin ambulanssilla sairaalaan. Antoivat lääkettä joka lopettaisi supistukset. Niin ei kuitenkaan käynyt vaan supistuksista tuli aina vaan kipeempiä. Lauantaina iltapäivällä synnytin pienen poikavauvamme joka painoi 335g.Hän syntyi sellaisessa pussiss. Kätilö lähti viemään sitä heti toiseen huoneeseen, joten silloin tiesin että huonosti kävi. Kotvasen kuluttua kätilö tuli takaisin ja kysyi että haluammeko nähdä poikamme, aavistin mitä oli sattunut ja sanoin että en halua. KOko raskausaika oli ollut vaikea, verta vuosin jo alusta lähtien . Olin tavallaan valmistautunut tähän jo henkisesti, elin aina vain päivä kerrallaan. En uskaltanut miettiä tulevaa, kai mä jotenkin sit aavistin kokoajan et tässä tulee käymään näin. Suru on suuri! Hautasimme poikamme kaksiviikkoa sitten. Se oli ihan kamala päivä. Näen joka yö painajaisia synnytyksestä, onneksi en nähnyt lastani sillä painajaiset olisivat varmasti vielä kauheampia. Tämän tapahtuneen jälkeen halusin äkkiä uudelleen raskaaksi, nyt mieli on muuttunut. Tällä hetkellä minusta tuntuu että en halua kokea samaa enää uudestaan Täytyy sanoa että istukan irtoaminen on kipuna ihan hirveää, Se on 50 kertaa kauheampaa kuin tavallinen synnytys. Mikään kipulääkekään ei auttanut.
Veljeni on tällä hetkellä vaimonsa kanssa laitoksella synnyttämässa neljättä pienokaista maailmaan. Viimeiset kaksi päivää olen miettinyt ja itkenyt et miksi meille kävi näin. Sanoin miehelleni että kun veljeni tulee vauvan kanssa kotiin en halua nähdä sitä heidän vauvaansa. Jotenkin nyt taas nousi tunteet pintaan, pienten vauvojen näkeminen on aivan kamalaa. Tulee kokoajan mietittyä että helmikuussaa olisi ollut laskettu aika, ja nyt se ois niin ja niin iso . Sitä vain kiduttaa itseään. Tällaisesta toipuminen kestää varmasti kauan. Kukaan ei osannut edes ottaa osaa suruumme, eivätkä tiedä mitä puhuisivat meille. Eniten minua ärsyttää ihmistan puheet, emme kuulemma sure ollenkaan!MITEN NIIN EMME. Joka päivä käyn haudalla, kotona sytytän iltaisin paljon kynttilöitä ja ulkona lyhdyissä kynttilät palavat aina. Eihän sitä ihmisten silmissä osaa surra ja elämää on jatkettava. Minulla kesti kauan kun lähdin ihmistenilmoille, olisin varmaan revennyt kaupassa jos joku olisi tullut ottamaan osaa. Minä ja mieheni suremme kahdestaan kotona. Joka päiväinen puheen aiheemme on pieni poikavauvamme. Mieheni haluaa kovasti uutta lasta mutt aen ole vielä tottunut ajatukseen. Ehkä sitten joskus...kun surutyö on tehty. Voimia kaikille lapsensa menettäneille. Suru on suuri, se ei koskaan unohdu!

 

\

Minä sain kolmeviikkoa sitten keskenmenon raskausviikolla 21. Kipeät supistelut alkoivat aamulla, illalla menin ambulanssilla sairaalaan. Antoivat lääkettä joka lopettaisi supistukset. Niin ei kuitenkaan käynyt vaan supistuksista tuli aina vaan kipeempiä. Lauantaina iltapäivällä synnytin pienen poikavauvamme joka painoi 335g.Hän syntyi sellaisessa pussiss. Kätilö lähti viemään sitä heti toiseen huoneeseen, joten silloin tiesin että huonosti kävi. Kotvasen kuluttua kätilö tuli takaisin ja kysyi että haluammeko nähdä poikamme, aavistin mitä oli sattunut ja sanoin että en halua. KOko raskausaika oli ollut vaikea, verta vuosin jo alusta lähtien . Olin tavallaan valmistautunut tähän jo henkisesti, elin aina vain päivä kerrallaan. En uskaltanut miettiä tulevaa, kai mä jotenkin sit aavistin kokoajan et tässä tulee käymään näin. Suru on suuri! Hautasimme poikamme kaksiviikkoa sitten. Se oli ihan kamala päivä. Näen joka yö painajaisia synnytyksestä, onneksi en nähnyt lastani sillä painajaiset olisivat varmasti vielä kauheampia. Tämän tapahtuneen jälkeen halusin äkkiä uudelleen raskaaksi, nyt mieli on muuttunut. Tällä hetkellä minusta tuntuu että en halua kokea samaa enää uudestaan Täytyy sanoa että istukan irtoaminen on kipuna ihan hirveää, Se on 50 kertaa kauheampaa kuin tavallinen synnytys. Mikään kipulääkekään ei auttanut.
Veljeni on tällä hetkellä vaimonsa kanssa laitoksella synnyttämässa neljättä pienokaista maailmaan. Viimeiset kaksi päivää olen miettinyt ja itkenyt et miksi meille kävi näin. Sanoin miehelleni että kun veljeni tulee vauvan kanssa kotiin en halua nähdä sitä heidän vauvaansa. Jotenkin nyt taas nousi tunteet pintaan, pienten vauvojen näkeminen on aivan kamalaa. Tulee kokoajan mietittyä että helmikuussaa olisi ollut laskettu aika, ja nyt se ois niin ja niin iso . Sitä vain kiduttaa itseään. Tällaisesta toipuminen kestää varmasti kauan. Kukaan ei osannut edes ottaa osaa suruumme, eivätkä tiedä mitä puhuisivat meille. Eniten minua ärsyttää ihmistan puheet, emme kuulemma sure ollenkaan!MITEN NIIN EMME. Joka päivä käyn haudalla, kotona sytytän iltaisin paljon kynttilöitä ja ulkona lyhdyissä kynttilät palavat aina. Eihän sitä ihmisten silmissä osaa surra ja elämää on jatkettava. Minulla kesti kauan kun lähdin ihmistenilmoille, olisin varmaan revennyt kaupassa jos joku olisi tullut ottamaan osaa. Minä ja mieheni suremme kahdestaan kotona. Joka päiväinen puheen aiheemme on pieni poikavauvamme. Mieheni haluaa kovasti uutta lasta mutt aen ole vielä tottunut ajatukseen. Ehkä sitten joskus...kun surutyö on tehty. Voimia kaikille lapsensa menettäneille. Suru on suuri, se ei koskaan unohdu!

On hyvin ymmäretävää ettet halua nähdä veljesi vauvaa. Anna itsellesi aikaa, kyllä veljesi sen varmasti ymmärtää. Voimia! :hug:

 

\

Minä sain kolmeviikkoa sitten keskenmenon raskausviikolla 21. Kipeät supistelut alkoivat aamulla, illalla menin ambulanssilla sairaalaan. Antoivat lääkettä joka lopettaisi supistukset. Niin ei kuitenkaan käynyt vaan supistuksista tuli aina vaan kipeempiä. Lauantaina iltapäivällä synnytin pienen poikavauvamme joka painoi 335g.Hän syntyi sellaisessa pussiss. Kätilö lähti viemään sitä heti toiseen huoneeseen, joten silloin tiesin että huonosti kävi. Kotvasen kuluttua kätilö tuli takaisin ja kysyi että haluammeko nähdä poikamme, aavistin mitä oli sattunut ja sanoin että en halua. KOko raskausaika oli ollut vaikea, verta vuosin jo alusta lähtien . Olin tavallaan valmistautunut tähän jo henkisesti, elin aina vain päivä kerrallaan. En uskaltanut miettiä tulevaa, kai mä jotenkin sit aavistin kokoajan et tässä tulee käymään näin. Suru on suuri! Hautasimme poikamme kaksiviikkoa sitten. Se oli ihan kamala päivä. Näen joka yö painajaisia synnytyksestä, onneksi en nähnyt lastani sillä painajaiset olisivat varmasti vielä kauheampia. Tämän tapahtuneen jälkeen halusin äkkiä uudelleen raskaaksi, nyt mieli on muuttunut. Tällä hetkellä minusta tuntuu että en halua kokea samaa enää uudestaan Täytyy sanoa että istukan irtoaminen on kipuna ihan hirveää, Se on 50 kertaa kauheampaa kuin tavallinen synnytys. Mikään kipulääkekään ei auttanut.
Veljeni on tällä hetkellä vaimonsa kanssa laitoksella synnyttämässa neljättä pienokaista maailmaan. Viimeiset kaksi päivää olen miettinyt ja itkenyt et miksi meille kävi näin. Sanoin miehelleni että kun veljeni tulee vauvan kanssa kotiin en halua nähdä sitä heidän vauvaansa. Jotenkin nyt taas nousi tunteet pintaan, pienten vauvojen näkeminen on aivan kamalaa. Tulee kokoajan mietittyä että helmikuussaa olisi ollut laskettu aika, ja nyt se ois niin ja niin iso . Sitä vain kiduttaa itseään. Tällaisesta toipuminen kestää varmasti kauan. Kukaan ei osannut edes ottaa osaa suruumme, eivätkä tiedä mitä puhuisivat meille. Eniten minua ärsyttää ihmistan puheet, emme kuulemma sure ollenkaan!MITEN NIIN EMME. Joka päivä käyn haudalla, kotona sytytän iltaisin paljon kynttilöitä ja ulkona lyhdyissä kynttilät palavat aina. Eihän sitä ihmisten silmissä osaa surra ja elämää on jatkettava. Minulla kesti kauan kun lähdin ihmistenilmoille, olisin varmaan revennyt kaupassa jos joku olisi tullut ottamaan osaa. Minä ja mieheni suremme kahdestaan kotona. Joka päiväinen puheen aiheemme on pieni poikavauvamme. Mieheni haluaa kovasti uutta lasta mutt aen ole vielä tottunut ajatukseen. Ehkä sitten joskus...kun surutyö on tehty. Voimia kaikille lapsensa menettäneille. Suru on suuri, se ei koskaan unohdu!

Lämmin :hug: ja osanotto suuressa menetyksessä.
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Meillä reilu vuosi sitten pienokainen menehtyi kohtuuni rv 38 ja veljeni vaimo oli pari kuukautta odotuksessa jäljessä. Kyllä siinä tuli sellainen olo, että miks just meille piti käydä näin. Heidän lapsensa ristiäiset olivat minulle todella vaikea päivä.

Voimia sinulle tulevaan, elämän on jatkuttava kaikesta vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärsin tekstistä, että tämä teidän esikoinen. Meillä oli onneksi poika, joka hymyllään ja touhuillaan sai meidät nostettua jollain lailla elämään kiinni. Todella vaikeaa se oli.
:hug: :heart: :hug:

 

Voi kulta, sulla on nyt tosi vaikeaa.

Mullakin kuoli lapsi kohtuun (viikolla 39). Muistan, että en kuukausiin kestänyt katsoa vauvoja. Se on ihan luonnollista. Välttele vauvoja vaan, sillä suojelet itseäsi liian suurelta tuskalta. Vähitellen se menee ohi, sitten kun itse olet siihen valmis. Sitten kun mielesi on alkanut hyväksyä sen, että juuri teille tapahtui tämmöinen katastrofi, alkaa vauvojen näkeminen tuntua vähemmän pahalta. Mutta siihen voi mennä aikaa!
Ihmisten ilmoillekaan ei ole pakko mennä ennen kuin siltä tuntuu. Mäkin linnoittauduin kotiin moneksi kuukaudeksi. Sitäkään vastaan ei kannata tapella: ajan mittaan eristäytymishalu vähenee. Mutta se riippuu siitä miten sä henkisesti toivut. Älä pakota itseäsi mihinkään. Ja jos tarviit sairaslomaa niin vänkäät sellaisen itsellesi.
Mulle sanottiin terveyskeskuksessa kuukausi lapsen kuoleman jälkeen, että kyllä nyt sun on aika ryhdistäytyä. Mutta älä suostu kuuntelemaan tuollaisia jos joku yrittää!! Suru menee ohi vasta kun sun mieles sen on käsitellyt, ja siihen menee se aika joka menee. Ja jonkinlainen jomotus tai kaiho jää loppuelämäksi.

 

Minulla todettiin 3 viikkoa sitten ekassa lääkärin tarkastuksessa keskeytynyt keskenmeno ja 2 viikkoa sitten olin lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Raskaus oli meille ensimmäinen ja todella toivottu.

Minua ovat muiden kommentit pelkästään auttaneet ja lohduttaneet. Minulle kävi samoin kuin Cathylle eli kun kerroin km:sta, sain kuulla yllättävän monen myös kokeneen sen. Kaikki ovat lohduttaneet omalla tavallaan, toiset osoittavat empatiaa, toiset yrittävät luoda toivoa. Minusta kaikkein pahimmalta tuntuisi, jos joku olisi vaivautunut asian kuultuaan ja alkaisi välttelemään, niin ei ole onneksi käynyt. Itse olen kyllä halunnut surra asiaa ja ollut normaalia enemmän omissa oloissani, mutta ihanalta on tuntunut miten voit -tiedustelut.

Voimia kaikille keskenmenon ja kohtukuoleman kokeneille :hug:

 

Meillä myös... se keskenmeno! 2 kk hehkutettiin raskaustestin jälken, että ihana meille tulee vauva, se punatukkainen ja jne...!! :=) Vaanrupesi tulemaan vuotoa, veristä.. Ihmettelin.. Mutta ajattelin, että normaalia! No, otin yhteyttä neuvolaan, josta heti käskettiin soittamaan synnytysosastolle. Lääkäri TOSI TYLYSTI TOTESTI, että eihän täällä ole mitään! Minä olin hämilläni: Mitä!!! MINÄ ODOTAN VAUVAA.. En ymmärtänyt...
Sairaanhoitaja otti minut tosi hyvin vastaan, kun rupesin itkemään....Lääkäri oli tosi välinpitämätön!Lyhyktäisyydessään ko.prjokekti eteni: lääkkeitä kotiin, 2 vrk kestämättömiä kipuja/hirveitä vuotoja , sairaalaan 5 h lääkkeiden vaikutusta ja kun ei auttanut, niin kaavinta. ...Spinaalipuudutus/ muuten nukutus, mutta kun olin kerennyt syömään...Huonoa Tuuria!!

Spinaalipäänsärkyä.. eiku päivystykseeen... ja taas piikkiä selkään! ( kauhea kipu)

APUA, onko kellään kokemuksia ko. asiasta?


Terveisin

Liian Kovin Odotuksin