Olen 37-vuotias uusperheen äiti ja äitipuoli ja koin keskeytyneen keskenmenon nyt heinäkuussa. Minulla oli viikon verran aivan pientä rusehtavaa vuotoa, joka muuttui hieman verisemmäksi ja sitten 10. rv:n alussa todettiin, että pieni ihmisen alku sisälläni oli menehtynyt noin 7. raskausviikolla. Alkuraskauden ultrassa rv 6+5 vauvelin alulla näkyi vielä syke ja koko vastasi normaalisti viikkoja 6+3. Varmaankin aivan pian tämän jälkeen pienokaisen sydän oli pysähtynyt, koska viimeisessä ultrassa koko vastasi viikkoja 6+1, kun pikkuinen oli painunut kasaan. Olin kantanut muutaman viikon ajan kuollutta pienokaista sisälläni.
Minulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, jossa kohdun sisältö tuli ilmeisesti kokonaan ulos ja fyysisesti olen toipunut hyvin. Kivut olivat siedettävät ja pahin vuoto meni ohi muutamassa tunnissa. Kokemus oli kuitenkin tosi vaikea, vaikka toisaalta tuntui terapeuttiselta pitää kädessään ulostullutta ehjää raskauspussia, jonka sisällä kellui menehtynyt pienokaiseni. En varmasti ikinä unohda tuota näkyä. Keskenmeno tuli ainakin konkreettisesti todettua.
Suruni on ollut ja on edelleen suunnaton. Meillä on yhteensä neljä lasta. Itselläni 6-vuotias ja miehelläni 7-vuotiaat lapset ja lisäksi meillä on yhteinen äskettäin vuoden täyttänyt lapsi. Mieheni lapset ovat luonamme joka toinen viikonloppu ja lomisin.
Tämä keskenmenoon päättynyt raskaus oli todellinen yllätys. Mieheni lapset ja yhteinen lapsemme on miehestä johtuvan lapsettomuuden vuoksi saatettu alulle raskailla lapsettomuushoidoilla. Imetän edelleen nuorimmaistamme, emmekä olleet käyttäneet ehkäisyä.
Miehelleni yllätysraskaus oli todellinen järkytys ja hän oli siitä aivan sekaisin. Hän sanoi, ettei jaksa enää yhtään ainutta vauva-aikaa, vaikka onkin mitä parhain isä kaikille lapsillemme. Mieheni vaatikin, että tekisin abortin ja kun hän vihdoin tajusi, etten aborttiin pysty, hän oli minulle todella vihainen ja kertoi mm. inhoavansa minua. Mökötystä jatkui koko nuo 9 viikkoa, jotka olin raskaana. Itse olin kuitenkin raskaudesta alkujärkytyksen jälkeen todella onnellinen, koska olin lähes koko ajan kuopuksemme syntymän jälkeen haaveillut, että vielä joskus saisin kolmannen lapsen ja meille toisen yhteisen lapsen. Toisaalta kolmannesta lapsesta haaveillessani tiesin, että mieheni ei varmaankaan lisää lapsia halua, koska tämän yhteisenkin lapsen hankintaan hän suostui vain, koska tiesi, miten tärkeä asia oli minulle.
Kun raskaus lopulta päättyi keskenmenoon, tuntui että raskas kesä sai vieläkin raskaamman ja ruman lopun. Itkin asiaa monta päivää ja nyt, kun keskenmenon toteamisesta on nelisen viikkoa, on suruni vieläkin todella suuri. Surun suuruutta lisää entisestään se, että toivoa uuden raskauden alkamisesta ei ole. Olen kertonut miehelleni, miten kaipaisin vielä yhtä lasta perheeseemme ja hän on suruni todella nähnyt ja ollut surustani pahoillaankin. Olen kertonut, miten kova paikka keskenmeno oli minulle ja miten tärkeää minulle olisi, että hän vielä joskus suostuisi edes miettimään toisen yhteisen lapsen mahdollisuutta. Surun lisäksi olen tuntenut suoranaista vihaa ja katkeruutta miestäni ja hänen käytöstään kohtaan ja olen sen selvästi hänelle näyttänytkin. Nämä keskenmenon jälkeiset viikot ovat olleet yhtä riitaa ja katkeruutta. Tuntuu, etten millään pysty unohtamaan mieheni tunteettomia aborttivaatimuksia.
Nyt sain kaiken lisäksi mieheni kalenterista muuta asiaa katsoessani tietää, että mieheni on minulle kertomatta varannut ajan urologille selvittääkseen mahdollisuutta teettää itselleen sterilisaatio. Hän oli aikonut mennä urologille salaa minulta, kun tiesi, miten asiaan reagoisin. Olen todella katkera ja pettynyt mieheeni enkä tiedä, miten voimme tästä eteenpäin elää yhdessä tämän vihan ja katkeruuden keskellä.
Onko joukossanne ketään kohtalotovereita?
Minulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, jossa kohdun sisältö tuli ilmeisesti kokonaan ulos ja fyysisesti olen toipunut hyvin. Kivut olivat siedettävät ja pahin vuoto meni ohi muutamassa tunnissa. Kokemus oli kuitenkin tosi vaikea, vaikka toisaalta tuntui terapeuttiselta pitää kädessään ulostullutta ehjää raskauspussia, jonka sisällä kellui menehtynyt pienokaiseni. En varmasti ikinä unohda tuota näkyä. Keskenmeno tuli ainakin konkreettisesti todettua.
Suruni on ollut ja on edelleen suunnaton. Meillä on yhteensä neljä lasta. Itselläni 6-vuotias ja miehelläni 7-vuotiaat lapset ja lisäksi meillä on yhteinen äskettäin vuoden täyttänyt lapsi. Mieheni lapset ovat luonamme joka toinen viikonloppu ja lomisin.
Tämä keskenmenoon päättynyt raskaus oli todellinen yllätys. Mieheni lapset ja yhteinen lapsemme on miehestä johtuvan lapsettomuuden vuoksi saatettu alulle raskailla lapsettomuushoidoilla. Imetän edelleen nuorimmaistamme, emmekä olleet käyttäneet ehkäisyä.
Miehelleni yllätysraskaus oli todellinen järkytys ja hän oli siitä aivan sekaisin. Hän sanoi, ettei jaksa enää yhtään ainutta vauva-aikaa, vaikka onkin mitä parhain isä kaikille lapsillemme. Mieheni vaatikin, että tekisin abortin ja kun hän vihdoin tajusi, etten aborttiin pysty, hän oli minulle todella vihainen ja kertoi mm. inhoavansa minua. Mökötystä jatkui koko nuo 9 viikkoa, jotka olin raskaana. Itse olin kuitenkin raskaudesta alkujärkytyksen jälkeen todella onnellinen, koska olin lähes koko ajan kuopuksemme syntymän jälkeen haaveillut, että vielä joskus saisin kolmannen lapsen ja meille toisen yhteisen lapsen. Toisaalta kolmannesta lapsesta haaveillessani tiesin, että mieheni ei varmaankaan lisää lapsia halua, koska tämän yhteisenkin lapsen hankintaan hän suostui vain, koska tiesi, miten tärkeä asia oli minulle.
Kun raskaus lopulta päättyi keskenmenoon, tuntui että raskas kesä sai vieläkin raskaamman ja ruman lopun. Itkin asiaa monta päivää ja nyt, kun keskenmenon toteamisesta on nelisen viikkoa, on suruni vieläkin todella suuri. Surun suuruutta lisää entisestään se, että toivoa uuden raskauden alkamisesta ei ole. Olen kertonut miehelleni, miten kaipaisin vielä yhtä lasta perheeseemme ja hän on suruni todella nähnyt ja ollut surustani pahoillaankin. Olen kertonut, miten kova paikka keskenmeno oli minulle ja miten tärkeää minulle olisi, että hän vielä joskus suostuisi edes miettimään toisen yhteisen lapsen mahdollisuutta. Surun lisäksi olen tuntenut suoranaista vihaa ja katkeruutta miestäni ja hänen käytöstään kohtaan ja olen sen selvästi hänelle näyttänytkin. Nämä keskenmenon jälkeiset viikot ovat olleet yhtä riitaa ja katkeruutta. Tuntuu, etten millään pysty unohtamaan mieheni tunteettomia aborttivaatimuksia.
Nyt sain kaiken lisäksi mieheni kalenterista muuta asiaa katsoessani tietää, että mieheni on minulle kertomatta varannut ajan urologille selvittääkseen mahdollisuutta teettää itselleen sterilisaatio. Hän oli aikonut mennä urologille salaa minulta, kun tiesi, miten asiaan reagoisin. Olen todella katkera ja pettynyt mieheeni enkä tiedä, miten voimme tästä eteenpäin elää yhdessä tämän vihan ja katkeruuden keskellä.
Onko joukossanne ketään kohtalotovereita?
