caffee81 voin kuvitella tunteesi. Toista yhteistä ollaan tehty nyt 17 kuukautta ja tunnetilat on vaihdellu ilosta suruun, jännityksestä epätoivoon. Tämä täti-ovis-jännitys-täti rumba tuntuu joskus hallitsevan elämää, mutta mitään ei tässä maailmassa tunnu saavan, ellei jaksa yrittää. Ekaa yhteistä teimme kaksi vuotta. Oltiin jo siinä mielentilassa, että emme koskaan sitä lasta saa. En enää edes jännännyt, tuleeko täti vai ei. Huomasin vain kaiken kiireen keskellä, että menkat oli myöhässä ja testasin negan. Mulla on ollu myöhäisiä plussia ja en kuitenkaan uskonut olevani raskaana. Oireitakaan ei juuri ollut, ei sen enempää kuin nytkään ja testasin sit vielä kp 40/28-30 uudelleen ja hailakkaakin hailakampi plussa oli. Siinä vaiheessa mun plussat yleensä vasta näkyykin. Mikä lie luonnonoikku sekin.
Sit varailin aikaa neuvolaan ja ultralla tarkistettiin missä mennään. Vedet siinä silmistä tuli, kun oli itekkin pakko uskoo, et 7+5 viikkoinen pikkuruinen ihmistaimi siellä kasvoi ja sydänkin jo löi tasaisesti. Pikkuneiti täyttää enskuussa 2v, joten kahden vuoden yritys palkittiin sillä parhaalla mahdollisella tavalla.
Nyt tuo 17 kuukautta alkaa yrityksen puolesta olla siinä pisteesä, että alkaa epätoivo hiipiä puseroon, mutta jatkamme sitten vaikka vielä toisen 17kk. Mulla on haamuraja 40v, et sen jälkeen ei yritetä (kattoos vaan kun on 40v uudestaan
) vaan sit lapset on täs. Onhan mulla näitä viisi yhteensä, mutta ymmärrän mieheni kaipuun omasta toisesta, kaipaanhan itsekkin toista yhteistä.
Voikohan mikään muu olla sen raastavampaa, kuin yrittää saada lapsi. Se on samalla ihanaa ja tuskaista. Jotkut raskautuu tuosta vaan ja itse saa rämpiä kaikki suot ja rämeet päästäkseen samaan tilanteeseen. Mut sen jälkeen, kun saa sen pikkuisen, niin tuntuu, että ne kaikki epätoivon kuukaudet mitä yritettiin, on kuin pois pyyhityt. Mut nyt ne tunteet on taas pinnassa.
Samaa yritystä, samaa epätoivoa, jännitystä, pelkoa. Mietteitä kuinka kauan vielä. Me ollaan haaveiltu talvi, kevät ja kesävauvasta. Syysvauvasta....Nyt haaveillaan taas kesävauvasta. Joku viisas on joskus sanonu, et raskaaks on vaikea tulla, jos sitä liikaa miettii ja odottaa. Alan pikkuhiljaa uskoa sitä. Vaikka kuinka tikuttaa ovista ja ajottaa kaikki nappiin, niin mitään ei kuulu. Vai onko tämä jokin kohtalo. Teidä sitten.
Mutta toivoa emme ole vielä menettäneet. Ei ainakaan toisillemme sitä ääneen sanoneet. Joskus voin mieheni ilmeistä lukea, että hänen on vaikea kohdata tuttavia jotka odottaa tai on jo pikkuinen kainalossa. Vielä kamalampaa on sukulaisten ja naapureiden vitsailut ja kyselyt, että koskas te sisarusta tytölle teelle. Katotaan nyt, vastaillaan ja samaan lauseeseen nämä kyselijät lisää, että kannattas jo kovaa tehdä, ennen kun ollaan liian vanhoja. Siinä vaiheessa alkaa kiukku ja itku pujotella tekohymyn kanssa kilpaa, mikä niistä eka kasvoille tupsahtaa. Ihan kun emme itse tietäisi ikäämme, ihan kun ei tiedettäisi, kuinka tärkeä lapselle oma täys sisarus voi olla. Aivan kuin emme olisi jo yrittäneet. Se satuttaa, niin totta vie lujaa satuttaakin.
Me asutaan sivummalla keskikokoisen kaupungin laitamilla. Joskus en viitti tämän oman taajaman kauppoihinkaan mennä, kun nämä samat ihmiset siellä pitää juorukerhoaan. Lähden mieluummin autolla tuonne 30km päähän. Siellä saa rauhassa shoppailla ovistikut ja r-testit kenenkään kyselemättä, että jokos nyt on tärpänny. Omasta lähiapteekista lopetin testien haun jo aikaa sitten, kun alkoivat kaupitella siirpakkauksia ovistikkuja. Niin ja varulle muutamia ylimääräisiä r-testejä. Sama myyjä totes, et onhan teillä jo vaikka kuinka niitä lapsia, mutta kai teille vielä lisääkin mahtuu. Se riitti mulle. Eipä ottanut huomioon, että eihän miehelläni ole kuin yksi vasta. Vaikka ominaan hän pitää noita mun lapsiakin. Mutta ei silti niin ominaan.
Joo...nuorin poika tuli eskarista ja toiset tulee pian koulusta. Sori jos kyllästytän teidät jorinoillani ja täytän palstatilaa tällaisella ajattelulla, mutta tällaisia mietteitä ja asioita tämä tämänhetkinen elämä herättää.
Plussatuulia ja ovisonnea kaikille, Jokaiselle toivoisin sydämestäni pikkuisen nyytin kainaloon ensikesää sulostuttamaan.
:hug:
Sit varailin aikaa neuvolaan ja ultralla tarkistettiin missä mennään. Vedet siinä silmistä tuli, kun oli itekkin pakko uskoo, et 7+5 viikkoinen pikkuruinen ihmistaimi siellä kasvoi ja sydänkin jo löi tasaisesti. Pikkuneiti täyttää enskuussa 2v, joten kahden vuoden yritys palkittiin sillä parhaalla mahdollisella tavalla.
Nyt tuo 17 kuukautta alkaa yrityksen puolesta olla siinä pisteesä, että alkaa epätoivo hiipiä puseroon, mutta jatkamme sitten vaikka vielä toisen 17kk. Mulla on haamuraja 40v, et sen jälkeen ei yritetä (kattoos vaan kun on 40v uudestaan
) vaan sit lapset on täs. Onhan mulla näitä viisi yhteensä, mutta ymmärrän mieheni kaipuun omasta toisesta, kaipaanhan itsekkin toista yhteistä. Voikohan mikään muu olla sen raastavampaa, kuin yrittää saada lapsi. Se on samalla ihanaa ja tuskaista. Jotkut raskautuu tuosta vaan ja itse saa rämpiä kaikki suot ja rämeet päästäkseen samaan tilanteeseen. Mut sen jälkeen, kun saa sen pikkuisen, niin tuntuu, että ne kaikki epätoivon kuukaudet mitä yritettiin, on kuin pois pyyhityt. Mut nyt ne tunteet on taas pinnassa.
Samaa yritystä, samaa epätoivoa, jännitystä, pelkoa. Mietteitä kuinka kauan vielä. Me ollaan haaveiltu talvi, kevät ja kesävauvasta. Syysvauvasta....Nyt haaveillaan taas kesävauvasta. Joku viisas on joskus sanonu, et raskaaks on vaikea tulla, jos sitä liikaa miettii ja odottaa. Alan pikkuhiljaa uskoa sitä. Vaikka kuinka tikuttaa ovista ja ajottaa kaikki nappiin, niin mitään ei kuulu. Vai onko tämä jokin kohtalo. Teidä sitten.
Mutta toivoa emme ole vielä menettäneet. Ei ainakaan toisillemme sitä ääneen sanoneet. Joskus voin mieheni ilmeistä lukea, että hänen on vaikea kohdata tuttavia jotka odottaa tai on jo pikkuinen kainalossa. Vielä kamalampaa on sukulaisten ja naapureiden vitsailut ja kyselyt, että koskas te sisarusta tytölle teelle. Katotaan nyt, vastaillaan ja samaan lauseeseen nämä kyselijät lisää, että kannattas jo kovaa tehdä, ennen kun ollaan liian vanhoja. Siinä vaiheessa alkaa kiukku ja itku pujotella tekohymyn kanssa kilpaa, mikä niistä eka kasvoille tupsahtaa. Ihan kun emme itse tietäisi ikäämme, ihan kun ei tiedettäisi, kuinka tärkeä lapselle oma täys sisarus voi olla. Aivan kuin emme olisi jo yrittäneet. Se satuttaa, niin totta vie lujaa satuttaakin.
Me asutaan sivummalla keskikokoisen kaupungin laitamilla. Joskus en viitti tämän oman taajaman kauppoihinkaan mennä, kun nämä samat ihmiset siellä pitää juorukerhoaan. Lähden mieluummin autolla tuonne 30km päähän. Siellä saa rauhassa shoppailla ovistikut ja r-testit kenenkään kyselemättä, että jokos nyt on tärpänny. Omasta lähiapteekista lopetin testien haun jo aikaa sitten, kun alkoivat kaupitella siirpakkauksia ovistikkuja. Niin ja varulle muutamia ylimääräisiä r-testejä. Sama myyjä totes, et onhan teillä jo vaikka kuinka niitä lapsia, mutta kai teille vielä lisääkin mahtuu. Se riitti mulle. Eipä ottanut huomioon, että eihän miehelläni ole kuin yksi vasta. Vaikka ominaan hän pitää noita mun lapsiakin. Mutta ei silti niin ominaan.
Joo...nuorin poika tuli eskarista ja toiset tulee pian koulusta. Sori jos kyllästytän teidät jorinoillani ja täytän palstatilaa tällaisella ajattelulla, mutta tällaisia mietteitä ja asioita tämä tämänhetkinen elämä herättää.
Plussatuulia ja ovisonnea kaikille, Jokaiselle toivoisin sydämestäni pikkuisen nyytin kainaloon ensikesää sulostuttamaan.
:hug:
